Perjantain Kauppalehdessä ilmastui pikaisesti kirjoittamani ennakkojuttu tuoreesta Ars Fennica -palkinnosta. Käsky kävi kirjoittaa isompi juttu voittajasta ja kainalo kilpailun yleisestä tasosta. Alla ne. Tämä on sellaista arkijournalismia, jota ei ensi viikolla enää tarvi muistella. Pääjuttu oli muuten alun perin otsikoitu "Rosoa ja polulaarikulttuuria", mutta ilmeisesti taittaja oli tarvinnut pidemmän otsikon palstojen täyttämiseksi. Estetiikkaa sekin.
Anssi Kasitonni voitti populaarikulttuurilla
Alkaako Ars Fennicassa uusien tuulten aika, kun aito populaarikulttuuri tuli ja voitti?
Tuore Ars Fennica -kilpailu poikkesi edellisestä ainakin siinä, että ehdokkaiden lista tuntui olevan vähemmän ilmeinen. Ja toissavuotisesta siinä, että valinnanvaraa sävyjen suhteen oli enemmän – ei siis pelkästään synkkiä keski-ikäisiä miehiä.
Monelle voittaja – sahalahtelainen Anssi Kasitonni (s. 1978, oik. Heinonen) – tuli varmaan yllätyksenä, mutta aika monelle nuoremmalle myönteisenä sellaisena. Kasitonni on nimittäin tähänastisista voittajista selkeästi ensimmäinen täysin populaarikulttuurin kyllästämä taiteilija. Lähinnä kuvanveistoon ja elävään kuvaan paneutunut Kasitonni ei noudattele sen paremmin hyvää makua – eikä myöskään sen vastaisesti edes mitään kankean ohjelmallista huonoa makua – kuin juuri taidekentän pelisääntöjäkään.
Kasitonnin pahvinen Plymouth toissavuodelta.
Kasitonni on hieman kuin rock-sukupolvien ensimmäinen suuri ITE-taiteilija – sillä erotuksella, että hän on kuitenkin valmistunut Lahden taideinstituutista. ”Mopon virittelystä on lyhyt matka kuvanveistoon”, on taiteilija itse todennut.
Kasitonni on myös siinä mielessä harvinainen vakavamielisen taidekilpailun voittaja, että hänen teoksissaan huumorilla on aina ollut erittäin iso osuus. Hänen huumorinsa ei ole kuitenkaan lempeää hymistelyä elämänmenolle tai filosofisen syvämietteistä zen-oivallusta, vaan usein poikamaista kohellusta, jota vakavammat taidepiirit saattavat vähän vierastaa.
Mikään outsider Kasitonni ei ole kuitenkaan ollut enää vuosiin. Hän muun muassa voitti jo vuonna 2003 Mäntän kuvataideviikkojen yleisöäänestyksen. Nyt on yleisön lisäksi etabloidumman taidemaailmankin tuki takana, kun Ars Fennican ulkomainen asiantuntija, serbialainen museonjohtaja Branislava Andjelkovic nimitti hänet voittajaksi. Liekö niin, että entisessä Itä-Euroopassa ymmärretään elämän absurditeetteja paremmin kuin siellä, missä Siperia ei ole oikeasti opettanut?
Yleisön ja kriitikkojen suosio käyvät harvoin yksiin. Tällainen ratkaisu nakertaa epäilemättä taidemaailman turhaa pönötystä ja viileää elitismiä.
***
Ja sitten se pikkujuttu, jossa taisin olla muuten vähän liian kohtelias (minulla on vähän sellainen periaate, että jos on kiire ja tekee omasta mielestään vähän liian pinnallista työtä, ei ainakaan saa olla kovin ilkeä):
Korkeatasoinen mittelö
Edelliseen vähän tasapaksuun kilpailuun verrattuna tämänvuotinen Ars Fennica vaikutti varsin laadukkaalta – eikä kuitenkaan ilmeiseltä, sillä mukana oli myös pari vähemmän tunnettua taiteilijaa.
Monet veikkaukset tuntuivat kohdistuvat hienoja videoteoksia tehneeseen Adel Abidiniin, joka on osoittanut, että mitään erillistä maahanmuuttajataidetta ei ole olemassakaan. Lahjakas mies tuli Suomeen arabimaasta, teki ahkerasti töitä ja lunasti paikkansa. Myös moni toivoi voittajaksi tieteen ja taiteen maailmaa elämyksellisesti yhdistelevää Terike Haapojaa.
Abidinin hieno video Elämän leipä (2008). Olen nähnyt sen jo kahteen kertaan, ja kestää se varmaan vieläkin katsomisen.
Hannaleena Heiska piti hienostuneella otteellaan liehumassa maalaustaiteen ja maalauksellisen videon lippua, ja Pekka Luukkola jatkoi valokuvillaan suomalaisen maiseman tutkintaa ja tulkintaa. Molemmat olivat ehkä vähän yllätyksellisiä valintoja, mutta tämänkin koen arvoksi. Kyllä tästä 3000 taiteilijan maasta on syytä löytyä muitakin ehdokkaita kuin niitä establishmentin suosimia varmoja nakkeja.
Tämänvuotinen Ars Fennica oli laadukas, monipuolinen ja kiinnostava mittelö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti