Juttujen kierrätyksestä

Eilen vitutti. Ja jatkuu se tänäänkin: 

Juttujen kierrätyksestä

Kun eilen raivosin ammattini saaneesta käänteestä ja valitin sitä, että en ole saanut tässä kuussa myytyä kuin kaksi kritiikkiä, olin autuaasti jo unohtanut, että kyse oli vieläpä samasta näyttelystä kirjoittamastani kahdesta eri jutusta. Tämä sai minut vielä miettimään juttujen kierrätystä.

Olen viime vuosina kirjoittanut aika paljon juttuja, jotka ovat vaatineet kuvataiteemme lähihistoriaan paneutumista. Olen istunut aika paljon Kuvataiteen keskusarkistossa ja lukenut vanhoja kritiikkejä. Juttukierrätystä on tapahtunut aiemminkin: esimerkiksi 1960–70-luvuilla moni kirjoittaja sai myytyä identtisen jutun eri lehtiin. Erotuksena nykyisyyteen tietysti se, että juttupalkkiokin kertautui. Tämän olen kuitenkin kokenut aina journalistisen etiikan vastaiseksi. Ja luulenpa, etten ole kertaakaan myynyt identtistä juttua kahteen eri mediaan – ihan varma en voi tosin enää olla, koska olen kirjoittanut varmaankin nelisen tuhatta juttua, joita en toki kaikkia muista, ja dokumentaatiotakaan niistä ei ole, koska kovalevyilläni on ollut taipumus räjähdellä. Olen kirjoittanut vuodesta 1978 saakka, ja tuolloin ilmestyi Ilkassa myös ensimmäinen päivälehtijuttuni. Alusta alkaen opin [en kyllä muista mistä tai keneltä], että saman jutun useampaan kertaan myymisessä on jotain moraalisesti vastenmielistä. Olenkin pitäytynyt siitä koko urani. Olen erinäisistä sattumuksista johtuen pari kertaa vuodessa tilanteessa, jossa olen saanut samasta näyttelystä juttutilauksen kahteen julkaisuun – esimerkiksi Kauppalehteen ja Taiteeseen. Tällaisessa tilanteessa katson tehtäväkseni kirjoittaa aina täysin erilaisen jutun – mikä nyt ei edes ole kovin vaikeaa, koska esimerkiksi Kauppalehti ja Taide ovat hyvin erilaisia kanavia, ja juttukootkin ovat yleensä hyvin erilaisia. Kirjoittaessani aikoinani Uuteen Suomeen ja Kauppalehteen rinnakkain yritin välttyä tältä ongelmalta kokonaan – vain kerran taisi tapahtua päällekkäisyys, joka olikin hieman kiusallinen.

Nyt olen siis tilanteessa, jossa juttuni saatetaan julkaista identtisenä jopa seitsemässä lehdessä. Tämä kierrätys ei kuitenkaan ole minun käsissäni eikä se tuota minulle lainkaan lisätuloa. Joudun vain alistumaan siihen, jos haluan tienata elantoni omakseni kokemalla ammatilla. Jos en suostuisi siihen, en kirjoittaisi lainkaan. Mutta esimerkiksi nyt kirjoittaessani Karjala!-näyttelystä sekä Kauppalehteen (joka on siis myös Alman lehti) että Alma Aluemedialle, oli edelleenkin jostain takaraivosta kummuten täysin selvää, että kirjoittaisin eri jutut. Eihän tällä taivaspaikkaa lunasteta, mutta ehkä hieman vähemmän huorantunnetta.

Juttukierrätys nykymuodossaan ei ole ihan uusi asia. Olen itsekin joutunut STT:n käytäntöjen uhriksi. Aikoinaan minulle kävi useammankin kerran Ilkassa sinne juttua tarjotessani, että vastaus oli: ”Meillä oli jo STT:n juttu aiheesta.” Nämähän olivat niitä kierrätettyjä – ja usein vähän hajuttomia ja mauttomia – juttuja, joita saattoi ilmestyä identtisinä ympäri Suomea paljonkin. Kollegani Heikki Kastemaa istuu hänkin Kuvataiteen keskusarkistossa. Tässä hänen Kriitikko-lehden tuoreet havaintonsa Helene Schjerfbeck -näyttelyn mediahiteistä: ”Vietin viime kesänä pari päivää Kuvataiteen keskusarkistossa, jossa on luettavissa käytännöllisesti katsoen kaikki Suomessa kuvataiteesta julkaistu aineisto. Helene Schjerfbeckin syntymästä oli kulunut 150 vuotta ja Ateneumissa järjestetystä isosta näyttelystä oli paljon kirjoituksia. Laskin, että STT:n toimittajan Antti Eerolan artikkeli julkaistiin käytännöllisesti katsoen kopioituna yhteensä kolmessatoista sanomalehdessä (Hämeen Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat, Kainuun Sanomat, Länsi-Suomi, Kouvolan Sanomat, Warkauden Lehti, Salon Seudun Sanomat, Uutisvuoksi, Itä-Savo, Forssan Lehti, Länsi-Savo, Etelä-Saimaa ja Suomenmaa). Sari Toivakan kirjoittama artikkeli julkaistiin samanlaisena Ilkassa, Kalevassa, Keskisuomalaisessa, Karjalaisessa ja Pohjalaisessa.”

Tosiasia on kuitenkin se, että juuri nyt elämme kulttuurijournalismin suurimmassa ahdinkotilassa koko itsenäisen Suomen ajalla. Syy on mediamaailmaa leimaava kapitalismi ja pohjaton ahneus. Syynä on myös journalismin rapistuminen: vaikka journalisti Journalistin ohjeita sisäistyneesti noudattaen olisikin edelleen vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, mediatalo on vastuussa ennen kaikkea osakkeenomistajilleen. Näin se vain on.
Journalistin ohjeissa todetaan: "Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu." Tästä voisi tehdä pienen parafraasin: "Meditalo on vastuussa ennen kaikkea osakkeenomistajilleen. Heillä on oikeus saada pääomalleen tuottoa."
Mediatalot rikkovat surutta Journalistin ohjeiden toista pykälää: "Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille." Sisältöä koskevat ratkaisut – olkoonkin, että kyse on tietynlaisista sisällöllisistä metaratkaisuista – tehdään nykyään journalististen perusteiden sijaan taloudellisin perustein. Näin se vain on.
Ja nimenomaan ahneudesta on syytä puhua: vaikka viime vuosina on ollut tapana puhua taantumasta ja printtimedian ahdingosta, tekevät lehdet todellisuudessa erittäin hyvää tulosta. Tässä lukuja Suomen Arvostelijain Liiton (SARV) tuoreesta julkilausumasta: ”Suomalaiset maakuntalehdet ovat lisäksi olleet viime vuosina erittäin kannattavia. Esimerkiksi Ilkan liikevoittoprosentti vuonna 2011 oli 35,2, TS-yhtymän 15,6, Aamulehden 18,6, Keskisuomalaisen 24,1, Kalevan 22,1 ja Savon Sanomien 16,3 prosenttia. Vaikka tätä ei ole lehdistössä uutisoitukaan, nämä ovat huikeita voittoja ankeina aikoina.”

Ja kun nyt olen ilmoittautunut ”alastomaksi” kriitikoksi, tässä todellisia lukuja viime vuoden verotuksestani, joka tupsahti postilaatikosta toissapäivänä. Täsmälleen näin paljon sain tuloa eri lehdiltä: Arkkitehti (650,00), Kauppalehti (9 615,00), Taide (2 554,30), Esitys (70,00), Ilkka (2 120,00), Voima (500,00). Lisäksi kirjoitin Eloon ja ½-lehteen ilmaiseksi, mitä en valita, koska minua kohdellaan niissä tasa-arvoisesti muiden kirjoittajien kanssa ja koen sen vähän niin kuin omaksi aatteelliseksi toiminnakseni.

Tiedän olevani yksi harvoista ”hyväosaisista” kriitikoistamme ja tiedän, että statukseni on aika kova. Tiedän myös, että olen ahkera: parhaana vuotenani 2009 kirjoitin 265 juttua. Nykyään kirjoitan vuodessa keskimäärin 150 juttua. Miellän lehtiin kirjoittamisen päätyökseni. Palkka päätyöstäni viime vuodelta oli siis 15 509 euroa. Kuukausiansio 1 292 euroa. Viimeksi laskettu suomalaisten palkansaajien keskiansio kuukaudessa oli 3 111 euroa.

Jos visioin kuluvaa vuotta, niin Kauppalehti on romahtanut, Ilkka pienenee, koska kirjoitan sinne erillisesti enää vain muutamia kolumneja vuodessa. Alma Aluemedia ehkä kompensoi nämä miinukset, ja tuloni lehdistä pysynevät siis samanlaisina. Näillä mennään.

Ei siis ihme, että vituttaa.

PS. Haloo, minähän jopa kiihtymyksessäni valehtelin! Olen minä tässä kuussa saanut myytyä kolmannenkin kritiikin. Se ilmestyy seuraavassa Taiteessa. Palaamme siihen tulevaisuudessa.

PPS. Nyt lopetan urputukseni kokonaan, unohdan hetkeksi kuvataiteen ja siirryn pelien maailmaan: lähden baariin pelaamaan tikkiä muun muassa ystäväni Hanskin kanssa. On nimittäin pääsiäinen, ja porukallamme on tapana pelata virallisina juhlapyhinä aivan erityinen Punavuoren suurmestaruusturnaus, jossa pelipanos on yhden euron sijaan viisi euroa, ja jossa pelin voittaa kolmen pisteen sijaan viidellä pisteellä. Pidämme oikein virallisen kirjanpidon, ja voittaja saa kunniakirjan. Olemme tehneet tätä pari vuotta, ja yhden kerran olen voittanut Punavuoren suurmestaruuden – kadehdin Hanskia, jolla niitä on jo kaksi. Nyt siis taistelemaan.