Julkaistua 406 & Näyttelykuvia 777 & Virossa 91: Absurdin lumoa

Palataan rästeihin. Viikko sitten maanantaina avattiin Galleria Ortonissa virolaisten taiteilijoiden Jüri Ojaverin (s. 1955) ja Jaan Toomikin (s. 1961) näyttely (4.3.–5.4.). Pidin totuttuun tapaan avajaispuheen, jonka sisältöä yritin muistella seuraavana aamuna kirjoittamaani taiteilijoiden esittelyyn gallerian verkkosivuilla: 

Absurdin lumoa

Galleria Ortonin jo perinteeksi muodostunut virolaisen nykytaiteen esittely jatkuu kahden monipuolisen taiteilijan yhteisnäyttelyllä. Jüri Ojaver (s. 1955) ja Jan Toomik (s. 1961) ovat tulleet tunnetuksi maalareina, veistäjinä, installaatioiden tekijöinä sekä performanssi- ja videotaiteilijoina. Molemmat ovat myös kouluttaneet uusia virolaisia nykytaiteilijoita: Toomik on toiminut Viron taideakatemian poikkitaiteiden professorina ja toimii nykyään maalaustaiteen professorina, Ojaver on puolestaan toiminut saman akatemian kuvanveiston professorina. Ei ole myöskään sattumaa, että he esiintyvät ryhmänä: yhdessä brittisyntyisen tallinnalaisen Paul Rodgersin ja jo edesmenneen Jaan Pavlen (1940–2010) kanssa he muodostivat aikoinaan Eesti Energiad -taiteilijaryhmän. 

Paikalla oli myös Viron suurlähettiläs Mart Tarmak (vas.), joka kävi intensiivisiä keskusteluja Toomikin ja Ojaverin kanssa.

Ojaver on taiteilijana itseoppinut, mutta monipuolinen lahjakkuus vei hänet aina akatemian professoriksi asti. Hän on toiminut enimmäkseen kuvanveistäjänä, eikä mikään materiaali ole ollut vierasta: työstettävänä materiaalina voivat toimia yhtä lailla löytötavarat – vaikkapa vanhat neuvostoaikaiset audiovisuaaliset laitteet – kuin klassiset veistomateriaalitkin.

Ojaverin mukaan Onnistunutta metsäsystä seuraa aselevon aika.

Toomik valmistui akatemiasta taidemaalariksi, mutta hän tehnyt mittavan kansainvälisen uransa lähinnä videotaiteen parissa. Nyttemmin hän on siirtynyt 35-millisen filmimateriaalin pariin ja on parhaillaan tekemässä ensimmäistä pitkää elokuvaansa, mutta myös maalaaminen on palannut takaisin. 

Toomikin Asetelmassa paletti transformoituu maalaukseksi.

Vaikka Ojaver ja Toomik esiintyvät mieluusti yhdessä ja vaikka heidän tematiikkansakin – molemmat esimerkiksi käsittelevät henkilöhistoriaansa kietoutuvia kysymyksiä jopa hieman vinolla huumorilla – on usein samanlaista, ovat he hyvin erilaisia taiteilijoita. Toomik on sisäänpäin kääntyneempi ja ehkä hiljaisen runollinen. Ojaver on puolestaan sosiaalinen ekstrovertti, joka saa usein ideoita keskustelukumppanien kanssa kimpoilevista sanaleikeistä.

Ei kannata myöskään unohtaa, että molemmat taiteilijat kokivat nuoruudessaan myös sen maailman, jossa heistä yritettiin kasvattaa kuuliaisia neuvostokansalaisia. Tällä on varmaan oma selitysvoimansa siihen, että molempien teoksista voi usein löytää elementtejä, jotka hakeutuvat eksistentiaalisia kysymyksiä käsitellessään varsin absurdiin maailmaan. Vaikka teoksissa on usein henkilöhistoriallinen lataus, nousevat ne tietyn eletyn ja koetun lisäksi jaetun yhteiskunnallisen tietoisuuden kautta myös yleisemmälle tasolle. Selkeitä väitelauseita ne eivät kuitenkaan ole, sillä molempien taiteilijoiden teoksia leimaa myös outous ja arvoituksellisuus – varsin kummallinen ja kiehtova poeettinen lumovoima. 

*** 

Ja sitten totuttuun tapaan Ravintola Salveen jatkoille, jossa nykyaikaisesti verkostoiduttiin kollegoiden kanssa, kuten tässä Toomik taidemaalari Olavi Pajulahden (s. 1944) kanssa:

On se vain niin, että ruohonjuuritason kansainvälisyys on sitä parasta kansainvälisyyttä. Tai ainakin hauskinta.