Näyttelykuvia 775 & 776: Ain laulain...

Eilen tapasin Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyn tiimoilta aamukahvilla kiinnostavan leffamiehen Virke Lehtisen, joka on kuvannut vaivaisukkoja 35-milliselle jo 1960-puolesta välistä alkaen. Toivottavasti saamme jotain synergiaa aikaiseksi. Ja toivottavasti hän saa resursseja tuottaa ilmeisen ainutlaatuisesta aineistostaan kunnon dokkarin.
Sitten kahvin jälkeen viereiseen Taidesalonkiin katsomaan Haruka Kashiman (s. 1963) näyttelyä (23.2.–13.3.):

 

Näin taiteilija itse lyijykynäpiirustuksistaan: "Tavoitteena on kuvata jotain alkuperäistä, meihin sisäänrakennettua tapaa lähestyä elinympäristöämme." Ja tältähän se juuri tuntui. Meditatiivinen kynänjälki oli kaunista katseltavaa – ja itse asiassa yllättävän monipuolista: kiiltoa, mattaa, herkkyyttä, voimaa... vähän kaikkea. Kyllä piirtäminen on aika hieno asia.

 Holvi.

***

Ja sitten illalla avajaisiin. Kuvanveistäjä Matti Peltokankaalla (s. 1952) on Forum Boxissa näyttely Unelmia ja uutisia (1.3.–24.3.). Niin taas Peltokangas näytti sen, mistä oikea veistäjä on tehty. Puu, kivi ja pronssi käyvät yhtä lailla. Ja kun mies on miettinyt näköisveistoksenkin problematiikkaa viime aikoina, teki hän näköisveistoksista näköisimmän – vuosia työtä vaatineen veneen:

Missä kulkevat taiteen ja käsityön rajat? Tätä mietin myös katsoessani kauhojen rivistöä:

Peltokangas hakeutuu hienosti käsitteellisyyden semanttiseen ytimeen.
Ja sitten jatkoille Ravintola Salveen.
Harrastan toisinaan tilapäärunoutta tällaisissa tilanteissa. Edellisestä on aikaa jo liki kaksi vuotta, joten oli taas hauska tehdä juhlakalulle biisi.

Kulttuurikotkat (Mervi Lehmusoksa ja Sirpa Viljanen) luikauttivat alla olevan biisin.

Toiset meistä – Puutteenperän mestarille

(Säv.: Rauno Lehtinen – San.: Otso Kantokorpi – Sov.: Kulttuurikotkat)

Niin osaa toiset veistää

veneitä, jotka löytävät väylänsä yksin.

Niin ovat monet meistä veneitä,

jotka rannan kiville jää.

Ja niin osaa toiset veistää kauhoja,

jotka ei ole mitään

ilman muhevaa soppaa,

sen makua, sen lämpöä,

varmuutta ylitse puuttehen.

Ja niin osaa toiset veistää ukkoja,

jotka ei ole mitään

ilman veistäjän puukkoo,

sen viivaa, sen muotoa,

varmuutta ylitse maneerin.

Niin luulin monta vuotta:               

yksin vain elossa kuvani löytää mä voisin.

Kaipasin silloin oikeaa veistäjää

joka viedä voi kuvien taa

aaaa aaaa…

Ja kyseessähän on Pepe Willbergin ja Laila Kinnusen tunnetuksi tekemä klassikko. Peltokangas on muuten syntynyt Virtain Puutteenperällä.

PS. Älkää sotkeko runoutta ja tilapäärunoutta mielessänne. En kuvittele olevani mikään Saaritsa.