Art decon hillittyä juhlaa
Aina silloin
tällöin syntyy suuntaus, johon miltei kaikki taiteenlajit ottavat riemuissaan
osaa. Yksi tällainen oli maailmansotien välinen art deco.
Monelle suomalaiselle art deco on yhtä kuin se visuaalinen maailma, jossa tv:stä tuttu, Agatha Christien Hercule Poirot’ta näyttelevä David Suchet liikkuu.
Monelle suomalaiselle art deco on yhtä kuin se visuaalinen maailma, jossa tv:stä tuttu, Agatha Christien Hercule Poirot’ta näyttelevä David Suchet liikkuu.
Termillä viitataan yleisesti maailmansotien väliseen koristetaiteeseen.
Yleensä mieleen tuleekin huonekalusuunnittelu, keramiikka ja lasi – ja pehmeän
sulokas värimaailma. Varhaisemman jugendin luontopohjainen, orgaaninen
ornamentiikka on korvautunut muodoilla, jotka ovat ikään kuin nykyaikaisempia,
teollisen maailman ja koneiden mukanaan tuomaa.
Amos Andersonin taidemuseo on lähtenyt kartoittamaan art deco’ta kuvataiteesta käsin ja tuo hienosti esiin sen, miten erilaisilta muista yhteyksistä tutut mestarimme kuten esimerkiksi Yrjö Ollila, Juho Rissanen ja Eero Järnefelt näyttävät, kun heidän teoksiaan asetetaankin hieman toisenlaiseen tulkintakehikkoon ja laitetaan rinnalle esimerkiksi ranskalainen mestari Maurice Denis. Rissanen muuten opiskelikin aikoinaan Denis’n johdolla.
Yrjö Ollila: Äiti ja lapsi rantakalliolla, 1910.
Amos Andersonin taidemuseo on lähtenyt kartoittamaan art deco’ta kuvataiteesta käsin ja tuo hienosti esiin sen, miten erilaisilta muista yhteyksistä tutut mestarimme kuten esimerkiksi Yrjö Ollila, Juho Rissanen ja Eero Järnefelt näyttävät, kun heidän teoksiaan asetetaankin hieman toisenlaiseen tulkintakehikkoon ja laitetaan rinnalle esimerkiksi ranskalainen mestari Maurice Denis. Rissanen muuten opiskelikin aikoinaan Denis’n johdolla.
Maurice Denis: Tutkielma Isadora Duncanista, 1912.
Mukana näyttelyssä on myös vähemmän tunnettuja teoksia. On syytä korostaakin sitä tärkeää työtä, jota taidemuseot toisinaan tekevät tuodessaan esiin unohdettuja nimiä varmojen ja vakiintuneiden yleisösuosikkien rinnalle. Näin on tehty nytkin, enkä minä ainakaan ollut koskaan kuullut varsin kiinnostavasta turkulaisesta taidemaalarista Nikolai Kaariosta (1887–1958). Itse asiassa hänen kattomaalauksia varten tehdyt luonnoksensa ovat kuin art decon kiteytymä: kubistis-konstruktivistisia tasopintoja, jäykän tyyliteltyjä klassisia alastonfiguureita sekä kulta- ja hopeavärin käyttöä tehosteena.
Nikolai Kaario: Koristemaalauksen luonnos, 1938.
Näyttelyssä on myös mukana runsaasti kalusteita ja koriste-esineitä. Saleista henkii hauska menneen maailman tuntu, jossa on varsin paljon mukana sellaista aikansa luksusta, jolle nyt voi jo vähän hymyilläkin. Kovin paljoa elämää suurempaa taidetta ei art deco tainnut varsinaisesti tuottaa, mutta tällainen hyvä yleiskatsaus tietyn aikakauden visuaalisiin virtauksiin tuottaa aina monenlaista ajateltavaa.
***
Ja sitten pakollinen mikä-boxi:
Mikä?
– Art deco oli jugendia seurannut monia aineksia sekoittanut
tyylivirtaus, joka ammensi aineistonsa osin klassisesta perinnöstä, osin
aikansa koneromantiikasta.
– Art deco leikkasi läpi kaikki mahdolliset taiteenlajit –
oli sitten kyse Isadora Duncanin
tanssista tai arkkitehtuurista.
– Itse Amos
Andersonin taidemuseon vuonna 1913 rakennettu rakennuskin viittaa jugendin
jälkeiseen, klassismista ponnistavaan art deco -henkeen.
Ja kainaloisena pikkuruinen juttu toisesta näyttelystä:
***
Ja kainaloisena pikkuruinen juttu toisesta näyttelystä:
Taidetta koko perheelle
Amos Andersonin jo pitkään jatkunut yhteistyö Suomalaisten
taidesäätiöiden yhdistyksen (STSY) on ollut puuduttavaa. Ylipitkissä
näyttelyissä on esitelty sitä salonkikelpoista ja umpiporvarillista
perustaidetta, jota isojen firmojen pääkonttoreiden auloissa ja neukkareissa on
ollut tapana esitellä. Vaikka mukana on ollutkin runsaasti hyvää taidetta, on
kokonaisuus väliin tuntunut melkoiselta jöötiltä.
Näyttelysarjan tuoreimmassa osassa museo on onneksi ryhtynyt vähän revittelemään. Suomalaisista klassikoista on rakennettu varsinainen koko perheen näyttely – elämysmaailma, joka muistuttaa väliin jopa luonnontieteellistä museota dioraamoineen kaikkineen. Saapa yleisö jopa painella pimeässä huoneessa nappeja niin, että väliin näkyviin tulee täytetty lintu ja väliin pronssinen.
Berndt Lindholm: Maisema metsätieltä, 1906.
Näyttelysarjan tuoreimmassa osassa museo on onneksi ryhtynyt vähän revittelemään. Suomalaisista klassikoista on rakennettu varsinainen koko perheen näyttely – elämysmaailma, joka muistuttaa väliin jopa luonnontieteellistä museota dioraamoineen kaikkineen. Saapa yleisö jopa painella pimeässä huoneessa nappeja niin, että väliin näkyviin tulee täytetty lintu ja väliin pronssinen.
Vakava taiteenharrastaja saattaa pitää tällaista hömppänä,
mutta on syytä muistaa, että satunnaisista havainnoista ja elämyksistä moni
taideteoskin on saanut alkunsa.
Näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös kuraattori Susanna Luojuksen kirjoittama ja
nykytaiteilija Stiina Saariston
kuvittama hauska lastenkirja, jossa seikkaillaan sisään klassisiin
taideteoksiin.
Ja ollaan nyt sitten alastomia. Tältä se pahimmillaan näyttää, kun liian nopea kriitikko käy näyttelyssä:
***
Ja ollaan nyt sitten alastomia. Tältä se pahimmillaan näyttää, kun liian nopea kriitikko käy näyttelyssä:
Hyvä kirjoitus. Kiitos oli kiva lukea.
VastaaPoistaItse voivottelen sitä että liikaakin taidemuseot kierrättävät vain samaa 30 taiteilijan ryhmää mitä 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun ensimmäiseen puoliskoon tulee.
Suomessa on iso määrä hyviä Pariisissa ja Dusseldorffissa maalanneita unholaan jääneitä taiteilijoita joiden esitteleminen suurelle yleisölle olisi enemmänkin museoiden velvollisuus kun mahdollisuus.
Toki Gallelat ja Edefeltit on kivoja mutta kirjoituksestasikin kävi ilmi että sait hienon ahaa elämyksen "uudesta turkulaisesta tuttavuudesta".
Toki nämä unohdetut eivät nyt ole Edefeltin tasolla mutta eivät mitään huonoja missään nimessä.
Muutamia nimiä mainitakseni vaikkaa ensalkuun Alarik Böök, Carl Danielson, Alex Rapp, Viivi Schrowe-Kallio jne...
Sitten on vino pino taiteilijoita joita en muista nähneeni omia näyttelyitä vaan heidän yksittäisiin töihinsä törmää aina osana jotain isompaa näyttelyä. Thorsten Waennerberg, Woldemar Toppelius, Inrid Ruin, Felix Frang, Werner Thome, Nina tai Fredrik Ahlstedt, Juho Kyyhkynen.
Tai miksei vaikkapa Soldanin tai Rappin sukunäyttely. Kummassakin suvussa on ollut 4-5 tunnettua taiteilijaa.
Tuntuu että kuraattorit tai museot pitävät näyttelyitä vain taiteilijan "myytävyyden" perusteella.
Itse taas uskon että hyvällä saatteella ja oikeanlaisella "kadonnut tähti" mainonnalla jollekkin vaikka Alarik Böökille saataisiin oikeinkin monipuolinen ja hyvä näyttely.
Kenelläkään ei vain tunnu olevan "boolsseja" lähteä tälläistä kokeilemaan.