Tilaisuus oli vähän sitä mitä odotinkin: affirmatiivista (voi se näinkin tulkita) muminaa (minunkin muutaman kommentin osalta) – paitsi että Henriksson oli toki tulevaisuuden muutosten suhteen perustellusti vähän epäilevä.
Samanhenkisten kanssa keskusteleminen on kuitenkin liian usein vähän joutavanpäiväistä oman hännän nostoa, niin nytkin. Tosin kun jurputin tästä tilaisuuden jälkeen Sirnölle ja Rosenbergille, totesi Rosenberg vähän sarkastisesti, että tärkeintä lienee ollut se, että ihmiset pääsivät näkemään uudet johtajat livenä. Niinhän se tietysti olikin: en minäkään muuten ehkä olisi jaksanut lähteä. Siis näiltä osin onnistunut tilaisuus.
Paljon enemmän keskustelin teemoista kuitenkin jälkioluella Milenkassa kollegoideni Ulla Pallasmaan ja Heikki Kastemaan kanssa. Mutta jälleen kerran: siis onnistunut tilaisuus, koska edes jokin keskustelu heräsi.
Sitä paitsi Sirnölle nostan hattua siitä, että hän uskalsi todeta Vasemmistoliitossakin vallitsevan tilan, jossa kulttuuripolitiikka on usein vain sanahelinää.
Jäämme siis odottamaan, että oliko Sirnö vain tavanomainen poliittinen valinta, mitä on julkisuudessa spekuloitu, vaiko tuleva oikea tekijä.
***
Ja kun itselleni uusissa tiloissa vierailin, katselin tietysti seiniä. Vasemmistoliiton päämajan aulassa spottasin kaksi taideteosta, joista tiskin takana olevasta en löytänyt tekijän nimeä:
Ensin luulin sitä betoniksi, mutta kävin varmuuden vuoksi koputtelemassa: sehän olikin jotain styroksin kaltaista materiaalia. Pylpyrän takana on myös lamppu. Aika jähmeä duuni. Mutta pankaa nyt, hitto soikoon, sille nimikyltti!
Ja sitten vielä toinen, jossa oli jotain nupeja puulle, Agneta Hobinin (s. 1945) Yön sanoma (1992):
Ihan hyvä auladuuni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti