perjantai 29. maaliskuuta 2013

Juttujen kierrätyksestä

Eilen vitutti. Ja jatkuu se tänäänkin: 

Juttujen kierrätyksestä

Kun eilen raivosin ammattini saaneesta käänteestä ja valitin sitä, että en ole saanut tässä kuussa myytyä kuin kaksi kritiikkiä, olin autuaasti jo unohtanut, että kyse oli vieläpä samasta näyttelystä kirjoittamastani kahdesta eri jutusta. Tämä sai minut vielä miettimään juttujen kierrätystä.
Olen viime vuosina kirjoittanut aika paljon juttuja, jotka ovat vaatineet kuvataiteemme lähihistoriaan paneutumista. Olen istunut aika paljon Kuvataiteen keskusarkistossa ja lukenut vanhoja kritiikkejä. Juttukierrätystä on tapahtunut aiemminkin: esimerkiksi 1960–70-luvuilla moni kirjoittaja sai myytyä identtisen jutun eri lehtiin. Erotuksena nykyisyyteen tietysti se, että juttupalkkiokin kertautui. Tämän olen kuitenkin kokenut aina journalistisen etiikan vastaiseksi. Ja luulenpa, etten ole kertaakaan myynyt identtistä juttua kahteen eri mediaan – ihan varma en voi tosin enää olla, koska olen kirjoittanut varmaankin nelisen tuhatta juttua, joita en toki kaikkia muista, ja dokumentaatiotakaan niistä ei ole, koska kovalevyilläni on ollut taipumus räjähdellä. Olen kirjoittanut vuodesta 1978 saakka, ja tuolloin ilmestyi Ilkassa myös ensimmäinen päivälehtijuttuni. Alusta alkaen opin [en kyllä muista mistä tai keneltä], että saman jutun useampaan kertaan myymisessä on jotain moraalisesti vastenmielistä. Olenkin pitäytynyt siitä koko urani. Olen erinäisistä sattumuksista johtuen pari kertaa vuodessa tilanteessa, jossa olen saanut samasta näyttelystä juttutilauksen kahteen julkaisuun – esimerkiksi Kauppalehteen ja Taiteeseen. Tällaisessa tilanteessa katson tehtäväkseni kirjoittaa aina täysin erilaisen jutun – mikä nyt ei edes ole kovin vaikeaa, koska esimerkiksi Kauppalehti ja Taide ovat hyvin erilaisia kanavia, ja juttukootkin ovat yleensä hyvin erilaisia. Kirjoittaessani aikoinani Uuteen Suomeen ja Kauppalehteen rinnakkain yritin välttyä tältä ongelmalta kokonaan – vain kerran taisi tapahtua päällekkäisyys, joka olikin hieman kiusallinen.
Nyt olen siis tilanteessa, jossa juttuni saatetaan julkaista identtisenä jopa seitsemässä lehdessä. Tämä kierrätys ei kuitenkaan ole minun käsissäni eikä se tuota minulle lainkaan lisätuloa. Joudun vain alistumaan siihen, jos haluan tienata elantoni omakseni kokemalla ammatilla. Jos en suostuisi siihen, en kirjoittaisi lainkaan. Mutta esimerkiksi nyt kirjoittaessani Karjala!-näyttelystä sekä Kauppalehteen (joka on siis myös Alman lehti) että Alma Aluemedialle, oli edelleenkin jostain takaraivosta kummuten täysin selvää, että kirjoittaisin eri jutut. Eihän tällä taivaspaikkaa lunasteta, mutta ehkä hieman vähemmän huorantunnetta.
Juttukierrätys nykymuodossaan ei ole ihan uusi asia. Olen itsekin joutunut STT:n käytäntöjen uhriksi. Aikoinaan minulle kävi useammankin kerran Ilkassa sinne juttua tarjotessani, että vastaus oli: ”Meillä oli jo STT:n juttu aiheesta.” Nämähän olivat niitä kierrätettyjä – ja usein vähän hajuttomia ja mauttomia – juttuja, joita saattoi ilmestyä identtisinä ympäri Suomea paljonkin. Kollegani Heikki Kastemaa istuu hänkin Kuvataiteen keskusarkistossa. Tässä hänen Kriitikko-lehden tuoreet havaintonsa Helene Schjerfbeck -näyttelyn mediahiteistä: ”Vietin viime kesänä pari päivää Kuvataiteen keskusarkistossa, jossa on luettavissa käytännöllisesti katsoen kaikki Suomessa kuvataiteesta julkaistu aineisto. Helene Schjerfbeckin syntymästä oli kulunut 150 vuotta ja Ateneumissa järjestetystä isosta näyttelystä oli paljon kirjoituksia. Laskin, että STT:n toimittajan Antti Eerolan artikkeli julkaistiin käytännöllisesti katsoen kopioituna yhteensä kolmessatoista sanomalehdessä (Hämeen Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat, Kainuun Sanomat, Länsi-Suomi, Kouvolan Sanomat, Warkauden Lehti, Salon Seudun Sanomat, Uutisvuoksi, Itä-Savo, Forssan Lehti, Länsi-Savo, Etelä-Saimaa ja Suomenmaa). Sari Toivakan kirjoittama artikkeli julkaistiin samanlaisena Ilkassa, Kalevassa, Keskisuomalaisessa, Karjalaisessa ja Pohjalaisessa.”
Tosiasia on kuitenkin se, että juuri nyt elämme kulttuurijournalismin suurimmassa ahdinkotilassa koko itsenäisen Suomen ajalla. Syy on mediamaailmaa leimaava kapitalismi ja pohjaton ahneus. Syynä on myös journalismin rapistuminen: vaikka journalisti Journalistin ohjeita sisäistyneesti noudattaen olisikin edelleen vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, mediatalo on vastuussa ennen kaikkea osakkeenomistajilleen. Näin se vain on.
Journalistin ohjeissa todetaan: "Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu." Tästä voisi tehdä pienen parafraasin: "Meditalo on vastuussa ennen kaikkea osakkeenomistajilleen. Heillä on oikeus saada pääomalleen tuottoa."
Mediatalot rikkovat surutta Journalistin ohjeiden toista pykälää: "Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille." Sisältöä koskevat ratkaisut – olkoonkin, että kyse on tietynlaisista sisällöllisistä metaratkaisuista – tehdään nykyään journalististen perusteiden sijaan taloudellisin perustein. Näin se vain on.
Ja nimenomaan ahneudesta on syytä puhua: vaikka viime vuosina on ollut tapana puhua taantumasta ja printtimedian ahdingosta, tekevät lehdet todellisuudessa erittäin hyvää tulosta. Tässä lukuja Suomen Arvostelijain Liiton (SARV) tuoreesta julkilausumasta: ”Suomalaiset maakuntalehdet ovat lisäksi olleet viime vuosina erittäin kannattavia. Esimerkiksi Ilkan liikevoittoprosentti vuonna 2011 oli 35,2, TS-yhtymän 15,6, Aamulehden 18,6, Keskisuomalaisen 24,1, Kalevan 22,1 ja Savon Sanomien 16,3 prosenttia. Vaikka tätä ei ole lehdistössä uutisoitukaan, nämä ovat huikeita voittoja ankeina aikoina.”
Ja kun nyt olen ilmoittautunut ”alastomaksi” kriitikoksi, tässä todellisia lukuja viime vuoden verotuksestani, joka tupsahti postilaatikosta toissapäivänä. Täsmälleen näin paljon sain tuloa eri lehdiltä: Arkkitehti (650,00), Kauppalehti (9 615,00), Taide (2 554,30), Esitys (70,00), Ilkka (2 120,00), Voima (500,00). Lisäksi kirjoitin Eloon ja ½-lehteen ilmaiseksi, mitä en valita, koska minua kohdellaan niissä tasa-arvoisesti muiden kirjoittajien kanssa ja koen sen vähän niin kuin omaksi aatteelliseksi toiminnakseni.
Tiedän olevani yksi harvoista ”hyväosaisista” kriitikoistamme ja tiedän, että statukseni on aika kova. Tiedän myös, että olen ahkera: parhaana vuotenani 2009 kirjoitin 265 juttua. Nykyään kirjoitan vuodessa keskimäärin 150 juttua. Miellän lehtiin kirjoittamisen päätyökseni. Palkka päätyöstäni viime vuodelta oli siis 15 509 euroa. Kuukausiansio 1 292 euroa. Viimeksi laskettu suomalaisten palkansaajien keskiansio kuukaudessa oli 3 111 euroa.
Jos visioin kuluvaa vuotta, niin Kauppalehti on romahtanut, Ilkka pienenee, koska kirjoitan sinne erillisesti enää vain muutamia kolumneja vuodessa. Alma Aluemedia ehkä kompensoi nämä miinukset, ja tuloni lehdistä pysynevät siis samanlaisina. Näillä mennään.
Ei siis ihme, että vituttaa.

PS. Haloo, minähän jopa kiihtymyksessäni valehtelin! Olen minä tässä kuussa saanut myytyä kolmannenkin kritiikin. Se ilmestyy seuraavassa Taiteessa. Palaamme siihen tulevaisuudessa.

PPS. Nyt lopetan urputukseni kokonaan, unohdan hetkeksi kuvataiteen ja siirryn pelien maailmaan: lähden baariin pelaamaan tikkiä muun muassa ystäväni Hanskin kanssa. On nimittäin pääsiäinen, ja porukallamme on tapana pelata virallisina juhlapyhinä aivan erityinen Punavuoren suurmestaruusturnaus, jossa pelipanos on yhden euron sijaan viisi euroa, ja jossa pelin voittaa kolmen pisteen sijaan viidellä pisteellä. Pidämme oikein virallisen kirjanpidon, ja voittaja saa kunniakirjan. Olemme tehneet tätä pari vuotta, ja yhden kerran olen voittanut Punavuoren suurmestaruuden – kadehdin Hanskia, jolla niitä on jo kaksi. Nyt siis taistelemaan.

9 kommenttia:

  1. Hyvä osainen olet jos vituttaa vain saldolappua katsoessa. Telakan ukkoa vituttaa tuntipalkasta riippumatta 8 tuntia päivässä.

    VastaaPoista
  2. Totesinhan itsekin olevani hyväosainen. Telakan ukkoja tunnen baarielämästäni aika monia. Ei niitä nyt niin hirveästi tunnu vituttavan. Kyllä ne vieläkin muistelevat ylpeydellä joitain rakentamiansa klassikkolaivoja. Enemmän niitä vitutti, kun työ loppuivat välillä kokonaan, kun korealaiset tulivat kuvioihin. Saman kapitalismin alla sitä toimitaan.

    VastaaPoista
  3. Tarkotus ei ollut väheksyä. Yleistin asiaa varomattomasti. On ukkoja ja ukkoja. Wärtsilän aikaa siellä olleena, nykysenä peruspäivärahan varassa "toimivana" taidemaalarina siteeraan Haanpäätä: " Halonhakkaaja ei tarvi kuin vahvan selän ja tyhjän pään." Jos näitä määreitä ei täytä niin eipä o mukavaa telakalla. Nykyisin, rahattomana haihattelijana voin sentään ajatella mitä huvittaa. Siellä hämärässä hallissa, savun ja metelin sisällä se ei käyny. Telakan todellisuus oli liian voimallinen siinä ympärillä. Minä siitä kärsin. Toisista en tiedä kun en ihmisveljeni sieluun peräkamariin saakka näe, mutta en usko olevani ainoa, jonka mielen ruumiillinen työ pikkuhiljaa turruttaa niin ettei enää osaa ajatella kaipaavansa muuta. Jotenkin aika ajoin vaivaa vaan tunne että haaskaa lyhyttä elämäänsä maailman rautoja raahatessa. Mutta kuten sanottua on miehiä ja "miehiä". Ja kyllä niitä "oikeitakin miehiä" oikeasti vituttaa, vaikka ne ei valita. Jostainhan jokasen pitää kapakka pöydässä kehuskella. Mistäpä työmies muusta kuin tehdyistä töistään. Todellisuudessa esim. joku jäänsärkijä on aivan liian iso kappale, sanosin jopa telakan johtoportaassa työskentelevälle, noin jos ajattelee omaa työpanostaan suhteessa kokonaistuotokseen, että siihen voisi suhtautua "omanaan". Asetelma on sama kuin Linnan Tuntemattoman sotilailla suhteessa sotaansa. Liian iso systeemi. Mutta palatakseni asiaan, työläisen asemaan, niin näin se menee nykysin telakallakin. Eestin poika tulee ja tekee 4 euroa tunti. Ahtaalle ajaa peto, ilmestyskirjan sarvipää mammona meitä.

    VastaaPoista
  4. toiselle Anonyymille voin todeta , että olet tosiaan ollut väärässä työssä, jos et tunne ylpeyttä laivasta tai rakennuksesta, joita voit lapsellesi osoittaa ja näyttää saumaa, jonka juuri sinä olet hitsannut tai ikkunan puitetta, jonka olet maalannut. Tunnen nimittäin useita rakennusalan ammattimiehiä ja -naisia, jotka ovat äärimmäisen ylpeitä työstään ja osuudestaan isoissakin hankkeissa. HUOM! Kaikki työt vituttavat aina välillä
    Mutta varsinainen asiahan tässä oli juttujen kierrätys, josta voin Kainuun Sanomien osalta sitä aina välillä lukevana olevani tyytyväinen. Nyt sen kulttuurisivut ovat paljon laajemmat kuin ennen ja myös esim. Etelä-suomen kulttuuri riennoista kuten näyttelyistä on isompia juttuja eikä vain STT lyhyitä sähkeitä. Toki soisi kierron toimivan myös Etelän päähän päin. Olihan Kajaanin taidemuseossa esim. Niilo Hyttisen muistonäyttely, josta olisi suonut olevan jotain mainintaa muuallakin mediassa kuin vain Kainuun Sanomissa. Ymmärrän kyllä arvostelujen joutumisen yksiin käsiin olevan ongelma, mutta Kainuun Sanomien kohdalla esim.en usko osaa juttuja , jotka siellä nyt kulttuuripuolella saa lue olisi olevan koko lehdessä ilman ko. kierrätystä, jonka käsitän nyt revityn toimittajan selkänahasta.

    VastaaPoista
  5. Vimonen paatti, jossa olin, oli Fantasy, rikkaille tehty loistoristeilijä karibianmerelle. Monesti ole ajatellu että siellä ne nyt, sunday morning, pelaa ykskätisiä yhdennentoista kannen maisemahissialulassa isät, äidit ja lapsukaiset ja puhuu ameriikkaa ja tuntee kukin sydämmessään lämmintä kiitollisuutta mua kohtaan kun olin wärtsilässä yhtenä sitäkin lohkoa rakentamassa. Näinhän se tietysti on. Se ajatus vaan väliin tuppas oleen kateissa kun siellä levyhallissa oli tammikuussa niin perkeleen kylmä kun laivan molemmat päät oli auki ja itämeren tuuli oli navakkaa. Rihtari siinä vieressä veti kuumia ja hakkas lekalla lattialaipota kuopalle että massan levittäjät pääsis töihin. Pauke oli kova kun lekalla rautaplootua työstää. 12 kannesta oli unohtunu muutama läpivienti tehä. Se leikaaja ei jaksanu tulla alemma kannelle katsoon mitä siellä tapahtu ja polttoleikkas siitä meidän päältä katon auki. Ei keritty suojaan kun olitiin nosturilla noustu siinne katon rajaan sprinkleriputkien kannakkeita laittaan kun alko sulaa rautaa sataan niskaan. Kaveri huusi saatanaa ja perkelettä ja hakkas vasralla siihen kattoon että se leikkaaja lopettas, että täällä on miehiä alla. Minä sitä toppuuttelin että elä hyvä veli huuda, tästä tulee hienojen ihmisten laiva. Joka hytiin tulee merimaisema ikkuna ja kassakaappikin. Että ei tällä jokapoika seilaa. Tästä tulee pelilaiva ameriikan raharikkaille että ne joutoaikoina pääsee merelle ottaan aurinkoa ja syytää liikoja rahojaan ruletiin. Tokihan tänne saattaa joku huonompikin ihminen livahtaan sekaan. Porttoja varmaan tulee ja varkaita kun täällä rahalla eletään, mutta enin osa tulee niin hienoja ihmisiä ettei me osata kuvitellakkaan. Että pidähän suus ja ole siivolla. Semmosta siellä tupas ollen.
    Kyä mää monena ehtoona olen lapsille tämän tapasia iltasatuja kertonu. Että iskä se on ollut tekemässä yhtä ja toistakin laivaa. Venäjälle olen tehny ja ison veden taakse olen tehny. Sen olen jättäny kertomatta että ne kaikki isin tekemät laivat on nyt, 30 vuotta myöhemmin hylkyjä ja romurautaa jossain aasian rannikolla kun sen laivan elinkaari ja käyttöikä on nykysin niin lyhyt. Voishan senkin kyllä kertoa niinku tarinan kauniiksi lopuksi. Että siellä ne toisen väriset ja vielä meitäkin köyhemmät kahlaa rantavedessä kyljellään makaavan Fantasyn ympärillä ja repii sitä kappaleiksi ja saa siitä leipärahansa. Ei hitto. Tällasella lopetuksellahan mä tosiaan saan iltasatuun ehjän kaaren. Pitääpä koittaa iltasella, että tekeekö vaikutusta. Siinä näkis samalla että on se todellisuuden vai draamantaju joka jälkikasvulla on vahvempi. Yllä olevan kommentin kirjottajalla se kyllä on tuo draamantaju joka voittaa. En tätä pahalla sano silti. Selväähän se on notta joka ei oo ollu, ei voi tietää.

    VastaaPoista
  6. Pelaan korttia ja istun kaljalla viikottain Tapsan, Eskon, Hanskin, Markun, JP:n, Pujon, Hämiksen ja Jounin kaa. Ja on niitä muitakin. Jotkut tunnen vain naamalta enkä nimeltä lainkaan. Kaikki alan miehiä. Laivoja on rakennettu – minä olen vain kirjoittanut taidejuttuja, eikä ne siltikään mua yhtään halveksi. Miesten kanssa on toisinaan hyvä olla. Ollaan vain vain ja ollaan ennen kaikkea yhdessä. Pälistään joutavanpäiväisiä, puhutaan vaikka ahvenista ja muista villikaloista, puhutaan elämästä, puhutaan jopa ekologisesta ravinnosta, joskus seksistä, joskus jopa naureskellen politiikasta: viime aikoina ollaan nostettu esimerkiksi vodka-paukkuja pohjois-korealaiselle elämälle – ihan niin kuin vitsinä. Ihan miten vain, miehet vain on toistensa kanssa ja viihtyy. Tuntuu elämältä, on valheelista tai ei. Tällaista tää baarissa joskus on. Usein parempaa kuin taide-elämä.

    VastaaPoista
  7. Kuule, jos sinä olet vakaumuksellinen vasemmistolainen, niin miksi sinä rupesit rikkuriksi asiassa, josta on käynnissä työtaistelu?

    VastaaPoista
  8. Työtaistelu on tässä asiassa ollut jo pitkään käytännössä pysyvä tila. Minun pitää elää. Ja haluan elää omakseni kokemalla työlläni. Koen olen vaihtoehdottomassa tilanteessa. Jos yhtään lohduttaa, olen masentunut monestakin syystä.

    VastaaPoista
  9. Kyllä se on niin kuin aikasempi anonyymi sanoo että: Ahtaalle ajaa peto, ilmestyskirjan sarvipää mammona meitä. Tunnen suomalaisen rakennusmiehen ( 50 v. ammattimies) jonka piti pahimman laman aikaan ottaa ammattimiehen osaamista vaativa työ 5 euro tuntipalkalla. Sitä lohdutti se että eestiläiset sai samalla työmaalla, samasta hommasta 4 euroa. Kyllä se lakkoase alkaa olla jo vanha konsti ja ajastaan jälessä. Toissa päivänä luin lehestä että valtion hommissa finnairilla toimari saa vaivaset 50,000 euroa kuussa. Oh my Buddha. Ennustan että tällä maailman ajalla tulee vielä jonkin sortin vallankumouksia tai yleislakkoja vähintään, rahanvaltoja vastaan läntisessä maailmassakin kunhan vielä tästä vähän oloja kurjistetaan ja sosiaaliturvia puretaan. Se on ihan looginen skeraario.

    VastaaPoista