Palaan vielä Mäntän kuvataideviikkojen 20-vuotisjuhlaseminaariin, johon osallistuin viime lauantaina. Haluaisin vielä täsmentää sitä, miksi seminaari oli mielestäni varsin onnistunut.
Yhdeksän kuraattorin voimin pohdimme aika paljon sitä, mitä se kuratointi oikein on ja minkälaisia periaatteita siinä käytetään tai on syytä käyttää. Yllättävin havainto oli se, että tapoja on niin monia ja että kaikissa tuntui olevan omat hyvät puolensa. Hieman yllättäen moni päätyi myös siihen tulokseen, että juuri nyt, kun kuratointi erillisenä professiona on muotoutumassa ja nousussa, tuntuu erittäin hedelmälliseltä olla toimimatta ikään kuin ammattikuraattorina. Suurin osa Mäntän kuraattoreista on ollut taiteilijoita, ja nyt paikalla olleista vähän enemmän kuratoineista henkilöistä – Hannu Castrén ja minä – ei kumpikaan suhtautunut työhön kuin erilllisenä ammattina vaan pikemminkin erottamattomana osana sitä kaikkea mahdollista, mitä taiteen kanssa puuhaamme.
Minulla ei esimerkiksi ole kuraattorin identiteettiä juuri lainkaan, vaikka olen koko 2000-luvun ajan kuratoinut jotain joka vuosi. Nimitän itseäni taidekriitikoksi, jos titteliä pitää käyttää. Toisaalta moni Suomen arvostelijain liiton kollegani nimittää itseään kriitikoksi, vaikka ei kirjoittaisi vuoden mittaan kuin muutaman kritiikin – jos edes sitäkään.
Tietynlaisilla illuusioilla tässä taidetaan mennä, kun identiteettejä rakenetaan.
Illuusiot tulivat myös mieleen, kun muistelimme menneitä kuvataideviikkojen kesiä. Muistin muun muassa sen lentokoneen, jonka Jyrki Siukonen (s. 1959) rakensi vuoden 1999 kuvataideviikoille:
Sinne se jäi jonkun rakennuksen taakse mätänemään, kun näyttely loppui. Kun huomautin tästä myöhemmin Siukoselle, hän lahjoitti teoksen minulle – kirjoitti oikein lahjakirjan. Enhän minä konetta koskaan Mäntästä hakenut, sinne se mätäni. Lahjakirja minulla on jossain, mutta en kykene enää löytämään sitä. Omistanko taideteoksen? Vai omistanko yhtään mitään? Vai pitäisikö minun etsiä tuo lahjakirja, kehystää se ja nimittää se vieläpä taideteokseksi: Uni, jossa minäkin osaan lentää? Uni, jossa olen taiteenkeräilijä? Onneksi Sampo Linkoneva lähetti minulle yllä olevan kuvan, että edes joku muisto olisi tallella. Tai ehkä juuri Sampon kuvat muodostavat tämän katoavaa taidetta edustavan teoksen dokumentaationa varsinaisen teoksen – sen käsitteellisen olomuodon?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti