Julkaistua 410 & Julkista taidetta 65: Prosenttipeliä

Tiistaina vietin neljä tuntia seminaarissa, jossa julkaistiin opetus- ja kulttuuriministeriön selvitys prosenttiperiaatteen kehittämisestä – prosenttiperiaatteen edistäminenhän on kirjattu jopa hallitusohjelmaan. 
Selvitys Taidetta arkeen ja sen lisäosa ovat ladattavissa OKM:n sivuilta tästä linkistä.
Selvityksen varsinainen virallinen osa on mielestäni silkkaa roskaa, koska siinä esitetyt kolme mallia ovat sellaisenaan käyttökelvottomia ja siten eivät johda mihinkään muuhun kuin uuden keskustelun ja selvittelyn tarpeeseen. Täytyy myös muistaa, että kun kerran prosenttiperiaatteen edistäminen on nyt edes mainittu hallitusohjelmassa, olisi siihen syytä myös tarttua nykyisen hallituksen aikana, eikä suotta tuhlata kallisarvoista aikaa, joka uuden hallituksen myötä voi sitten ollakin hukkaan heitettyä – voihan seuraava hallituksemme toimia vaikka persujen johdolla.
Selvityksen lisäosa on toisaalta erittäin kiinnostava. Soila Kaipiainen antaa hyvän yleisesityksen prosenttiperiaatteen vaiheista Suomessa. Sari Karttunen ja Kaisa Herranen ovat tehneet kattavan selvityksen Suomen 20:n suurimman kaupungin prosenttiseikkailuista, Terhi Aaltonen on selvittänyt ansiokkaasti hankintoja ja lainsäädäntöä, Ville Hara tuo esiin arkkitehtuurin näkökulmaa kuvataiteilijan kanssa tehtävässä yhteistyössä, Petri Kaverma (s. 1963) on intoutunut tutkimaan asiaa itse käytännönäheisyyden lisäksi myös sisältöjen, kuvataiteen ja kuvataiteilijan identiteetin kannalta vähän syvällisemminkin, tuoden mukaan myös eettiset ulottuvuudet, Erja Väyrynen esittelee hyvin pohjoismaisia käytäntöjä ja Laura Uimonen samoin pohjoisamerikkalaisia käytäntöjä. Tämä lisäosa on mielestäni kaikille taiteenharrastajille tarpeellista luettavaa.  
Selvityksen olivat saaneet tehtäväkseen Ympäristötaiteen säätiö ja Arkkitehtuurikeskus ry. 

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ottaa vastaan selvityksen.

Tässä seminaarin ohjelma:

12.00 Tervetulotoivotus, arkkitehti Maritta Koivisto, Ympäristötaiteen säätiön valtuuskunnan puheenjohtaja

12.15 Seminaarin avaus, kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki

12.30 Prosenttiperiaate keinona julkisen taiteen ohjelmatyöhön – mallien mahdollisuudet, TaT Laura Uimonen

13.00 Luovan talouden näkökulmia prosenttiperiaatteeseen, kulttuuriasiainneuvos Kirsi Kaunisharju, opetus- ja kulttuuriministeriö

13.30 Kaupunkien taidehankinnat – nykyiset käytännöt ja uudet avaukset, YTT Sari Karttunen

14.30 Arkkitehdin ja taiteilijan yhteistyö, arkkitehti Kirsti Sivén

15.00 Pro Sentti: rahasta & rakkaudesta. Taiteen näkökulma prosenttiperiaatteeseen, KuT, kuvataiteilija Petri Kaverma

15.30 Mihin ja miksi prosenttitaidetta tarvitaan?, taidekriitikko Otso Kantokorpi 
Ja tässä lyhyitä kommentteja:
Paavo Arhinmäki on hyvä puhuja: puhe oli hyvin valmisteltu (ja aavistan vielä kenen toimesta), mutta Arhinmäellä on kyky punoa sanomaansa vahvoja säikeitä omakohtaisista kokemuksistaan, mikä tekee hänet hyvin läsnäolevaksi. Mutta tuttuun tyyliin hän joutui lähtemään seminaarista heti puheenvuoronsa jälkeen. Näinhän siinä aina käy: niiden päättäjien, joiden olisi syytä kuunnella syntyvää keskustelua, on aina kiirehdittävä jo toiseen paikkaan. Eiköhän seminaarien varsinainen tarkoitus olisi kuitenkin juuri keskustelun kautta tuottaa sitä niin tarpeellista lisämietittävää ja uusia näkökulmia?
Laura Uimonen esitti selvityksen epäonnistuneet mallit powerpointin avulla eikä lisännyt asiaan yhtään mitään. Kirsi Kaunisharju teki samanlaisen powerpoint-hirvityksen, joka oli niin täynnä taiteen ja taiteilijoiden konkreettiselle arjelle totaalisen vierasta "luovan talouden" orwellilaista jargonia, että en muista siitä enää yhtään mitään. Sikahuono esitys kuitenkin, eikä hänellä ollut mielestäni mitään varsinaista sanottavaa. Sari Karttusen powerpoint tiivisti hänen selvityksen lisäosassa esitettyjä tutkimustuloksia: konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä kaupungeissa on prosenttiperiaatteen nimissä tehty tai jätetty tekemättä. Hän toi myös hyvin esiin tällaisen kartoituksen vaikeudet. Olen ennenkin todennut, että Karttunen on empiirisen taiteensosiologian tuoman konkretian kannalta varsinainen kultahippu taidekirjoittamisessamme. Käsitykseni vain vahvistui. Kirsti Sivénin powerpointissa oli peräti kauniita kuvia, mutta hän toisti niitä kliseitä, joita arkkitehtuurin ja kuvataiteiden ongelmallisista suhteista on totuttu käyttämään jo pitkään. Petri Kavermalla ei onneksi ollut powerpointia (olen muuten vahvasti sitä mieltä, että juuri powerpoint on pilannut koko seminaari-instituution ja on tuottanut koko ajan enemmän ja enemmän ei-läsnäolevia puhuvia sisälukuautomaatteja), ja hänen puheenvuoronsa oli moneen suuntaan ajatuksia herättävä – jopa filosofinen, varsinkin tuodessaan voimallisesti etiikan esiin. Kannattaa ehdottomasti lukea hänen tekstinsä selvityksen lisäosasta. Minä esitin sitten ilmeisen sujuvasti powerpointitonta ja täysin improvisoivaa Kantokorpea: sitä jurputtavaa ja kriittistä äijää, joka aina silloin tällöin tilataan seminaareihin esittämään juuri tällaista turvallista toisinajattelua – siis sellaista, jolla ikään kuin lunastetaan järjestäjätahon itsekriittisyys. Mutta pakkohan minun oli vähän yliprovokatiivisesti varoittaa siitä, että prosenttiperiaate ei saa olla sellainen automaatti, joka tuottaa mielin määrin joutavanpäiväistä tai pahimmillaan suorastaan huonoa taidetta saastuttamaan ympäristöämme – vain sen takia, että kyse on itsearvoisesti taiteesta, siis ikään kuin hyvästä asiasta. Olen nimittäin sen verran bongannut ympäri Suomea julkista taidetta, että olen aika vakuuttunut käsityksestäni Suomen julkisen taiteen yleisestä epäkiinnostavuudesta – ja tämähän ei tietenkään poista sitä, että mielestäni hienoakin julkista taidetta on olemassa ja että sitä pitäisi kaikin keinoin tukea. Ja sitten tietysti haukuin itse selvityksen, jonnka katson menneen hukkaan.
Olin miettinyt asioita jo maanantaista lähtien, jolloin sain selvityksen luettavakseni. Ehdin myös saman tien kirjoittamaan ajatuksistani Ilkkaan kolumnin, joka julkaistiin eilen. Tässä se:

Prosenttipeliä

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi eilen tilaamansa selvityksen ns. prosenttiperiaatteen edistämisestä. Taidetta arkeen – ehdotus valtion keinoiksi edistää prosenttiperiaatetta osana julkista rakentamista (Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2013:5) sisältää itse asiassa kolme vaihtoehtoista mallia, joilla tätä periaatetta voisi edistää.

Periaatteella tarkoitetaan  sitä, että tietty osuus – joka vaihtelee maittain, esimerkiksi 0,25–2 % – rakentamisbudjetista käytetään kohteessa taiteen hankintaan tai taiteelliseen suunnitteluun. Periaatetta voidaan käyttää rakennus- ja asuntotuotannon lisäksi myös infrarakentamisessa. Mukana  on myös lisääntyvä korjausrakentaminen.

Suomessa tätä periaatetta on koetettu harrastaa vaihtelevin menestyksin eri kaupungeissa, muun muassa systemaattisesti Helsingissä, Hämeenlinnassa ja Oulussa. Suurimmista kaupungeistamme periaatetta ei ole tuotu kunnallispoliittiseen käsittelyyn Espoossa, Jyväskylässä, Kouvolassa, Porissa ja Seinäjoella. Valtiollisella tasolla asia tuli ensimmäistä kertaa eduskunnassa esiin jo vuonna 1939.

Prosenttiperiaate herättää luonnollisesti monenlaisia intohimoja ja jopa pelkojakin. Kuka saa päättää, mitä ympäristöllemme tapahtuu ja millä periaatteilla? Pahimmillaan prosenttiperiaate voidaan jopa kokea uhkana demokratialle: joku asiantuntija jossain kaukana voi päättää siitä, minkälaisten hirvitysten kanssa ihmisten on arkeaan elettävä. Ja mitä vastaavasti demokratia voi pahimmillaan tuottaa: tasapaksua, helposti pureskeltavaa ja huonoa taidetta, jonka tehtävä on vain ulkokohtainen koristeleminen tai konservatiivinen pönöttävä juhlistaminen, joka ei kerro kenellekään mitään elämästä ja arjesta ja niiden mielekkyydestä – kunhan vain jatkaa patsaiden perinteitä totuttuun tapaan.

Selvityksen tarjoamat kolme valtiollista mallia ovat: Taike-malli, Taidemuseomalli ja Luovat yritykset -malli. Taike-mallissa koordinointivastuu annetaan uudelle Taiteen edistämiskeskukselle. Mukana ovat tietenkin alueelliset keskukset. Taidemuseomallissa vastuu on taidemuseoilla – Suomessahan toimii Valtion taidemuseon lisäksi 16 aluetaidemuseota. Luovat yritykset -malli olisikin sitten lähempänä työ- ja elinkeinoministeriötä kuin opetus- ja kulttuuriministeriötä. Näin jatkettaisiin viime aikoina lisääntynyttä mutta monin tavoin problemaattista taiteen muuntamista yrittäjyydeksi. Veikkaan myös, että se olisi malli, joka tuottaisi tylsintä taidetta ja liian harvoissa käsissä kaventaisi ilmaisua.

Suurin osa ihmisistä haluaa varmaan asua ympäristössä, jota taide leimaa myös joillain merkitystä luovilla tavoilla, jossa taide luo paikan henkeä. Eihän kukaan halua asua ympäristöissä, jotka mielletään hengeltään neuvostoliittolaisiksi – vaikka olihan sielläkin taidetta.

Nahkapäätösmäinen selvitys kertoo aiheen arkuudesta. Selvityksessä esitetään toki malleja, jotka avaavat keskustelua moniin suuntiin, mutta tältä pohjalta ei vielä varsinaisesti edetä mihinkään – paitsi siihen, että kohta on perustettava uusi selvitysryhmä miettimään konkreettisia toimenpiteitä.