Elämää kapitalismin henkisenä ammattihuorana

Tällaista ajattelen juuri nyt:

Elämää kapitalismin henkisenä ammattihuorana

Käytän mieluusti itsestäni nimitystä ’kulttuurityöläinen’. Tämä ei johdu siitä, että olen vasemmistolainen [mitä siis vakaumuksellisesti olen] ja haluan kulttuuritaustastani – isäni ja äitini ovat kuvataitelijoita – huolimatta vähän falskisti identifioitua proletariaattiin. Tämä johtuu siitä, että olen ihan oikeasti työläinen: marxilaisessa mielessä kuulun luokkaan, joka saa toimeentulonsa myymällä työvoimaansa kapitalisteille. [En ole siis yrittäjä, vaikka sellaiseksi yhteiskuntamme tällaisia ammatteja haluaa toimillaan nykyään ajaa.] Toki työssäni on jotain erilaista kuin esimerkiksi rappari-ystäväni Hanskin työssä. Kirjoitan ammatikseni, ja lehdet sekä kustantamot ostavat tuotoksiani. Työni mielletään ’ruumiillisen’ sijaan ’henkiseksi’. Mutta on siinä jotain samaakin: Hanski katsoo rappaamansa taloa ylpeänä ja tunnistaa työnsä jäljen. Minäkin luen joskus juttujani uudestaan ja toisinaan tunnen hienoista ylpeyttä: löysin hyvän näkökulman, osasin kontekstualisoida teoksen mielekkäästi. Ja samaa on lisääkin: vuokra on maksettava, ruoka on maksettava – ja joskus pitää juoda oluttakin sen tikkipöydän äärellä, missä Hanskin kanssa silloin tällöin aikaani vietän. Samaa on kapitalismin ikeen alla eläminen: suurimman osan työelämäämme liittyvistä valinnoista tekee todellisuudessa vain työnantaja, kapitalisti. Eikä niiden kanssa todellisuudessa paljoakaan neuvotella. Nykyään entistä vähemmän. Samaa on vieläkin enemmän: me kumpikaan Hanskin kanssa emme omista mitään. Asun vuokralla, omistan 21-vuotiaan auton ja 8-vuotiaan tietokoneen, joilla kummallakaan ei ole enää jälleenmyyntiarvoa. Pankkitililläni ei koskaan ole ollut säästöjä, mitään en ole koskaan sijoittanut mihinkään. Elän kädestä suuhun, päivästä päivään. En selviä laskuistanikaan ihan kunnialla, kaikki laahaa, ja olen ollut ulosoton asiakkaanakin suurimman osan aikuiselämästäni. Se ei kuitenkaan vituta niin hirveästi, koska koen työni henkisen ulottuvuuden niin arvokkaaksi, että sen avulla tunnen lunastavani valintojeni mielekkyyden – noin niin kuin elämän tarkoituksen kannalta. Joskus mietin sellaisiakin.

Nyt vituttaa kuitenkin vähän vielä enemmän. Olen kokenut suomalaisen kulttuurijournalismin ahdingon perslihaksillani. Tili on osapuilleen puolittunut kuluneen viiden vuoden aikana. Inflaatio ei. Menee siis aika huonosti. Ja sitä ei auta lainkaan se, että toki tiedostan työläisyyteni lisäksi kuuluvani myös jonkinlaiseen ’kulttuurieliittiin’. Olen saanut kirjoittaa merkittäviin lehtiin, olen saanut kirjoittaa useita kirjojakin, palautteesta olen aistinut että minulla on lukijakuntaa – ja olen myös saanut kuratoida menestyneitä taidenäyttelyitä. Menee siis aika hyvin. 
Mutta takaisin siihen vitutukseen ja kulttuurijournalismin ahdinkoon. Olen toiminut Kauppalehden kriitikkona vuodesta 2006 lähtien. Viime syksynä lehden kolmossivu, jolle kirjoitan, puolitettiin kooltaan, ja tämän vuoden alusta aktiivinen tuottajani Markus Ånäs sai säästösyistä kenkää. Nykyään saan silloin tällöin kirjoittaa 1500 merkin jutun, jonka palkkio on satanen (miinus verot). Siksi vastasin epäröimättä myöntävästi, kun Markus Määttänen Alma Aluemediasta soitti ja tarjosi työtä. En pidä Alman sopimuksesta, mutta allekirjoitin sen, koska vaihtoehtoja ei ole. [Työläisellä ei usein ole muita vaihtoehtoja kuin ottaa työtä vastaan niillä ehdoilla, mitä hänelle sanellaan.] Nyt Almassakin on ruvettu säästämään, eikä juttujen myyminen sinnekään oikein suju siihen tahtiin, mitä haluaisin ja kykenisin noudattamaan. Annan esimerkin: maaliskuun aikana olen onnistunut myymään Kauppalehdelle ja Almalle kummallekin yhden jutun. Bruttotuloni maaliskuun osalta ovat päätyökseni mieltämästä ammatista 400 euroa (miinus verot). Muistutus: suomalaisen palkansaajan keskiansio vuonna 2011 oli 3111 euroa kuukaudessa. Silloin tällöin kirjoitan kolumnin parilla sadalla, silloin tällöin pidän luennon satasella – toisinaan ilmaiseksi. Ja silloin tällöin saan miinuksen ainakin melkein paikattua isommalla kuratoinnilla.

Ja tarkemmin siihen vitutukseen. Kirjoitin blogissani tammikuussa avoimesti sitä, että koin myyneeni sieluni Almalle. Tämä siis tarkoittaa sitä, että kirjoitan jutun, joka voidaan tällä hetkellä julkaista Aamulehden lisäksi neljässä Alman maakuntalehdessä: Satakunnan Kansa, Lapin Kansa, Pohjolan Sanomat ja Kainuun Sanomat. Nyt myös Ilkka ja Pohjalainen ovat liittyneet pooliin. Ja puhutaan jo siitäkin, että Kaleva ja Turun Sanomat ovat liittymässä joukkoon. Ja tämähän ei ole minun haluni tai aatteideni mukaista. Tämä on yksi monopolikapitalismin ilmentymistä. Kirjoitin näin: ”Ja miksi nimitän tätä 'sieluni myymiseksi'? Siksi, että tällainen umpikapitalismiin liittyvä median keskittyminen on minusta vastenmielistä muun muassa kaventaessaan sanomista ja keskustelua. Suostumalla tällaiseen vien myös leipää kollegoideni suusta. Eikä se muuten tuota lisää liksaakaan, sillä mediatalojen free-sopimukset ovat nykyään tosi raakoja. Mahdollisesti seitsemässä lehdessä julkaistu juttu ei tuota seitsenkertaista liksaa – päinvastoin: melko vaatimaton liksa on sitä luokkaa, mitä se yhdestä jutusta muutenkin olisi. Tämä tuottaa minulle myös identiteettiongelmia: ei ole mitään erityistä paikkaa, ei kuviteltavissa olevaa omaa lukijakuntaani.” 

Vitutukseeni reagoi esimerkiksi kirjailija Jouni Tossavainen blogissaan ikään kuin uutisoiden sen – tosin mitenkään erityisesti tuomitsematta. Tähän reagoi myös Suomen Arvostelijain Liiton (SARV) varapuheenjohtaja Heikki Kastemaa kolumnityyppisessä kirjoituksessaan, jossa hänkään ei varsinaisesti tuominnut valintojani, mutta siinä jutussa rinnalleni nostettiin eräs rohkea sankari, joka sai kenkää, kun ei allekirjoittanut Sanoma-konsernin sopimusta. Mutta nyt sitten vituttaa jo tosi paljon, kun luin eilen YLE:n kulttuuriuutisia. Satu Nurmion artikkelissa ’Maakuntalehtien säästöt tuntuvat teattereissa asti’ käytettiin esimerkkikuvituksena tällaista kuvaa:

 

Otso Kantokorven kuvataidekritiikki Jouko Lehtolan näyttelystä julkaistiin Aamulehdessä, Satakunnan Kansassa, Lapin Kansassa, Pohjolan Sanomissa sekä Kainuun Sanomissa helmikuussa. Kuva: Satu Nurmio/Yle. 

[Lainaan kuvaa ja kuvatekstiä lupaa kysymättä, koska olen aika varma siitä, että lainaukseni mahtuu juridisesti tarkastellen journalistisen sitaattioikeuden piiriin.]

SARV:in puheenjohtaja Elisabeth Nordgren sanoi ko. artikkelissa haastateltuna: ”Moniäänisyys ja moniarvoisuus häviää ja tämä vaikuttaa koko kulttuurikenttään. Sehän menee siihen, että vain yksi totuus vallitsee kritiikissä.” Ei hänkään viitannut tällä minuun, mutta toki tunne  piston sydämessäni – näinhän aiemmassa blogikirjoituksessani itsekin totesin.

Olen aina ollut yhden totuuden vastustaja enkä koskaan ole halunnut  muuta kuin osallistua keskusteluun toki joskus kuin manifestoimalla mielipiteitäni, joihin yleensä suhtaudun aika vakavasti. En kuitenkaan pyri koskaan tietoisesti mihinkään hegemonia-asemaan. En saa mitään kicksejä vallasta – jota sitäkin olen esimerkiksi Taiteen päätoimittajana kokenut – tai hyvä veli -maailmasta, johon osallistumiseni on varsin vaatimatonta. Avajaishumujen, salonkien ja kabinettien sijaan viihdyn kantabaarissani ystäväni Hanskin kanssa tikkiä pelaten.

Haluaisin vain kirjoittaa. Elän kirjoittamalla – elämisen kaikissa merkityksissä. Kirjoittaminen on minulle luonteva tapa olla mukana elämässä. Arkisesti tarkastellen teen sitä ennen kaikkea kuitenkin työkseni. Kirjoittaminen on siis minun ammattini. Minun on aina ollut hieman vaikea identifioitua monen kollegani kanssa esimerkiksi SARV:issa, koska suurin osa kriitikoista kirjoittaa kritiikkiä vain varsinaisen työnsä ohessa – kuka mistäkin syystä. Jotkut kirjoittavat huvikseen, toiset edistääkseen muuta valitsemaansa uraa. Toiset pysyttelevät työttöminä työnhakijoina. En minäkään aina oikein ymmärrä sitä, miksi kirjoitan, mutta sen siis tiedän, että teen tätä työkseni. Ja että teen tätä kapitalismin raakojen lainalaisuuksien alaisena.

Mutta mitä minun nyt pitäisi tehdä, kun alan olla näköjään esimerkkihuora? Pitäisikö minun lopettaa kirjoittaminen ollakseni parempi ihminen? Millä minä sitten sen ihmisyyteni ja kanssaihmisten kanssa olemisen haluni osoittaisin? Haluan nimittäin puhua ja kommunikoida, käydä loputonta keskustelua.

No, minähän menin baariin ja kerroin Hanskille ongelmistani. Kysyin, että mitä mies tekee, kun vääntää duunia tosissaan ja tietää tekevänsä sen hyvin ja sitten tienaa neljä hunttia kuussa ja saa vielä vittuilut päälle. ”Mies vaihtaa ammattia”, totesi Hanski.

Tätä aion miettiä pääsiäisenä.