Julkaistua 481: Se tärkeä liikahdus

Kun yleistoimittajat alkavat kirjoittaa hiljalleen enemmän myös kuvataiteesta, täytyy meidän taidekirjoittajien vastaavasti lipsahtaa toisinaan yleistoimittajien alueelle – jotta tiliä tulisi tarpeeksi. Mutta vakavasti ottaen: on oikeasti ihan hauska välillä ylittää raja-aitoja, ja niinpä minäkin olen tehnyt tänä vuonna kahden muusikon haastattelut. Kari Peitsamo -juttua seurasi Vesa-Matti Loiri tämän viikon (44/2013) Kirkko ja kaupunki -lehdessä:

Valehtelisin jos väittäisin, ettei kansikuvajutun kirjoittaminen tunnu vähän hienolta.

Se tärkeä liikahdus

Kansansuosikin ja väliin inhokin rooliin tottunut Vesa-Matti Loiri on jälleen iskussa.

Näyttelijä, laulaja ja muusikko Vesa-Matti Loiri on antanut pitkällä urallaan useita haastatteluita, ja viime vuosina hän on myös kertonut avoimesti yksityiselämästään – muun muassa sairauksistaan ja suhteestaan lapsiinsa. Mies tekee kuitenkin edelleen työtä täysillä, ja tuore albumi Tuomittuna kulkemaan myi kultaa – yli 10 000 kappaletta – heti ilmestymisviikollaan.

– Sopii helvetin hyvin, hän toteaa, kun sanon että en halua puhua hänen yksityiselämästään. Kysyn sen sijaan sitä, mistä hän itse haluaisi puhua jos puhuisi vain taiteestaan. 

– Tärkeintä on se, että omassa esityksessäni ja nimenomaan julkisesti esiintyessäni koen saavani aikaan liikahduksen kuulijassa. Se on minulle kaikkein tärkein asia. Nyt kun terveyteni on jalkoja lukuun ottamatta vihdoinkin taas hyvä, olen taas täynnä voimaa ja kovaa intoa ja haluan jatkaa tuon tunteen kokemista. 

Mutta mikä on tuo liikahdus? Onko kyse vain tunnetason vaikuttamisesta? 

– Taiteilijan vastuuta liioitellaan toisinaan liian helposti. Niin kuin esimerkiksi 1960–70-luvuilla, jolloin puhuttiin taiteilijan yhteiskunnallisesta vastuusta. Se ei tietenkään ole huono asia, mutta näillä keinovarannoilla olisi syytä olla vähän varovaisempi. Mutta vastuuta minäkin haluan kantaa ja olen tietyssä mielessä jopa poliittinen. Jos jotain agendaa pitäisi miettiä, niin mielestäni taiteilijan vastuu on siinä, että saisi ihmisen hetkeksi miettimään arvomaailmaansa… että siinä tapahtuisi edes joku harkitseminen… että sitä voisi ehkä jopa muuttaa jollakin tavalla… 

Loiri viime viikolla Hietalahden Hemarissa, missä haastattelin häntä. Näkyy siinä haastattelijan käsikin vasemmassa reunassa. Kuva: Sirpa Päivinen.

Mihin suuntaan ihmistä pitäisi pystyä muuttamaan?

– Parhaimmillaan taide voi puhdistaa ihmistä, saada hänet pyrkimään kohti hyvää ja pois väkivallasta. Saatan minäkin kokea voimakkaasti saman liikahduksen, kun olen kosketuksessa yleisön kanssa. Tunne voi olla vahva, mutta silloin on myös oltava tarkkana, ettei anna sen läikehtiä yli. Tilanne voi karata käsistä ja samalla yleisö hyppysistä. Taiteilijan on myös muistettava kontrolli, tasapainoiltava tunteen ja järjen kanssa. 

Taiteilijan ja yleisön välissä on kuitenkin aina ramppi – todellinen tai kuvitteellinen. Sen psykologinen ylittäminen on askarruttanut esimerkiksi teattereita jo pitkään ja on alettu puhua muun muassa ”yleisötyöstä”. Loiri ei yleisötyöstä puhu mutta on jo pitkään tottunut tekemään omaa yleisötyötään käytännössä. 

– Valomiehet eivät aina tykkää siitä, mutta pyydän yleensä saamaan yleisöä esiin edes jonkinlaisilla valoilla. Pelkät aplodit pimeästä salista eivät minulle riitä, vaan haluan myös katsekontaktin. Toisinaan poimin yleisöstä yksittäisiä vastaanottavia kasvoja ja saatan laulaa hetken aikaa kuin yhdelle kuulijalle ja katsojalle. 

– Jännitän esiintymistä edelleenkin joka kerta, mutta vähän samalla tavalla kuin nyrkkeilyssä, jota nuorempana harrastin, ensimmäinen otettu tai annettu isku käynnistää kaiken, ja jännitys häviää. Pystyn parin ensimmäisen biisin aikana luomaan kuvan yleisöstä ja sen kulloisestakin vastaanottokyvystä tai -halusta. Minulla on esimerkiksi kitaristi Peter Lerchen kanssa kahdestaan esiintyessämme niin paljon varastossa biisejä, vähintäänkin 150, että pystymme ottamaan yleisön ja tilanteen huomioon ja reagoimaan nopeasti.

Loiria on pidetty aina vahvana tulkitsijana. Tälläkin on jo yli 30 vuoden historia, sillä hänen toiseksi myydyin levynsä – liki 120 000 kappaletta – on vieläkin vuonna 1978 ilmestynyt Eino Leino, jonka yhteydessä alettiin puhua Loirista nimenomaan tulkitsijana. Tällainenhan vaatii aina tiettyä tuttuutta ja perinnettä, jotta voidaan ryhtyä vertailemaan erilaisia tulkintoja. 

– Tapasin aikoinani Ella Erosen, joka tunnettiin myös Leino-tulkkina, ja hän sanoi, että ”älä sitten unohda kokonaan minua”. Hän kuitenkin piti minunkin tulkinnoistani. Tulkinta on henkilökohtainen näkemys, ja niitähän on hyvä olla erilaisia, myös aikojen saatossa. 

Varsin tuttuja ovat myös joululaulut, joita Loiri lähtee jälleen kerran 29.11. alkavalla kiertueellaan esittämään. Tuttuus näkyy myös levymyynnissä – Loirin myydyin levy liki 170 000 kappaleella on Sydämeeni joulun teen (1988). 

– On mukana muitakin lauluja, mutta muistan kuinka parikin pappia kielsi minua esittämästä kirkossa Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen Väliaikaista. Kyse ei kuitenkaan ole joutavanpäiväisestä rallista, vaan uskon sen tempon olleen alun perinkin rubato, mikä antaa tekstille ja tulkinnalle enemmän tilaa, ja olen myös keskustellut erään nuoren papin kanssa sen teologissävyisestä sanomasta ja kestävyydestä. Aionkin taas esittää sitä. 

Loirin tavoin minullekin tapahtui sama: ystäväni, pastori Ville Vauhkonen kuiskasi korvaani, että ”tämä pitäisi saada virsikirjaan”, kun kuuntelimme Loirin tulkintaa Väliaikaisesta viime kesänä Kerimäen kirkossa. Näin muuttuu maailma.