Näyttelykuvia 393: Lyhyestä virsi kaunis

Palataan vielä kerran toukokuuhun. Lyhyellä karkumatkallani Mäntän kuvataideviikkojen ripustamisesta piti kiirettä. Heti Galleria Ortonin avajaisten jälkeen lähdin 31.5. Siuntion hyvinvointikeskukseen, jonka uusi taidepolku avattin julkisesti. Samalla julkaistiin taidepolun opaskirjanen, jonka tekstin olen kirjoittanut (tähän palaan piakkoin). Samalla siellä avattin myös Taidekivenveisto ry:n veistosnäyttely (1.6.–31.10). Minullakin oli näppini mukana tämän näyttelyn synnyssä, mutta se ei estä minua toteamasta, että vähän surullinen näyttely oli. Tylsälle hiekkakentälle oli tylsästi siroteltu joukko satunnaisia veistoksia, jotka eivät ottaneet toisiinsa mitään erityistä kontaktia.

Otin minä näyttelystä kuviakin, mutta hukutin kamerani – jätin sen Mäntän paluureissuun lähtiessäni auton katolle – kahden päivän kuluttua, joten sinne ne menivät. Vähän samoin kuin muistoni tästä näyttelystä ovat jo muutamassa viikossa hiipuneet.

Skarppausta tarvitaan.

Näyttelykuvia 392, osa 2: Salvelan kesän grand opening

Maanantaina 30.5. Salvelan kesä II (30.5.–1.7.) avattiin Galleria Ortonissa. Paikka oli edellisen kesänäyttelyn tavoin aivan täynnä taiteenystäviä:

Erityisen hauskalta tuntui myös se, että saimme museonjohtaja emerita Soili Sinisalon pitämään näyttelyn avajaispuheen:

 Hyväntuulinen Soili Sinisalo Ortonin avajaisissa. Taustalla Marika Mäkelän (s. 1947) tuoreita maalauksia.

Ja lisää seurasi. Roi Vaara (s. 1953) teki performanssiesityksen siitä, miten eri tavoin voi kantaa jalkaa. Normaalista poiketen hän myös puhui paljon ja antoi siten näytteen suoranaisista stand up -koomikon kyvyistään:

Ja tunnelma jatkui katossa aina jatkoille – tietenkin ravintola Salvessa – asti, jossa esiintyi Kari Peitsamo. Väliin mustia rytmimuniaan soittivat Peitsamon taustalla myös Sirpa Viljanen ja Roi Vaara:

Johan tässä alkaa jo odottaa ensi vuoden Salvelan kesää!

Näyttelykuvia 392: Salvelan kesä jälleen

Tänä vuonna olen käynyt jo ties kuinka monta kertaa Tallinnassa, ja sinne olen taas matkalla, mistä myöhemmin lisää. Voin onneksi käyttää laivamatkaa blogin laiminlyötyyn päivitykseen, joten palataan vielä hetkeksi toukokuulle.

29.5. matkustin Mäntästä Helsinkiin ripustamaan Galleria Ortonin jo toisen kerran avautuvaa kuratoimaani kesänäyttelyä Salvelan kesä II (30.5.–1.7.), johon on koottu ravintola Salven ja Galleria Ortonin lähipiiristä taiteilijoita – Jorma Hautala (s. 1941), Pekka Kauhanen (s. 1954), Matti Kujasalo (s. 1946), Tapani Mikkonen (s. 1952), Olavi Pajulahti (s. 1944), Matti Peltokangas (s. 1952), Matti Nurminen (s. 1947), Roi Vaara (s. 1953) – sekä tänä vuonna ensimmäistä kertaa yksi erikseen kutsuttu taiteilija tuomaan vähän verenvahvistusta ja ehkä vähän sukupuolenvaihtoakin: Marika Mäkelä (s. 1947).

Ripustus tapahtui vanhaan malliin rivakasti sunnuntaina:

Ortonin luottoripustaja Olavi Pajulahti ripustaa Matti Kujasalon maalausta. Kujasalo on valvovinaan.

Pekka Kauhanen ripustaa omaa veistostaan. Seppo Seitsalo valvoo silmä tarkkana.

 Matti Nurmisen veistoksen asettelu vaati vähän voimaakin. Ortopedi on onneksi lähellä.

Matti Peltokangas yllätti kaikki uudella tyylillisellä kokeilullaan. Tämä taiteellinen vaivaisukko kerää rahaa aivan erityiseen tarkoitukseen ja kilisee komeasti, koska sen sisällä on muun muassa tekoniveliä.

Jorma Hautala oli niin tyytyväinen takana näkyvän ison maalauksensa ripustamiseen, että tarjosi kaikille paksut sikarit, joita me sitten parhaan kykymme pössyttelimme Galleria Ortonin veistospuistossa.

Julkista taidetta 36: Veistosmaatilalla

Mäntän kuvataideviikkojen ripustus jatkui päivästä toiseen. Väliin tilanteet olivat aika haastavia, kuten esimerkiksi Ipi Kärjen (s. 1951) hienojen maalausten ripustaminen Pekilon ainoalle luonnonvaloseinälle, jonne ylimmäinen mestarimme Risto Korpela ja varsinaisesti keskusteluoppaana kesällä toimiva Harri Mäcklin kipusivat alemmasta kerroksesta saksinosturiin valjailla kinnittettyinä:

Sellaista ripustusongelmaa, jota nämä työtoverit eivät olisi ratkaisseet, ei koskaan ilmaantunut. Sama tehokkuus koski myös toiminnanjohtajaamme Tiina Nyrhistä, jolle mikään työ ei ollut vierasta; hän kitki rikkaruohoja, ripusti, keitti ruokaa, hoiti pr-toimintaa ja piti välillä talouttakin kunnossa:

Samat mainesanat koskevat monipuolista tiedottajaamme ja ahnetta valokuvaaja Heikki Vesteristä, sähköiset ongelmat ratkaissutta Esa Pekkalaa ja harjoittelijatyttöjäkin – 54-vuotias mies saa kai vähän tytötellä – Anua, Hinniä, Lauraa ja Tyttiä. Tällaisten työtovereiden kanssa oli ilo työskennellä vähän väsyneenäkin, ja pääsin sitten iltaisin rauhassa ja hyvillä mielin ajelemaan mökilleni Riihoon (Keuruun puolella). Välillä ajoin Haapamäen kautta, jossa saatoin tutkailla Timo Karan (s. 1944) tekemää Ilmavalvojat-muistomerkkiä (1994), jonka plastisuus oli kyllä vähän möhkylämäistä:

Mutta Riihossa vasta veistoksia piisasi. Isäntäväkeni Peräiset ovat varsinaisia taiteenystäviä, joiden vanhan päärakennuksen kyljessä tehdään töitä Pentti Papinahon (1926–1992) reliefin ikuistamana:

 

Ja Karaan törmäsin sielläkin. Sikalan kyljessä oli hauska suojeluspyhimys:

Ja kuinkahan monen suomalaisen maatilan pihalla kirmaa tällainen vasikka (ja kenenkähän tekemä se on?):

Aivan oikein! Miina Äkkijyrkkä (s. 1949) osaa tämän taidon.

Ja ihan mökkini lähellä – siis keskellä ei mitään – kulkee Peräisen vanhin tie, jonka kunniaksi Papinaho on tehnyt reliefin:

Ei taida Suomessa olla montaa tällaista maatilaa!

Sopiva paikka siis kuraattorin asua.

Näyttelykuvia 391: Utopioita

26.5. avattiin Tampereen Vapriikissa venäläisen agitaatioposliinin näyttely Luokaamme uusi maailma (27.5.–30.10), ja pääsin hetkeksi Mäntästä karkumatkalle:

Kriitikkona olen taas täysin jäävi, koska näyttelyn julkaisussa on minulta teksti, joten uskokaa tai älkää: tämä hieno näyttely on yksi taidevuotemme kohokohtia. Eremitaašista lainatut esineet ovat uskomattomia – osa tragikoomisa, osa tavattoman hienoja ja kaikki joka tapauksessa kiinnostavia. Näyttelyarkkitehtuuri on varsin onnistunutta ja taustatekstit juuri oikean kokoisia ja osuvia. 

Tuli oikein mieleen, että pitäisikö tässä alkaa harrastamaan posliininmaalausta.

Eläköön puna-armeija. Suunnittelija M.M. Adamovitš

Ihan vakavasti ottaen tämä näyttely auttaa avaamaan venäläisen avantgarden maailmaa hieman laajemminkin ja laittaa myös mietimään sitä utopioiden ja raadollisen maailman yhteentörmäystä, joka taide-elämää tuntuu aina leimaavan. 

Siis matkaan Tampereelle! Aikaa on pitkälle syksyyn.

Katoavaa taidetta

Yksi Mäntän kuvataideviikkojen ripustuksen tähtihetkistä oli seurata sitä, miten lappeenrantalainen taidemaalari Jouko Lempinen (s. 1956) maalasi suoraan seinään äitinsä ja isänsä hääkuvan vuodelta 1949. Teos oli valmis muutamassa päivässä, ja syksyllä sen kohtalo on sitten jäädä valkoisen maalin alle. Onneksi kamera on keksitty:

Julkista taidetta 35: Lepohetket hautausmaalla ja rekkaparkissa

Kesken Mäntän kuvataideviikkojen ripustuksen kävin 22.5. Mäntän hautausmaalla vetämässä vähän henkeä – ja samalla katsomassa veistoksia. Hautausmaan yksi merkittävimmistä teoksista on Sakari Tohkan (1911–1958) liki kolmimetrinen sankarihautamuistomerkki Kuolema on kulkenut – elämä alkaa (1954):

Laatassa sanotaan, että tämä vähän kubisoivasti tyylitelty klassinen enkelikuva olisi Tohkan päätyö. Roskaa. Se on tyypillisen jäykkää sankariveistotaidetta, ja Tohkan vapaasta tuotannosta käy ilmi, että hän oli paljon parempi veistäjä kuin tämä antaisi ymmärtää. Helsingissä Yrjönkatu 24:ssä voitte vaikkapa tarkastella yhtä melko outoa ja hauskaa – ja valitettavasti myös suihkukaivona toimimatonta – Tohkaa: Tursas ja merenneito (1940).

Mutta korostan, että hautausmaat ovat aina oiva paikka veistosbongaukselle.

***

Toisinaan jukinen (?) taide voi olla myös varsin huomaamatonta. Teuri Haarla (s. 1955) teki Mäntän kuvataideviikoille jo vuonna 1997 teoksen, joka edelleenkin vaikuttaa ympäristöönsä:

Kyseessä on nuorista haavoista istuettu äärettömän merkki, joka reunustaa Metsä-Tissuen rekkojen parkkipaikkaa. Tulipa hyvä olo, kun näki tällaisenkin teoksen, joka hiljalleen metsityy tuntemattomaksi. Eivät tajua kuskit suojelusenkelin läsnäoloa.

Muutto Mänttään

17.5. muutin Mänttään liki kuukaudeksi ripustamaan Mäntän kuvataideviikkoja, jonka kuraattorina toimin. Ripustus alkoi 19.5. melkoisella tohinalla. Tässä esimerkiksi Chrisse Candolin (s. 1953) roudaa sisään kahta 1200-kiloista betonielementtiä installaatiotaan varten:

Onneksi tiedottajamme Heikki Vesterinen on laatinut Mäntän kotivuille kattavan kuvablogin ripustuksen etenemisestä, niin minä pääsen nyt vähemmällä. Katselkaa blogia tästä, jos haluatte nähdä, miten 150 työtä tuodaan sisään.

Näytelykuvia 390: Uutta satoa, osa 2.

Palaan edelleen kuluneen kuukauden rästeihin.

Yritän aina keväällä katsoa tarkkaan Kuvataideakatemian, Taidekoulu Maan ja Vapaan Taidekoulun lopputyönäyttelyt, koska sillä tavoin kriitikko pystyy edes vähän aavistelemaan tulevaa ja vielä oraalla olevaa taidetta. Vapaa Taidekoulu jäi tänä vuonna työkiireiden takia valitettavasti väliin, mutta  Kuvataideakatemia ja Taidekoulu Maa tuli tarkasteltua paremmin – varsinkin jälkimmäinen, koska osallistuin sen loppunäyttelykriitikkiin. Tämä tapahtui 16.5. viimevuotisen tavoin kuvataiteilija Markus Renvallin (s. 1957) kanssa.

 Markus Renvall testaa lihallista veistosta myös istumalla.

Taidekoulu Maan lopputyönäyttely Maasta (7.–29.5.) Galleria Augustassa Suomenlinnassa oli taas monipuolinen ja myös monin tavoin ilahduttava: tarjolla oli maalauksia, veistoksia, installaatioita ja videota – myös joitain ihan raikkaita uusia ideoita. Koulun henki tuntuu olevan hyvä, ja oppilaat ovat selvästikin motivoituneita.
Renvallin kanssa oli myös hauska olla eri mieltä miltei joka asiasta tai teostulkinnasta. Saimme todennäköisesti kelvollisen dialogin aikaan.

***

Mutta nyt on pakko rynnistää eteenpäin, että saisin kuluneen kuukauden viiveen kurottua umpeen.

Julkista taidetta 34: Taidekeskustelua

Tämä bloggaaminen on toisinaan tehdä minut hulluksi. En enää kykene ohittamaan sen velvoittavuutta, ja niinpä taaskin jatkan vanhan ja osin jo miltei unohtuneen purkamista.

Toukokuun 14. päivä oli aika kiireinen. Arabianrannan Suuren Katutaidetapahtuman jälkeen ajoin suoraan Poriin. Porin taidemuseossa järjestettiin museoiden yön kunniaksi Suuri taidekeskustelu, jonka paneeliin osallistuin yhtenä puhujista. Aiheena oli taidepolitiikka.

Puheenjohtajana toimi kulttuurituottaja Tuuli Penttinen-Lampisuo, keskustelijana lisäkseni kuvataiteilija Laura Lilja (s. 1975) ja Turun kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmajohtaja Suvi Innilä. Voiman toimituspäällikkö Susanna Kuparinen oli valitettavasti estynyt.

Keskustelu kävi kiivaana sekä esiintyjien että yleisön toimesta. Pori on siitä kummallinen paikka, että siellä voi aina aistia harvinaisen aidon taidekiinnostuksen. Olen ollut siellä pitämässä useammankin yleisöluennon, ja aina on sali ollut täynnä ja kysymyksiä riittänyt. Niin nytkin. Ei tuntunut turhalta reissulta, vaikka emme me kovin pitkälle väittelyissämme päässeet.

***

Ennen tilaisuutta minulla oli vähän aikaa käydä syömässä ja haahuilla sitten museon ympäristössä. Valitettavasti en ollut ottanut yhtään selvää ruokapaikoista ja eksyin lopulta vahingossa Raxiin. Amerikassa on sanonta, jonka mukaan "everybody's got the right to be a sucker once". Minä hölmö tein tämän jo toista kertaa, kun en enää muistanut ensimmäisen kerran kauheutta. En ole tainnut eläissäni syödä yhtään näin kammottavaa maksullista ateriaa:

Pizza oli sekä sitkeää, pahanmakuista että haaleaa, sipulirenkaat lötköjä, pahanmakuisia ja haaleita. Ainoastaan raaka sipuli oli syötävää. Yllä näkyvä jäi siis syömättä. Otin vielä espressonkin saadakseni ruoan maun pois suustani, mutta sekin piti heittää pois, koska se oli melkein ruokaakin kauheampaa. On itse asiassa miltei rikollista, että joku saa tarjoilla maksusta tällaista ruokaa, joka ei ole sen paremmin ravintoa kuin minkään makuistakaan. En mene taatusti enää ikinä Raxiin. Nyt aion sen muistaa. Olisiko mahdollista aloittaa boikottikampanja tällaista saastaa vastaan?

***

Sipulinmaku suussani sain kuitenkin onneksi bongattua muutaman julkisen veistoksen.

Raxin lähellä oli Aimo Tukiaisen (1917–1996) veistämä Eetu Salinin muistomerkki (1955):

Vähän pateettinenhan veistos on, mutta sopii varmaankin omalla tavallaan työväenmies Salinin henkeen. Vasemmassa reunassa näkyy myös Salinin reliefi.

***

Porin taidemuseon kyljessä on Harry Kivijärven (1931–2010) tyypillinen harrykivijärviveistos Lokki (1988), jonka mittasuhteet ovat jotenkin pielessä. Olen minä häneltä hienompiakin julkisia veistoksia nähnyt:

Ja rannassa museon edessä on Eila Hiltusen (1922–2003) Polyfonia (1972–1987), joka on monessakin suhteessa kökkö. Ensinnäkin se ei sovi paikkaansa ja toiseksikin se on tyypillinen esimerkki siitä, miten kuvanveistäjä voi käyttää esimerkiksi musiikillisia ilmauksia – kuten fuuga, kontrapunkti, valssi tai polyfonia – ihan miten sattuu, koska se vain kuulostaa vähän niin kuin älylliseltä. Ei tämän veistoksen rytmillä tai melodisilla teemanpätkillä ole mitään tekemistä polyfonian kanssa. Muutenkin Hiltunen on mielestäni suomalaisen veistotaiteen yliarvostetuimpia tekijöitä. (Ohoh, olinpa minä nyt alaston kriitikko!)

Vähän paremmalle päälle tulin, kun viereisessä jazzkahvilassa oli alkamassa Muskan keikka. Otin ikkunasta pari kuvaa, Muska huomasi sen, heilutti iloisesti kättään ja minä nostin peukkua hymyillen. Tunsin itseni hetken aikaa faniksi:

Omassa takahuoneessamme museolla oli sielläkin keikka alkamassa. Sándor Vályn (s. 1968) ja Juha Valkeapään (s. 1967) konsertti olisi ollut varmaankin kiinnostavaa kuultavaa, mutta minua odotti pitkä ajomatka kotiin, joten jouduin tyytymään muutamaan Vályn kanssa vaihdettuun sanaan. Tässä tämä taide-elämämme yksi arkkianarkisteista – vaikkakin samalla hyvin avantgardeperinnetietoinen taiteilija – odottelee esityksen alkamista:

Julkaistua 164 & Virossa 46: Merellisiä tarinoita?

Pitkähkön poissaoloni aikana oli ilmestynyt myös kesän Taide (3/11), johon olin kirjoittanut katsauksen Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden kesän kuvataidetarjontaan:

Merellisiä tarinoita?

Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden tarjonta ei sisällä mitään erityisiä jättiyllätyksiä.

Tiedättekö muuten mikä ja missä on Sibiu? Ei hätää, en minäkään tiennyt. Oli tämä romanialainen pikkukaupunki kuitenkin toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2007. Sitäkään en muistanut.

En usko, että vakava taiteenharrastaja hyötyy paljoakaan näistä kulttuuripääkaupunkivuosista. Ei se ainakaan Helsinkiin vuonna 2000 jättänyt yhtään mitään. Kunnallispoliittisesti kulttuurivihamielisestä ja gryndereiden luotsaamasta Turusta ei nykyaikaista kulttuurikaupunkia tahdo saada millään ilveellä, enkä usko, että tämäkään vuosi asiaa mihinkään muuttaa – vaikka kuinka riemuittaisiin siitä, kuinka keski-ikäiset amatöörit esittävät Hairia. Esimerkiksi Helsingissä sama hoidetaan karaokessa.

Vähän sama koskee Tallinnaa, jonka kulttuuripääkaupunkivuosi supistui supistumistaan budjettien pienetessä, kunnes tapahtuman suomalainen johtaja Mikko Fritze erosi tehtävästään ilmeisen turhautuneena jo huhtikuussa 2010. Tilalle astui keskustapuoluelainen Jaanus Mutli, ja näin tapahtumaa varjostanut tietty puoluepoliittinen juonne sai loogisen päätepisteensä. Keskustalaiset ovat jo pitkään johtaneet Tallinnaa, ja kulttuuripiireissä he ovat tulleet tutuiksi lähinnä huonolla taidemaullaan.

Kulttuurin modernia arkeologiaa. Kulttuurikattilan savupiipussa on edelleen jäljellä siihen vuonna 1978 Stalkerin kuvauksia varten maalattu "UN", joka toimi salaperäisen Vyöhykkeen rajana. Nyt se on jo varustettu muistolaatalla.

Tallinnassa on haluttu keskittyä tarinallisuuteen – turvallinen yleisaasinsilta – ja merellisyyteen, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, että kunkin tapahtuman etäisyys on ohjelmavihkoseen laskettu kilometreinä merenrannasta. Tämän entisen Neuvostoliiton alusmaan aikoinaan niin suljetulle merelle avautuminen tulee kestämään vielä pitkään. Ainoa konkreettinen merenranta-asia taitaa olla se, että entiset tsaarinaikaiset vesitasojen hangaarit Kalamajan kaupunginosassa, lähellä matkustajasatamaa muutetaan museoksi, mikä olisi sekin tapahtunut ilman kulttuuripääkaupunkivuotta.

Tsaarinaikaiset vesitasojen hangaarit oliva vielä viime kesänä miltei raunioina. Nyt niihin avataan joskus heinäkuussa – tarkkaa päivämäärää ei näköjään uskalleta vielä antaa – Merenkulkumuseon (www.meremuuseum.ee) uusi filiaali. 

Tavanomaisen hyvää kuvataidetta

Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden kuvataidetarjonta sisältää lähinnä sen, mitä vuonna 2011 olisi muutenkin tapahtunut. Eikä tässä ole mitään valittamista, sillä sekä Kumun että kahdella saman korttelin gallerialla lisätyn Tallinnan Taidehallin tarjonta on yleensä käymisen arvoista ja tavalla tai toisella kiinnostavaa. Niin nytkin.

Kumun suurnäyttely kesällä on gateways (25.9. saakka), joka kokoaa museoon nuoremman polven eurooppalaista kokeellista mediapohjaista taidetta. Kumussa voi tutustua myös nykyään Suomessa vaikuttavan taidemaalari Ludmilla Siimin tuotantoon hänen ja Jüri Palmin yhteisnäyttelyssä (28.8. saakka). Ja Kumulle tyypilliseen tapaan yhteistarjonta on sangen monipuolista. Isossa salissa on Pavel Filonov ja venäläistä avantgardea (18.9. saakka) sekä 3. Kerroksen B-siivessä flaamilaiset symbolistit James Ensor ja Jules de Bruycker (17.6.–30.10). Hädin tuskin siis päivän retki riittää, jos syödäkin aikoo.

Tallinnan Taidehallissa käsitellään vanhassa Itä-Euroopassa vieläkin erittäin traumaattista seksuaalisten vähemmistöjen tilaa näyttelyssä Kertomattomia tarinoita (26.6. saakka). Sen jälkeen siellä saakin tyytyä vuoden yleensä tylsimpään, vaikkakin omalla tavallaan kiinnostavaan näyttelyyn eli liiton vuosinäyttelyyn (2.7.–14.8.).

Vähän rosoisempaa

Aivan sataman kupeessa on jo muutaman vuoden toiminut hyvin anarkistinen, muutaman aktivistin vetämä Viron nykytaiteen museo (Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum), joka on sekin imaistu nyt kulttuurikaupunkivuoden taikapiiriin. Ohjelma on vähän levällään, ja tiedotuskin sujuu miten sattuu, mutta kotisivuja (ekkm-came.blogspot.com) kannattaa yrittää seurata. 

 Viron nykytaiteen museon villi takapiha ja yksi sen puuhamiehistä, kuvataiteilija Marco Laimre (s. 1968).

 

Ihan EKKM:n vieressä on Katel (= Kattila), joka on jo muutaman vuoden ollut kulttuurikäytössä mutta väliin suljettu remontin takia. Se on legendaarinen paikka, jossa aikoinaan kuvattiin Andrei Tarkovskin Stalkerin (1979) sisäkuvaukset, mikä tuottaa paikalle aivan omaa lisäauraa.

Ja juuri Stalkeriin perustuukin Kattilan päätapahtuma, Stalking Stalker (24.–26.8.), minifestivaali, jossa on äänitaidetta, elokuvaa, kuvataiteita ja konsertteja. Jos joku tärppi Tallinnan kesästä pitäisi valita, niin ehkä se olisi juuri tämä. Tosin en ole oikein selvillä siitä, mitä kaikkea tapahtumaan kuuluu – Kulttuurikattilan tiedotuskaan (kultuurikatel.blogspot.com) ei oikein toimi.

Uutta kaupunkikulttuuria

Jos näkee vähän vaivaa eikä etsi pelkkiä spektaakkeleita, saattaa Tallinnasta löytää jotain vähän kiinnostavampaakin. Esimerkiksi Uuden maailman (Uus maailm) kaupunginosassa on jo jonkin aikaa toiminut arkkitehtien, kaupunkisuunnittelijoiden ja kansalaisaktivistien kollektiivi (www.uusmaailm.ee), joka pitää kaupunginosassa vireillä erilaisia katutapahtumia ympäri vuoden. Ratikalla 4 on keskustasta lyhyt matka tutkailemaan sitä, josko jotain löytyisi. 

Varsin kiinnostavalta ja täysin epäspektaakkelimaisemalta kuulostaa Murhepisteiden ketju (Murepunktide kett). Kaupunkitilaan on ympäri vuoden sijoitettu ”huomaamattomia masennuksenvastaisia laitteita”. Ohjeita voi yrittää etsiä järjestäjän kotisivuilta (www.kirbutsikus.com), mutta jälleen kerran niin virolainen kokemus: en minä oikein tahtonut kunnon informaatiota löytää.

Kiinnostava on myös kaupunki-installaatioiden festivaali Lift 11 (syyskuulle saakka), jonka kautta erilaiset arkkitehtuurin ja kuvataiteen rajapinnalla toimivat tekijät tuottavat muun muassa väliaikaisia yllättäviä installaatioita vähän minne tahansa. Vaan eipä heidänkään kotisivujensa (www.lift11.ee) informatiivisuutta voi kehua.

Parasta siis vain mennä Tallinnaan, poimia sataman telineestä paksu tabloidikokoinen ohjelmalehtinen Euroopan kulttuuripääkaupunki Tallinna – Tarinoita merenrannalta, joka on muuten tarjolla myös suomeksi. Sen kanssa voi mennä ensin kahville suunnittelemaan reissua ja sitten vain haahuilemaan kaupungille. Vakuutan, että kulttuurimatka voi olla ihan onnistunut, vaikka mitään kummallista ei juuri sillä retkellä löytyisikään. Pitää vain herkistyä pienille asioille.

Kalamajan kaupunginosaan pääse ratikoilla 1 ja 2. Kalamajassa on pitkin kesää erilaisia pihatapahtumia, näyttelyitä, konsertteja ja teatteria (www.telliskiviselts.info). Tai sitten voi vain istua kahvilassa ja ihailla paikallsta puutalokaupunginosaa. Kulttuuria se on sekin.

Julkaistua 163 & Virossa 45: Ystävystymisestä

Toissapäivänä palasin kotiin kuukauden Mäntän reissulta. Mäntän kuvataideviikot on täyttänyt elämääni aika tehokkaasti, mutta heti jo eilen alkoi paluu normaaliarkeen. Aamulla kirjoitin YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini ja kävin lukemassa sen studiossa heti, jotta se ehtisi iltapäivälähetykseen. Aihetta ei tarvinnut pitkään miettiä, koska uusien ystävien löytäminen ja sattumaan tarttuminen tuntuivat tuoreeltaan aika tärkeältä asialta:

Ystävystymisestä

Olen juuri saanut kaksi uutta ystävää, eikä tällä seikalla ole mitään tekemistä Facebookin kanssa. Olen viettänyt kuukauden maaseudulla, asunut työasunnoksi vuokraamallani kesämökillä ja tutustunut kymmeniin uusiin ihmisiin. Olen pitänyt poikkeuksetta kaikista uusista tuttavuuksistani, tullut heidän kanssaan toimeen, keskustellut heidän kanssaan vähän kaikesta maan ja taivaan välillä ja arvostanut väliaikaisia työtovereitani heidän kaikinpuolisen mukavuutensa lisäksi heidän ammattitaitonsa ja joustavuutensa takia. Olen viihtynyt joka päivä, ja elämä on tuntunut suorastaan ihanalta.

Ystävyydessä on kuitenkin jotain aivan erityistä. On häkellyttävää, miten se voi syntyä kuin rakkaus. Ja erilaisin tavoin – niin kuin kai rakkauskin.

Toisen uusista ystävistäni olen tavannut vain kerran aikaisemmin yhden iltapäivän ajan. Muistan tuolloisen kiusaantumisen, kun jouduin kylmiltään istumaan hänen kanssaan autossa tunnin verran ja puhumaan vielä vierasta kieltäkin koko ajan. Mutta ensimmäisen viiden minuutin aikana tajusin, että jotain aivan erityistä tapahtui. Jo varttitunnissa olimme käyneet läpi hyvän joukon rakkauselämäämme, sairauksiamme ja unelmiamme. Tunnin ajomatka loppui pahasti kesken. Illalla piti vielä palata kaupunkiin, ja olin aivan hilkulla myöhästyä Tallinnan satamasta, josta laivani oli lähdössä takaisin Helsinkiin.

Toista uutta ystävääni olen nähnyt eräässä tallinnalaisessa kahvilassa jo useamman vuoden ajan. Meillä on yhteisiä ystäviä ja tiedämme toisistamme yhtä sun toista. Hän on kuitenkin varautuneempi ja ehkä ujompikin, joten tuttavuutemme on ollut melko etäistä, joskin molemmin puolin arvostavaa, ja sananvaihtomme – sekin vieraalla kielellä – on ollut vähäisempää. Siksi hämmästyinkin, kun hänen miltei ensimmäinen kommenttinsa viime viikolla nähdessämme oli: ”Missä sinä olet ollut? Me olemme kaivanneet sinua.”

Jüri Ojaver (s. 1955) ja Jaan Toomik (s. 1961) Ukonselän rannalla.

Syy miksi haluan kertoa ystävyyden tunnistamisesta ja syttymisestä, on elämän omituinen ja vähän pelottavakin herkkyys ja satunnaisuus. Kuluneen kuukauden aikana olen tehnyt liikaakin töitä, ja olen halunnut usein vetäytyä mökille omiin oloihini. Olen välillä ollut melko epäsosiaalinen. Nämä kaksi tulevaa ystävääni – hekin muuten ystäviä keskenään – olivat mukana samassa taidenäyttelyprojektissa kuin minäkin. He tarvitsivat yösijan kahdeksi yöksi, ja minä päätin uhrautua, ettei heidän täytyisi viettää yötään tylsässä kesähotellissa. En kuitenkaan ollut varauksettoman innostunut siitä, että joutuisin jakamaan rauhani ja järvenrantani ja käymään mahdollisesti väkinäisiä keskusteluja pitkälle aamuyöhön yrittäen viinan voimalla löytää yhteistä säveltä – tai edes pehmennetysti tappaa aikaa.

Kaikki meni kuitenkin heti alusta asti toisin. Varautuneempi vieraani näki virvelini ja innokkaana kalamiehenä uskalsi selvästikin vähän häpeillen välittömästi pyytää lupaa lähteä järvelle – varsinkin kun olin kehunut Ukonselkää hyväksi kuhajärveksi, eikä hän ollut eläissään saanut yhtään kuhaa. Toisen kanssa ryhdyimme lämmittämään saunaa. Kalareissu meni tietenkin pitkäksi, ja sauna tuli vastaavasti liian kuumaksi, mutta mies palasi järveltä mukanaan kaksi kiloista kuhaa. Olen harvoin elämässäni nähnyt niin onnellista kalamiestä. Minua ei edes harmittanut se, etten itse ollut väsyneinä iltoinani oikein jaksanut lähteä kalaan enkä ollut saanut kuluneina viikkoina kuhan kuhaa.

Istuimme pitkälle aamuyöhön mökin terassilla. Juttelimme yksityisistä ja yleisistä asioista, välillä saimme hysteerisiä naurukohtauksia. Puhuimme tarvittavia sanoja hakiessamme sekaisin suomea, viroa ja englantia, eikä kukaan enää muistanut kieliopin korrektiutta ja sen toisinaan puhetta lamauttavaa velvoittavuutta.

Jaan Toomik elämänsä ensimmäisten kuhien kanssa. Juttuni on siis todistettavasti totta.

Aina välillä muistin yllättäen sen, miltä on tuntunut rakastua. Tilanteessa oli jotain samaa. Esimerkiksi heräävä tunne halusta viettää toisen ihmisen kanssa loppuelämänsä. Tajusin välittömästi, että näistä ystävistä haluan pitää kiinni.

Seurasi rankka työpäivä ja tismalleen samanlainen saunailta – paitsi että kuhia tuli vain yksi. Kahdessa päivässä olimme onnistuneet muodostamaan jo oman sisäpiirihuumorimme, mutta samalla olimme käyneet läpi tukun henkilökohtaisia intiimejä asioita ja jakaneet huoltemme lisäksi kokemuksia, joiden avulla elämää jaksaa elää. Tuntui siltä, että mitään sellaista asiaa, josta ei voisi puhua, ei yksinkertaisesti ollut. Eivätköhän nämä ole aidon ystävyyden keskeisiä tunnusmerkkejä?

Mutta on se pelottavaa, kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni. Muistin nimittäin myös useammankin kerran sen hetken, kun kahta päivää aiemmin mietin vähän aikaa, ähkäisin ja totesin ehkä vähän vastentahtoisesti: ”No hyvä on, voinhan mä ottaa ne mun luo.”

Nyt minusta tuntuu siltä, että tuo mitätön sekunti muutti elämäni, vei sitä taas kohti uusia seikkailuja.

 Kohamees Toomikin hartaushetki.

Julkaistua 162: ARS 11 suuntaa katseen Afrikkaan

Kirjoitin jo tuoreeltaan toukokuun puolivälissä Ilkkaan arvostelun ARS 11:sta, mutta se ilmestyi vasta viime viikolla (2.6.). Olin itse asiassa unohtanut jo koko jutun, ja oli aika hauska lukea omaa tekstiään melkein kuin uutena. Tässäpä tämä: 

ARS 11 suuntaa katseen Afrikkaan

Suomalaisista nykytaideinstituutioista mittavin, vuodesta 1961 toiminut ARS-näyttely, on ensimmäistä kertaa maantieteellisesti rajattu. Kohteena tässä järjestyksessään kahdeksannessa suurkatselmuksessa on Afrikka nykytaiteessa.

ARS-näyttelyt ovat kerta toisensa jälkeen olleet suurten kävijämäärien näyttelyitä, ja useimmiten niiden ympärille on myös rakentunut jonkinlaista kohua – on ollut pissasta tehtyjä veistoksia ja spermaa tehosekoittimissa.

Tämänkertainen ARS ei varmaankaan tule herättämään mitään erityisempää kohua, ja hyvä niin. Aihe on laaja ja vakava, ja olisi ehkä parempi, että mediakin keskittyisi kerrankin taiteen teemoihin.

Afrikan ajankohtaisuus

ARSin aihevalinta on monella tavoin ajankohtainen. Iso osa Afrikasta on merkittävästi kasvavaa talousaluetta, joka on viime vuosina suuntautunut enemmän Kiinaan kuin Eurooppaan, ja voi hyvinkin olla, että Euroopassa joudutaan vielä kosiskelemaan entistä orjaa. Tämä tarkoittaa myös vaatimusta paremmasta ymmärryksestä.

Afrikka on kuitenkin edelleen myös sotien ja kurjuuden näyttämö. Jopa hullujen diktaattorien perinne tuntuu jatkuvan. Kaikki nämä negatiiviset asiat ovat tuottaneet ”afropessimismiksi” nimitetyn ilmiön, joka on pitkään hallinnut puhetta Afrikasta. Vaaditaan satoja ja satoja taiteilijoita kertomaan, että on olemassa paljon muunkinlaisia tapoja puhua Afrikasta ja sen ihmisten arjesta. Jo pelkästään tästä syystä tällaiset monipuoliset näyttelyt lunastavat olemassaolonsa.

Pelko puhua

ARS11:n ympärille on rakennettu vähän turhankin arka tapa puhua Afrikasta. Korostetaan itsestäänselvyyksiä. Muun muassa sitä, että miljardin ihmisen ja 54 valtion mantereesta ei voi tehdä kattavaa taidekatselmusta. Ei kai herran tähden kukaan sellaista olisi odottanutkaan! Tai sitten ollaan häpeissään koloniaalisesta historiasta ja mietitään, että kenellä on oikeus puhua Afrikasta. Eiköhän tämänkin keskustelun olisi jo aika saada ihan uusia suuntia. Esimerkiksi kolonialismin psykopatologiaa käsitellyt Frantz Fanonin klassinen kirja Sorron yöstä ilmestyi suomeksi jo 40 vuotta sitten. 

 Pieter Hugo: David Akore, Agbogbloshie Market, Accra, Ghana 2010.

Valokuvan voimaa

Onneksi itse näyttelyn taide ei ole asettunut vanhoihin poteroihin, vaan esittelee afrikkalaista nykytaidetta – tai myös Afrikan asemaa muiden maanosien taiteessa – monin tavoin ja hyvinkin raikkaasti.

Kuraattorit ovat tehneet hyvää työtä ja etsineet myös uusia nimiä, niin että läheskään kaikki taiteilijat eivät ole kulkeutuneet ARSiin puolittaisina kehäraakkeina kansanvälisten biennaalien ja triennaalien kautta.

Näyttely keskittyy kolmeen teemaan, muistiin, esittämiseen ja globalisaatioon. Vähän aasinsilloitettuahan tällainen teemoittelu tuppaa olemaan, sillä ko. teemoihin voisi surutta sijoittaa kaiken mahdollisen taiteen.

Mutta varsinkin jos muistia ajatellaan, on valokuva toki keskeinen väline. Niin tässäkin näyttelyssä. Vaikuttavimmat teokset tulevat juuri valokuvaajilta – oli sitten kyse dokumentoivasta otteesta tai provokatorisista poseerauksista. Ilahduttavaa on myös se, että valokuvan monet käyttötavat tulevat nähdyksi tässäkin kontekstissa.

Eteläafrikkalainen Pieter Hugo kuvaa ghanalaisen kaatopaikan arkea, joka rakentuu länsimaisen elektroniikkajätteen varaan, ja toisessa ääripäässä italialaissenegalilainen Maïmouna kuvaa islamilaisia mystikkoja vaikuttavina, jopa ylisesteettisinä veistoksenkauniina hahmoina. 

 Maïmouna: Riippuva, 2008.

Kongon tasavallasta kotoisin oleva Baudouin Mouanda kuvaa puolestaan kongolaisia keikareita, jotka vähät välittävät siitä, että joku kanssaihminen voisi elää useamman vuoden hänen merkkikenkiensä hinnalla.

Erikseen ”näyttelyn sisälle” kuratoitu nigerialaisen valokuvataiteilijan J.D. ’Okhai Ojekeren retrospektiivinen näyttely oli silläkin tavoin silmiä avaava, että se tarjosi hyvän muistutuksen siitä, kuinka modernia Afrikkalainen kulttuuria on 1960–70-luvuilla ollut. Ojekeren kuvia katsellessa tuli täysin samanlainen olo kuin silloin, kun ensimmäistä kertaa kuulin etiopialaisen jazzfonisti Getatchew Mekuryan 1970-luvun äänitteitä. Ja sen tunteen syvin olemus on se kun tajuaa, että juuri taide tekee maailman rajattomaksi.

***

PS. Mainittakoon tässä vielä, että Mekurya on todella kiinnostava fonisti. Kuunnelkaa vaikka tästä. Ja sitten vain Digeliukseen ostoksille. Sieltä minäkin hienon kokoelman aikoinaan hain:

Katutaidetta 39: Eläköön lapset!

Olen muutaman viikon ajan ollut normaalista taidearjestani aika poiskulkeutunut ja suurimman osan aikaa vailla nettiyhteyttä tai työn touhussa, koska olen asunut Mäntässä järven rannalla ja ripustanut Mäntän kuvataideviikkoja. Kaikki muu on jäänyt vähän hunningolle. Olen parhaillaan matkalla Tallinnaan hakemaan yhtä puuttuvaa taideteosta, joten pystyn laivamatkan aikana kuromaan taidemaailman tapahtumien laiminlyöntejäni kiinni. Palaan siis vielä toukokuulle.

14.5. olin mukana Suuressa Katutaidetapahtumassa Arabianrannassa. Minut oli valittu yhdessä vasemmistopolittiiko Paavo Arhinmäen, Helsingin Sanomien toimittaja Kaisa Heinäsen ja kuvataiteilija Jani Leinosen (s. 1978) kanssa palkintoraatiin, jonka tehtävä oli valita lukuisten töiden joukosta voittaja. 

Suurin osa töistä oli aika konventionaalisia ja yllättävän monet sellaista jo vähän tylsältä tuntuvaa vanhan koulun graffitia. Voittajan valinta ei sitten ollutkaan kovin vaikeaa, koska kaikki ihastuimme melko yksimielisesti vähän pienempien lasten anonyymiin seinän maalaukseen, jossa pienet toteuttivat luovuuttaan vailla mitään erityisiä sääntöjärjestelmiä – jota graffitimaailmakin on toki täynnään:

Vakuutan käsi sydämellä, että valintaan ei lainkaan liittynyt se, että etunimeni oli kirjoitettu teokseen – enkä muuten itsekään sitä tehnyt.

Näin tiedotteessa kommentoitiin lausuntoamme:

– Anonyymit lapset nousivat esiin katutaiteen ideologiaa hienosti eteenpäin vievänä ja sen perimmäistä ideaa toteuttavana kokonaisuutena. Sekä avoin seinä että maalatut figuurit toivat uuden sukupolven katutaiteen piiriin. Haluamme palkita kollektivisesti kaikki anonyymit lapset, jotka olivat teoksia toteuttamassa, palkintoraati perusteli.

– Palkintorahat annetaan seinämät ja figuurit järjestäneelle Sarjakuvakeskukselle lasten katutaidetta kasvattavan kurssitoiminnan järjestämiseen. Olemme myös erityisen ilahtuneita että pääsimme palkitsemaan katutaidetta sen sijaan, että siitä normaalisti sakotetaan, raati jatkoi.

Ei siis mikän ihan maailmoja mullistava tapahtuma, mutta hauskaa kuitenkin oli. Vaikkakin kylmää.

 Ammattikriitikko Heinänen katsoo tarkkaan ja miettii, Arhinmäki ja Leinonen ovat vähän coolimpia.

Julkaistua 161: Poissa silmistä

Viime viikon keskiviikkona (1.6.) ilmestyi Ilkan kolumnini, jossa pohdiskelin usein mielessäni olevia vammaistaiteeseen liittyviä asioita sekä taiteen poliittisia ulottuvuuksia – silloinkin kun kyse ei ole varsinaisista taiteilijan poliittisista intentioista.

Poissa silmistä

Kuvataiteen yksi voimista on se, miten taiteen avulla voi tehdä näkyväksi asioita. Näkyväksi tekeminen on kaiken lisäksi aika monimuotoista. Taiteilija voi esimerkiksi näyttää meille monia abstrakteja asioita, joiden taiteen kautta saatu muoto saattaa ikään kuin avata ihmisten silmät. Muistan esimerkiksi Maaria Wirkkalan teoksen Sokea seinä (1999), jossa hän pelkästään valaisi tiheästi asutussa Kallion kaupunginosassa öisiä talonpäätyjä ja niiden muodostamaa kiehtovaa maailmaa. Näin hän ihan konkreettisesti avasi ihmisten silmiä, opetti suuntamaan katsetta sellaisiin paikkoihin, joita ympäristömme on täynnä mutta joita emme rutiininomaisilla kävelyillämme välttämättä edes huomaa.

Maaria Wirkkala (s. 1954) julkaisi teoksestaan Sokea seinä (1999) onneksi myös dokumentaation.

Taiteilija voi tuoda näkyviin myös sellaisia asioita, joiden emotionaalista voimaa ei pelkällä dokumentilla pysty välittämään. Yksi maailman kuuluisimmista taideteoksista on juuri sellainen: Pablo Picasson Guernica (1937) on säilynyt miltei ylivertaisena esimerkkinä siitä, miten taiteen keinoin voi käsitellä inhimillistä tuskaa ja sodan kauhuja. 

Pablo Picasson (1881–1973) Guernica (1937) lienee maailman tunnetuin sodanvastainen taideteos.

Taiteen rooli nyky-Suomessa voi olla melko vaatimaton, mutta usein se saattaa vaikuttaa tavoilla, joiden merkityksen ymmärrämme vasta myöhemmin. Taide voi olla kampeamassa asenteita johonkin suuntaan niin, että emme välttämättä edes huomaa sitä.

Moni taiteentekijä on avoimen poliittinen, mutta monet ”epäpoliittisemmista” taiteilijoista saattavat olla melkoisia yhteiskunnallisia vaikuttajia. Muistan kuinka vuosituhannen vaihteessa taidemaalari Rafael Wardin koskettavat maalaukset kuolevasta vaimostaan ja tämän tovereista hoitokodissa aloittivat aivan uudenlaisen keskustelun muun muassa saattohoidosta ja sen inhimillisistä ulottuvuuksista. Tämä enimmäkseen värien ja estetiikan maailmassa viihtyvä maalari olikin yhtäkkiä merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja.

Rafael Wardin (s. 1928) hieno pastellityö Varjossa (1997).

Kaikkea tätä ja paljon muutakin pohdiskelin, kun luin pikku-uutisen siitä, että kansainväliseen vammaisten ihmisten luovuutta edistävään verkostoon kuuluva Kulttuuriyhdistys Suomen Eucrea järjestää kesäkuisen Cross Over -festivaalinsa yhteydessä tapahtuman, jossa on tarjolla kahtena päivänä vammaisen elävän mallin piirtämistä. Tiedotteessa he kysyvät: ”Oletko koskaan kunnolla katsonut vammaista ihmistä?”

Suurin osa ei-vammaisistahan tietää epäilemättä vastauksen tuohon esitettyyn kysymykseen. Erilaiset pelot tuottavat juuri sen, että tällainen kunnolla katsominen on aina ollut vähän ongelmallista. Ei tarvitse mennä kauas historiassa taaksepäin, kun voi törmätä siihen, että vammaisia on pidetty poissa silmistä. Enkä ole ihan varma siitä, että se olisi pelkästään historiaa.

Tällainen croquis-tapahtuma (= nopeaa elävän mallin piirtämistä) on sellaiseen osallistuvalle epäilemättä aivan konkreettisesti ikimuistoinen kokemus. Kunnolla katsominen muuttaa maailmaa peruuttamattomasti. Kun on kerran jotain nähnyt niin, että siihen liittyy vaikkapa voimakkaita esteettisiä kokemuksia, ei sitä helposti unohda. Sitä joutuu myös pohdiskelemaan aivan uudella tavalla ja jakamaan kanssaihmisille. Näin maailman voisi kuvitella hiljalleen muuttuvan kohti hyvän elämän tyyssijaa. Kaikille ihmisille.

***

PS. Vielä muuten ehtii. Cross Over järjestetään 9.–12.6. Helsingin Kaapelitehtaalla.