Eilen hehkutin naisia, ja kun yritän vielä purkaa rästejä, tajusin että kyllä miespuoliset konkaritkin ovat vedossa. Markku Keränen (s. 1945) ilahdutti minua paljon ja samoin Matti Peltokangas (s. 1952), mutta muistin vielä yhden rästin jääneen näyttelyn, joka herätti myös vallan myönteisen tunteen.
Kävin 16.2. Galerie Forsblomissa katsomassa Hannu Väisäsen (s. 1951) näyttelyn (8.2.–10.3.), joka oli Keräsen tavoin varsin riemukasta ja vapautunutta maalauksen juhlaa:
Väisänen toimii itse asiassa melko samalla tavalla kuin Leena Luostarinen (s. 1949) itäisten vaikutteidensa kanssa. Tässä näyttelyssä vaikutteet tulivat pitkälti Japanista, mutta mitään kuivakkaa etnografiaa ei ollut tarjolla. Väisänen on itse asiassa varsin leikkisä ja hyvällä tavalla kevytmielinen maalari, joka tekee aika estottomasti mitä haluaa ja yhdistelee viitauksia eri suuntiin, taidehistoriasta muuhun kaikkeen elämään, myös sanojen käyttöön – onhan hän myös kirjailija. Hän toteuttaa siis kaikella asiaankuuluvalla röyhkeydellä – Luostarisen tavoin – ranskalaisen filosofin Maurice Merleau-Pontyn maksiimia, jonka mukaan ”maalari on ainoa, jolla on oikeus katsoa kaikkea vailla minkäänlaista velvollisuutta asettaa asioita arvojärjestykseen". Väisänen liikkuu myös kiinnostavasti abstraktin ja esittävän välimaastossa – jotenkin sellaisella tavalla, että kysyvälle vastaus on itse maalauksessa – sen olemisessa siinä edessä juuri nyt ja ilman sen kummempaa reflektiota – ja sille antautumisessa ilman vaivalloisia tulkintoja ja liiallista esitietoa. Toisinaan sitä näkee maalauksia, joiden kanssa viihtyy vaikka ei tiedäkään miksi näin on. Näin tapahtui tässä näyttelyssä.
***
Ja olihan Forsblomilla toinenkin näyttely: esillä oli tanskalaissyntyinen mutta Berliinissä vaikuttava Adam Saks (s. 1974). Suruttoman eklektinen on tämäkin maalari, mutta Väisäsen ilmavuuteen verrattuna kaikki maalaukset tuntuivat olevan jotenkin tukossa ja pelkkää pintaa ja ulkokohtaista efektin luomista:
Ehkä ei siis minun lajiani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti