Julkaistua 479: Kuka käsikirjoittaa elämämme?

Keskiviikkona tuli ulos YLE Radio 1:n Kultakuumeen tuorein kolumnini. Piti alun perin kirjoittamani jotain tuoreesta, vähän aikaa sitten löydetystä natsien taidevarkaussaaliista, mutta huomasin kiireissäni, että aihe olisi kompleksisuudessaan vaatinut vähän enemmän aikaa vievää taustatutkimusta, joten turvauduin omaan viimeaikaiseen elämääni nuorten parissa: 

Kuka käsikirjoittaa elämämme?

Television ja lehtien äärellä tulee ikävystyneen olon lisäksi aika usein epäilys siitä, että ”ei tämä elämä taida enää olla minua varten”. Väliin syntyy jopa tunne, joka luopumisen sijaan muistuttaa suorastaan vihaa. Nämä eivät luonnollisestikaan ole mitään ainutlaatuisia tunteita. Näin oletetaan käyvän jossain vaiheessa kaikille ihmisille, kun he vanhenevat. Tästäkin seikasta joutuu vähän ikävästi tuntemaan huonoa omaatuntoa – sitä ikään kuin ”tippuu kelkasta”. 

Toisaalta saan ainakin yksinäisinä hetkinä voimaa siitä, että tiedän, ettei tässä mistään kelkasta olla tippumassa. Olen vakuuttunut siitä, että tunteeni johtuu elämänlaadun ja ympäröivän maailman ihan oikeasta heikkenemisestä. Miltei kaikki ne asiat, jotka koen arvokkaiksi, ovat huonontuneet koko 2000-luvun ajan. Otetaan esimerkiksi vaikka tiedonvälitys. Iltapäivälehdet eivät ole enää pitkiin aikoihin olleet oikeaa journalismia, ja jopa yleisradiotoimintakin joutuu ottamaan huomioon tosi-tv-ohjelmien suosion. Olen säännönmukaisesti kieltäytynyt katsomasta tosi-tv-ohjelmia – osittain siitä yksinkertaisesta syystä, että ne eivät ole totta. Olen todellisuudesta ja totuudesta kiinnostunut, ja koen esimerkiksi dokumentaarisen valo- ja elokuvan edelleen yhdeksi aikamme tärkeimmistä tavoista välittää muiden kanssaihmistemme todellisuutta ja maailman tilaa. Mutta tosi-tv-sarjat eivät kuvaa todellisuutta. Ne ovat usein valmiiksi käsikirjoitettua tosielämän simulaatiota, siis vain todellisuuden jäljittelyä, joihin rakennetaan tietty rytmi ja erilaisia draaman kaaria. Suurin osa meistä jopa tietää tämän, mutta silti jopa simuloimme uskomista, katsomme niitä ikään kuin totena, ja tätä vahvistavat vielä iltapäivälehdet, jotka ovat sidoksissa omien omistajatahojensa kautta kuka mihinkin tosi-tv-ohjelmaan ja jotka raportoivat meille tosi-tv-tähtien ikään kuin vielä todellisemmasta elämästä – siitä mitä he muka oikeasti tekevät tv-studioiden ulkopuolella ”omassa” elämässään. Siis sitäkään he eivät enää todellisuudessa hallitse. 

Erään vanhemman naisen Botox-huulet.

Olen viime vuosina jopa oppinut tosielämässä tuntemaan yhden tällaisen tosi-tv-tähden, joka on rakentanut vähän yli parikymppistä elämäänsä jo peräti kolmessa tosi-tv-sarjassa. Istun nimittäin samassa kantakapakassa hänen kanssaan ja vaihdan hänen kanssaan silloin tällöin muutaman sanankin. Olen myös saanut seurata sitä, miten hänen rintansa, huulensa ja lantionsa ovat muuttaneet kokoaan ja suuntaansa vuosien saatossa. Olen siis saanut seurata häntä ihan oikeassa tosielämässä. Saan todennäköisesti seurata myös sitä, miten hänen todellisuutta simuloiva julkiseksi muuttunut elämänsä muuttuu melko raadollisesti toisenlaiseksi ihan oikeaksi tosielämäksi. Ei tästä ole oikeastaan epäilystäkään. Tämä tietämys ei kuitenkaan saa minua järin iloiseksi – ei edes huvittuneeksi, sillä en ole kovin vahingoniloinen ihminen. Vaikka onhan tietysti mahdollista, että kaikki jatkuu, että simulaatio tuottaa uusia metatasoja kuin taide konsanaan, ja jonain päivänä saamme ehkä vielä seurata sellaisia tosi-tv-sarjoja, joissa entiset tosi-tv-tähdet kisailevat elämänsä kurjuudesta. Kuuntelenhan minä toisinaan radiosta Entisten nuorten sävellahjaakin – enkä tiedä itkeäkö vai nauraa. 

Kuvataideakatemian veiston tiloja, joissa olen vieraillut seminaaritehtävissä kuluneella viikolla.

Olen tänä syksynä muutenkin tavannut totuttua enemmän vähän yli kaksikymppisiä nuoria. Olen toiminut useammassakin opetustehtävässä ja saanut viettää enemmän aikaa nuorten kanssa kuin pitkiin aikoihin. Tämä on yllättäen palauttanut uskoni elämään ja merkittäviksi kokemieni asioiden jatkuvuuteen. Esimerkiksi ne nuoret taideopiskelijat, joihin olen tutustunut, viettävät hekin myös tietyllä tavalla aikaansa simulaation kanssa: heidän mielikuvitusmaailmassaan suorittamansa elämän simulointi saa yhä uudelleen sekä uusiintuvia että uusiutuvia kiehtovia muotoja. Mutta he eivät ole kyynisten käsikirjoittajien ruoskan alla. Heidän uskonsa heidän taitojensa ja mielikuvituksensa voimaan kertoa kanssaihmisille jotain oleellista ja pysäyttävää tästä maailmasta on toisinaan häkellyttävä – ja se voi olla yhtä lailla surumielinen, kaunis ja jopa vähän pelottavakin. Usein se kertoo myös halusta muuttaa maailmaa paremmaksi, taisteluasenteesta joka eri taiteenlajeissa on aina ollut merkittävä voimanlähde.

Näistä nuorista taiteilijanaluista suurin osa tietää, ettei tulevaisuus ole ruusuinen. He ovat hyvin tietoisia siitä, että liki puolet heidän vanhemmista kollegoistaan taistelee arkisen elämänsä perusasioiden kanssa työttöminä työnhakijoina ja että niistäkään, jotka eivät ole kortistossa, ei kukaan rikastu. He tietävät, että ahne kapitalismi yrittää käsikirjoittaa ison osan heidän elämästään. 

Olen jopa oppinut nauttimaan siitä, että he uskovat johonkin voimakkaasti mutta eivät välttämättä usko opettajaansa. Tuntuu siltä, että he haluavat käsikirjoittaa elämänsä itse. Sellaisten oppilaiden kanssa on hyvä vanhentua.

Veistomateriaalit muuttuvat. Veistokseen voi kuulua myös ääni ja tuntoaisitin ulottuvuus, kun sen päällä voi kävellä.