Julkaistua 409: Mistä tunnistaa huonon taiteen?

Eilen tuli ulos YLR Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, joka sai aiheensa juuri päättyneeltä maakuntakierrokseltani. Eihän tässä ole varsinaisesti kuin yksi pointti – kuinka paljon konteksti määrittelee hyvyyttä tai huonoutta itse objektin ominaisuuksien sijaan? –, mutta pohdituttaa tämä silti toisinaan aika voimakkaasti:  

Mistä tunnistaa huonon taiteen?

Työtään taiteen parissa tekevät ihmiset eivät kovin usein mieti taiteen laatuun liittyviä kysymyksiä. Syitä on useita, mutta yksi on epäilemättä se, että hankittu kokemus taiteen parissa tuottaa väistämättä tunteen siitä, että oma maku on varma ja että se kykenee erottamaan hyvän taiteen suhteellisen vaivattomasti. Konsensus ammattilaisten piirissä on myös vakaa: arvostettu taiteilija on yleensä varsin laajalti arvostettu, vaikka hänen tuotannossaan voikin havaita silloin tällöin notkahduksia. Näistä notkahduksista asiantuntijat sitten saattavat vähän kiistelläkin.

Kaiken lisäksi sitä oppii tunnistamaan laadun sellaisestakin taiteesta, joka ei puhuttele kovin henkilökohtaisesti – joka ei siis vastaa omaa makua. Minäkin huomaan usein kehuvani teoksia, joista en pidä. Saatan sanoa, että ”hieno duuni, vaikka ei ihan minun lajiani”. Näin tulee myös suhtauduttua joihinkin kokonaisiin lajityyppeihin: en lue sarjakuvaa tai kuuntele oopperaa, mutta luulen tunnistavani niistäkin laadun silloin, kun joudun sitä tekemään. Olen minä joskus kirjoittanut sarjakuva-albumeista mairittelevia arvosteluitakin, vaikka asiantuntemukseni onkin vaatimatonta tasoa.

Jos taiteen laadusta keskustellaan, on aiheena usein sen pohtiminen, mikä taiteessa tai teoksessa on hyvää. Usein kuulee hieman triviaalejakin kommentteja siitä, mitä hyvä taide tekee. Taiteella on ikään kuin joku funktio, ja hyvä taide tekee sen tehokkaasti: ”Hyvä taide panee ajattelemaan.” ”Hyvä taide tuottaa voimakkaita elämyksiä.” ”Hyvä taide ehdottaa meille maailmasta asioita, joita emme olisi ilman sitä tulleet muuten edes ajatelleeksi.” Joidenkin elokuvien sanotaan olevan jopa ”elämää suurempia”.

Minäkin olen kirjoittanut urallani jo tuhansia juttuja, enkä saa edes mieleeni sellaista juttua, jossa olisin kunnolla antautunut pohtimaan sitä, mitä hyvä taide oikeasti on – mitkä voisivat olla sen riittävät ja välttämättömät ehdot. Toki tuota hyvyyttä tulee usein iltaisin miettineeksi, mutta sen formuloiminen sanoiksi on selvästikin erityisen vaikeaa. Se on vaikeaa siksi, että itsensä alttiiksi laittaminen ei ole koskaan ole helppoa. Sitähän voisi jopa joutua tilanteeseen, jossa antaa naiivin vaikutelman.

Vaan eipä tuota huonon taiteen olemustakaan tule usein kovin jäsennellysti miettineeksi. Olin viime viikonloppuna eräässä suomalaisessa maakuntakeskuksessa taidematkalla ja näin paljon hyvää taidetta. Olen kuitenkin aika utelias kaikkien taiteen marginaali-ilmiöiden suhteen ja saan aina jotain perverssiä iloa, kun käyn katsomassa ns. huonoa taidetta. Nytkin löysin tieni erääseen huonon taiteen myyntinäyttelyyn, jota mainostettiin termillä ”taulumyynti” ja jossa myytiin edullisesti ”arvotaidetta” ja tietenkin kyseessä oli ”varaston poistomyynti” – kuten tämän kyseisen firman kaikissa myyntitapahtumissa taitaa olla. 

Sanojen käyttö on muuten aika metkaa: aina kun joku firma mainostaa myyvänsä ”arvotaidetta”, voit olla melko varma siitä, että et saa seinällesi sen paremmin hyviä sijoituskohteita kuin hyvää taidettakaan. Termi ’arvotaide’ tarkoittaakin useimmiten joka suhteessa arvotonta taidetta – taidetta, jolta puuttuvat sekä taloudelliset että henkiset arvot.

Silti kokemus oli oikein hauska. Autokauppiaan näköiset kaksi miestä yrittivät tarttua kaikkiin vähänkin lupaavan näköisiin asiakkaisiin. Minunkin hihaani tartuttiin ja todettiin, että ”nyt saisi vähän isommankin taulun edullisesti”.

Kokemus jatkui vielä illalla hotellihuoneessa. Jostain syystä aloin miettiä vähän enemmänkin sitä, mikä tekee huonosta taiteesta huonoa. Toki olin mielestäni tunnistanut suurimman osan tarjolla olevista taideteoksista heti ns. tusinataiteeksi, mutta aloin myös miettiä tämän tunnistamisen mekanismeja. Kuinka paljon kyse on pelkästä kontekstista? Siitä, että sanan ’maalaus’ sijaan käytettiin sanaa ’taulu’. Siitä, että kaikki tapahtui rupuisen kauppahallin keskihallissa, jonka lattianreunoja ja penkkejä nämä ’taulut’ täyttivät. Siitä, että myyjät antoivat sekä olemuksellaan että puheillaan halvan ja helppoheikkimäisen vaikutuksen.

Tein ajatuskokeen: omalla asiantuntemuksellani olisin todennäköisesti kyennyt poimimaan lukuisten maalauksien joukosta osan ja täyttämään taidegallerian kohtuullisen hienostuneella ripustuksella aivan säälliseksi näyttelyksi. Mitään elämää suurempaa en toki olisi saanut aikaiseksi.

Olisi tekopyhää olettaa, että kaikki ns. hyvät taiteilijat tuottaisivat sarjana pelkkiä mestariteoksia. Hekin joutuvat toisinaan toimimaan kuten nämä tusinataiteilijat: tuottamaan kyynisen nopeasti rutiinimaiseen osaamiseen perustuvia helppoja myyntiobjekteja. Kuka mistäkin syystä: rahaa on saatava tai sovittu näyttely on saatava täyteen, vaikka paukut olisivatkin jo lopussa. Vain konteksti on toisenlainen: hienostunut ja hyvää makua osoittava.