Näyttelykuvia 783 & 784 & 785 & 786: Naismestareita kyllikseen

On taas välillä niin paljon töitä, että en ehdi päivittämään blogia. Ja samalla syyllisyys alkaa painaa: muistan esimerkiksi jostain syystä miltei joka päivä, etten aikoinaan kirjoittanut mitään Sirkka-Liisa Longan (s. 1943) näyttelystä (5.–27.1.) Galleria Amassa, missä kävin 13.1. – siis jo kaksi kuukautta sitten. Se oli kaiken lisäksi sillä tavalla aika hauska päivä, että päätin katsoa samana päivänä Leena Luostarisen (s. 1949) Tiikerinpiirtäjä-näyttelyn (12.1.–3.3.) Helsingin Taidehallissa yrittäen olla ensimmäistä kertaa ikään kuin ulkopuolinen ja sitten katsoa perään toisen kissapetotaiteilijan vähän niin kuin vertailumielessä.

 Taidehallin kuvanveistosali Leena Luostarisen näyttelystä.

No eihän siitä "objektiivisuudesta" tietenkään mitään tullut. Mutta yritin kuitenkin kävellä näyttelyssä hiljakseen ja vähän analyyttisestikin – ainakin jo helpottuneena. Kyllä se vain oli hieno näyttely, vaikka joissain kohdin ripustus olikin vieläkin vähän liian runsas – vaikka sitä karsittiinkin ripustusviikolla aika paljon. Jos vähänkin saimme rikastettua kuvaa Luostarisesta, olen kuitenkin varsin tyytyväinen. Hänestä on mielestäni tehty liian voimakkaasti kuvaa leimallisesti 1980-luvun taiteilijana, ja kun katselin kuvanveistosalin komeita 1990-luvun töitä, rakastuin niihin koko ajan enemmän ja enemmän. Niitä leimaa joku äärimmäisen hienostunut synteesi Luostarisen aiemmasta tuotannosta. Itse asiassa odotan oikein innolla sitä, mitä hän ryhtyy nyt kevään herätessä maalaamaan. Olisiko jälleen uuden synteesin paikka?    

***

Taidehallilta matkasin sitten Galleria Amaan, jossa oli esillä Sirkka-Liisa Longan 70-vuotisnäyttely. Lonka on jo useana vuotena työskennellyt Amazonin sademetsissä, ja myös hänen töissään kissapedot ovat saneet näkyvän osan:

Kevään pennut, 2012.

Longan utuinen sademetsä kasveineen ja eläimineen oli varsin lumoava, ja tietyllä tavalla samoin romanttinen kuin Luostarisellakin – vaikkakin täysin erilainen. Ei Lonkakaan illustroi mitään Amazonilla näkemäänsä vaan suodattaa havainnot oman näkemyksensä kautta kokonaisuudeksi, jolla on aika vähän tekemistä varsinaisten havaintojen kanssa. Oikein hieno näyttely – kaunis kokonaisuus ihan kaikissa kauniin aidosti hyvissä merkityksissä. Lonka on varsinainen utuisen lumon mestari. Oli sitä paitsi hauska kuulla Luostarisenkin arvostavan kollegaansa – ei siis mitään turhia reviirirajoja.   

***

Sama arvostus muuten jatkui Marjatta Tapiolan (s. 1951) molemmissa näyttelyissä – Galleria Sculptorin näyttelyssä (13.2.–3.3.) ja Helsingin taidemuseon näyttelyssä (15.2.–26.5.) , joissa kävimme yhdessä Luostarisen kanssa 3.3. Suosittelenkin taidenäyttelyn katsomista maalarin kanssa, jos sellainen tilaisuus avautuu, sillä sitä oppii katsomaan välillä sellaisiakin ulottuvuuksia, joita maallikko ei aina välttämättä hiffaa. Sculptorissa oli hauska havaita, että ne kaksi runsasfiguurisempaa maalausta olivat meille kummallekin ne läheisimmät: 

   

Olen ollut huomaavinani, että tällainen vähäeleisempi maalaaminen on joillekin Tapiolan taiteen rakastajille ollut vähän ongelmallista – hänet kun on alun perin sijoitettu siihen rajumpaan ekspressiiviseen lokeroon –, mutta minä kyllä katson mieluusti sitä virtuoosimaista ja ilmaisuvoimaista viivaa, mikä tällaisia teoksia dominoi.

Lähdimme innolla jatkamaan Tennispalatsiin, missä oli tarjolla Tapiolan retro. Ensin se tuntui vähän turhan pieneltä, koska pitkän uran teoksia oli tarjolla vain kolmisenkymmentä, mutta kyllä niissäkin katsottavaa, pohdittavaa ja myös muisteltavaa riitti. Moni teoksista oli sitä paitsi tuttu vain kirjojen kautta tai sitten muuten vain jo unohtunut. Olisin kyllä oikeasti halunnut nähdä sellaisen näyttelyn, jossa olisi ollut edes vähän tarjolla syrjäpolkuja ja kokeiluja. On Tapiola sen verran kova maalari, että hän olisi senkin kestänyt. 

Pääsiäinen, 1980.

Tapiolan reitti omakohtaisista aiheista kohti ylesmaailmallisia, mytologiasta ponnistavia aiheita on hienoa katsottavaa. Sekä taidon että viisauden lisääntyminen näkyy siinä prosessissa, jossa viiva muuttuu koko ajan helpomman ja vaivattomamman näköiseksi – mutta eiköhän senkin vetämisessä oma tuskansa piile. 

 Talvi, 1999–2000.

***

Alkuvuosi on ollut varsinaista naismaalariemme juhlaa. Ja kun yritän rehellinen olla, lisään  samalla syyllisyyttäni koko ajan. Minulta jäi kiireen ja yhteensattumien kautta kokonaan näkemättä Anna Retulaisen (s. 1969) näyttely (11.1.–3.2.) Helsinki Contemporaryssa – olisin saanut vertailla Retulaisen ja Tapiolan hevosta:

 Whistlejacket, 2012.

Oikein hävettää. Ja jäipä minulta näkemättä myös Nanna Suden (s. 1967) näyttely (28.9.–20.1.) Helsingin taidemuseossa. Tosin sain 23.1. kokea hauskan kohtaamisen. Toisinaan tässä ammatissa saa nähdä sellaista, mitä tavalinen katsoja ei pääse näkemään. Kävin tuolloin Thomas Wallgrenin kanssa vähän ennakkotutustumassa museoon, koska olimme tulleet valituiksi johtokuntaan, ja kävelimme saleissa, joissa Sutta purettiin ja Tapiolaa ripustettiin yhtäaikaa. Vasemmalla Susi ja oikealla Tapiola:

Suomalainen maalaustaide tuntuu voivan oikein hyvin.