Sunnuntaina kävin Galerie Kaj Forsblomissa katsomassa Cris af Enehielmin (s. 1954) näyttelyä. Törmäsin matkalla erääseen taiteilijatuttavaani, jonka mukaan näkymä ikkunasta oli riittävä. No, minä menin kuitenkin rohkeasti sisään:
Minun mielestäni oli oikein kiinnostava kokemus. Enehielm oli ikään kuin mennyt modernin juurille tutkimaan pointillismin ja fauvismin perusasioita ja yhdistänyt siihen omaa pitkää maalarinkokemustaan, josta tulee uudelleenlöytämisen riemun rinnalle tietty varmuus. Lisäksi nämä työt näyttävät siltä kuin prosessi olisi ollut raju ja jotenkin vääjäämätön.
Tiedän, että kysymykseni on tyhmä, mutta ajankohtaisuudessaan tämä nyt tuli vain mieleeni: Miksei Cris af Enehielm ole Carnegie-ehdokas – eikä ole koskaan edes ollut? Aito maalari hän kuitenkin on. PS. Hitto soikoon, piti oikein tarkistaa: eivät ole muuten Leena Luostarinen (s. 1949) ja Marika Mäkeläkään (s. 1947) koskaan olleet Carnegie-ehdokkaina. Mutta valokuvataiteilija Jorma Puranen (s. 1951) on sen sijaan jo kaksi kertaa ollut ehdolla tämän maalaustaidekilpailun palkintopalleille. Mihinkähän ammattiin minä olen oikein joutunut? Vai olisiko tämä Borgesin novelli?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti