Julkaistua 484 & Näyttelykuvia 886: Kriitikko attribuuttina

Viime tiistaina kävin Amos Andersonin taidemuseossa – museohan oli kiinni, mutta kiireinen kriitikko saattaa toisinaan kyetä puhumaan itsensä suljettuunkin museoon. Mitä luontaisetuja meillä onkaan!
Oli taas vuoroni kirjoittaa On Display -verkkojulkaisuun. Ja eilen juttuni sitten ilmestyi.
Museo on koonnut kokoelmistaan varsin hauskan taiteilijoiden muotokuvanäyttelyn Taiteilija kuvassa (10.10.2013–3.2.2014). Nimi on muuten vähän epäonnistunut, koska ei siitä ole kuin yhdeksän vuotta, kun Kiasmassa oli samanniminen näyttely, jonka tekemisessä minäkin olin mukana. Ja aihekin oli samankaltainen: taiteilijat valokuvien kohteena.
Näyttely oli monipuolinen sekä ajallisesti ja tyylillisesti, ja kiinnostavia duuneja oli paljon, mutta Rabbe Enckellin Arvostelu (1922) tärppäsi heti – sainhan siihen heti luotua oman suhteen, ja omakohtaisuus on yksi On Displayn toiveista:   

Kriitikko attribuuttina

Rabbe Enckell: Arvostelu (1922)

öljy kankaalle
  
Teos esillä:

10.10.2013–3.2.2014

Amos Andersonin taidemuseo (Yrjönkatu 27, Helsinki)

Amos Andersonin taidemuseo on koonnut kokoelmistaan viehättävän – tämä ei ole ivaa – ja varsin kiinnostavan näyttelyn taiteilijakuvista, lähinnä taiteilijoiden omakuvista.

Olen viime aikoina ollut parinkin projektin myötä tekemisissä muotokuvien kanssa ja olen jälleen kerran joutunut kauhistelemaan sitä, kuinka huonoja tai keskinkertaisia suurin osa muotokuvista todellisuudessa on. Esimerkiksi Helsingin kaupungin johtajia paraikaa esittelevä näyttely Vallan kasvot (Virka Galleria 20.11.2013–12.2.2014) havainnollistaa omalta osaltaan varsin esimerkillisesti kansanomaista tapaa nimittää muotokuva-auloja tai -käytäviä ”kauhugallerioiksi”. Niin luokattoman huonoja ovat miltei kaikki helsinkiläistä valtaa kuvanneet teokset.

Muistin myös jälleen sen, miten yksi hienoimmista suomalaisista muotokuvamaalareista, Tapani Raittila, totesi minulle aikoinaan haastattelussa, että ”ei muotokuva ole todellisuudessa lainkaan taidetta”.

Raittila tietenkin provosoi tahallisesti, mutta kaupungintalon näyttelyssä häntä voisi uskoakin. 

Vallattomat kasvot 

Tunnelma Amos Andersonin taidemuseon muotokuvanäyttelyssä on kuitenkin aivan toisenlainen. Muotokuva selvästikin on taidetta ja parhaimmillaan hyvää sellaista. Selitys on tietenkin yksinkertainen: kun taiteilija maalaa kuvaa itsestään tai taiteilijaystävästään tai kun malliksi on hankittu sosiaalisen statuksen sijaan ihminen, jonka tehtävä on olla ihmisen malli, on taiteilijan lähestymistapa aivan toinen. Se voi olla rakkautta, mutta voi se olla myös jotain negatiivistakin, kuten Rabbe Enckellin (1903–1974) omakuvamaisessa öljymaalauksessa Arvostelu (1922). Siinä nuori taiteilija – siis Enckell itse – on ensimmäistä näyttelyään pitäessään joutunut aikansa teräväkielisten kriitikoiden tarkastelun kohteeksi. Maalauksessa hänen maalaustaan tarkastelee häntä parikymmentä vuotta vanhempaa aikansa merkittävää kriitikkoa, Signe Tandefelt (1879–1943) ja Sigrid Schauman (1877–1979). Eikä hyvältä näytä. Taiteilija-raukka on kädet ristissä alistettuna kuvan oikeaan alakulmaan, eikä kriitikoilta paljon hymyä heru.  

Taiteilijan piinavälineenä 

Tulee varsin metatasoinen olo: kirjoitan kritiikkiä maalauksesta, jossa kaksi kriitikko parhaillaan miettii, että mitä he kirjoittaisivat eräästä toisesta maalauksesta. Vähän naurattaakin: Enckell on hauskan oivaltava sijoittaessaan taiteilijan attribuutiksi maalauksen lisäksi myös kriitikon. Attribuuttihan on se yksinkertainen väline, jolla muotokuvan kohteen sosiaalinen status ilmaistaan jollain tunnuskuvalla: puheenjohtajalla nuija, juristilla lakikirja, lääkärillä vaikka stetoskooppi ja pyhimyksellä piinaväline.
Taiteilijalla attribuutti on yleensä vaikeasti hahmotettavan, toisinaan suorastaan pyhimysmäisen luomisen tuskan näkyminen omakuvissa, mutta Enckell näyttää mukana myös kulttuurisen piinavälineen ja samalla ainakin osan siitä, mistä tuo tuska syntyy. Tässä tapauksessa piinavälinekin on kidutuspyörän sijaan ihminen ja osaa reflektoida. Muistin taas senkin yhden tietyn, pikaistuksissa syntyneen julman arvostelun, jota olen katunut jo vuosia… 

Linkit:

Rabbe Enckell Wikipediassa 
Sigrid Schauman Wikipediassa 
'Arvostelu' eli 'kritiikki' Wikipediassa
Tapani Raittila Wikipediassa 
Vallan kasvot -näyttely Virka Galleriassa

 Olisi näyttelyssä ollut runsaasti muitakin mahdollisia valintoja – esimerkiksi tämä Enckellin maalauksessa kriitikkona esiintyvän Sigrid Schaumanin hieno ja intiimi muotokuva Sigurd Frosteruksesta vuodelta 1955.

***

PS. On Display on ollut hauska kokemus, ja yllä oleva oli jo viides juttuni sinne. Olen miettinyt vähän suruissani, että mitä sitten käy, kun Helsingin Sanomien säätiön Uutisraivaaja-innovaatiokilpailun tuki lakkaa vuoden vaihteessa, ja ihmetellyt sitä, minkälaisen ansaintalogiikan sivusto yrittää rakentaa. Nyt on sitten yksi vastaus olemassa: sponsoroidut jutut. Jokin tässä kuitenkin mättää, kun formaatti tekstiyyppeineen ja rakenteineen on kritiikkien kanssa sama. Tekisi mieli nähdä jotenkin isompi hajurako.