Helsingin kirjamessuilla julkistettiin Parvs Publishingin tuorein taidekirja, joka esittelee hienon akvarellistin Senja Vellosen (s. 1954) tuotantoa. Kirjoitin siihen lyhyen esseen – ja tunsin pikkuisen poikamaista iloa ilkikurisesta otsikostani, joka on kuitenkin pohjimmiltaan vakava:
Onko banaanilla valo?
Taitelijoita on tapana luokitella erilaisten ulottuvuuksien mukaan. Yksi tällainen ulottuvuus on taiteilijan suhde havainnointiin ja havaintomaailmaan. Usein puhutaan taiteilijoista, jotka maalavat havainnosta, kun taas toisten sanotaan maalaavan työhuoneellaan ”omasta päästään”, käyttäen mielikuvitustaan, muistikuviaan ja niiden sekoitusta.
Yleisöllä on myös usein voimakkaita taiteilijoiden
tekniikoihin ja välineisiin liittyviä mielikuvia. Akvarellimaalari saattaa piirtyä
mieleen rantakivikossa olkihattu päässään maalaavana onnellisena taiteilijana,
joka yrittää esimerkiksi pysäyttää heinän ohikiitävän heilunnan tuulessa ja
auringon valon sen varressa tai veden pinnassa.
Senja Vellonen (s. 1954) on yksi Suomen
hienoimmista akvarellisteista, mutta ei hän tahdo oikein asettua luokituksiin
ja mielikuviin. Akvarelli mielletään usein herkäksi luonnonhavainnon ja
impressioiden välittämisen välineeksi, mutta Vellonen saattaa keskittyä
maalaamaan työhuoneensa pöydällä olevia banaaneja, jotka hän sitten myöhemmin
täysin arkisesti syö. Eikä häntä useinkaan näe rantaheinikossa. Itse asiassa
hän maalasi ulkona ensimmäistä kertaa vasta vuonna 2010 työskennellessään
Söderlångvikin kartanon jättimäisessä omenapuutarhassa maalaamalla sekä
kukkivia että hedelmiä kantavia omenapuita.
Omenankukka, 2007.
Ja miksiköhän Vellonen maalaa banaaneja tai vaikkapa maissintähkiä – tai mitä tahansa keittiövihanneksia? Ehkä siksi, että on oikeastaan ihan sama, mitä maalaa, jos on kiinnostunut lähinnä valosta, varjosta ja väreistä – taidemaalarin perusasioita kaikki tyynni. Teoksiin rakentuva merkityssisältö – mielenmaisemat, tunne-elämä, aistillisuus ja symbolien ladattu maailma – paljastuu ehkä vasta myöhemmin, kun katsojat antavat teoksille omia merkityksiään. Myös taidemaalari saattaa löytää omien töidensä laajemmat merkityssisällöt vasta myöhemmin. Taidemaalari voi myös luoda uusien näkökulmien mukanaan tuomia merkityksiä – tai vahvistaa vanhoja. Vellosen valtaviksi installaatioiksi kasvaneet ruusuakvarellit ovat kuin Gertude Steinin tunnettu runosäe ”Ruusu on ruusu on ruusu”… Asiat ovat sitä, mitä ne ovat, mutta samalla toisto herättää nimeensä liittyvien mielikuvien ja tunteiden loputtoman kulttuurihistoriallisen kirjon. Mutta entä sitten banaani, johon kulttuurisesti ei ole ollut tapana liittää juurikaan mitään – paitsi ehkä banaanien puutteen muinaisessa sosialistisessa maailmassa? ”Banaanissa on aistillisuuden valo”, totesi Vellonen, kun istuin hänen keittiönpöytänsä ääressä. Eikä hymyillyt yhtään ilkikurisesti. Ja kun myöhemmin mietin tarkemmin asiaa, tajusin etten ollut koskaan elämässäni kuullut moista lausetta. Enkä varmaankaan enää katso banaania ihan totutulla tavalla.
Sarjasta Banaani.
Vellonen valitsee aiheensa todellisuudessa melko satunnaisesti. Aihe on lähinnä metodisesti tarpeellinen tekosyy maalaamiselle. Onhan esimerkiksi jokaisella asialla oma valonsa – oli sitten kyse banaaneista tai viinirypäleistä. Matkakohde ja sen mukanaan tuomat aiheet voivat nekin olla aika satunnaisia. Vellonen on tullut tunnetuksi muun muassa Islannin kuvaajana – vesiputousten ja geysirien loputtoman liikkeen sekä niiden vaihtuvien valojen ja varjojen tallentajana. Ja mikä olisikaan parempi aihe akvarellille kuin liikkuvan veden yhtäaikainen massiivinen paine, joka saattaa kuitenkin tuottaa vaikeasti ilmaistavissa olevan harsomaisen keveyden. Itse Vellonen kuitenkin kertoi, että ei ollut alkuun lainkaan kiinnostunut Islannista vaan haaveili pikemminkin matkasta Japaniin, jonka kieltäkin hän on opiskellut. Sattuma vei kuitenkin Islantiin, ja nyt hän on viettänyt siellä pitkiä aikoja jo viidellä matkalla.
Vellonen tunnustaa, että parhaat maalauksetkin saattavat syntyä sattumalta. Tämä on varmaan yksi syy siihen, miksi Vellonen maalaa usein sarjallisesti – oli sitten kyse omenoista, ruusuista, varjoista, viinirypäleistä tai kekäleen hehkusta, mistä Vellonen on viime aikoina ollut kiinnostunut. Sarjallisuudella on myös havaintoon liittyvä kiinnostava suhde. Havainnossa arvellaan olevan sekä ei-käsitteellinen että käsitteellinen sisältö, kuten filosofi Markus Lammenranta totesi siteeratessaan filosofi Nelson Goodmania, jonka mukaan ”analogisille ja kuvallisille representaatiojärjestelmille on ominaista niiden ’tiheys’: niissä on ääretön määrä erityyppisiä representaatioita ja representoituja ominaisuuksia siten, että kunkin kahden välillä on aina kolmas. Representaatioiden ja representoitujen ominaisuuksien välillä voitaisiin siten tehdä yhä hienompia ja hienompia erotteluja.” Juuri tätä Vellonen tuntuu maalauksissaan tekevän.
Loputtomien
toistojen kautta katsoja saa kuvista runsaampaa ja tarkempaa informaatiota kuin
kognitiiviset mekanismit pystyvät edes hyödyntämään. Katsoja ikään kuin uppoaa
maalaukseen, jota hän ei pysty käsitteellisesti sisäistämään – eikä sitä ehkä
tarvitse yrittääkään. Oikein harmittaa, ettei Vellonen koskaan toteuttanut
ideaansa kokonaisen gallerian seinien täydellisestä täyttämisestä
ruusumaalauksillaan, jotka kasvoivat ja kasvoivat kokoa. Silloin katsoja olisi
todella ollut maalauksen sisällä siten, että havaintoon kytkeytyvät aistimukset
ja uskomukset olisivat kietoutuneet erottamattomasti yhteen.
Tällainen
kietoutuminen voi tapahtua myös kirjan kanssa. Vellonen on koko uransa ajan
tehnyt taiteilijakirjoja. Hän aloitti niiden tekemisen jo 1980-luvun
alkupuolella ennen kuin omien sanojensa mukaan edes tiesi, mikä ylipäänsä oli
taiteilijakirja – siis yleensä jollain tavoin kirjaa muistuttava uniikki taide-esine,
joka saattaa esimerkiksi pohtia käsitteellisesti sitä, mikä on kirja.
Koivut syysyössä, 1990.
Taiteilijakirjassa on vastaanottajan kannalta tietty upottava ja sisäänsä imaiseva vaikutus, jonka kautta voi myös päästä ikään kuin taideteoksen sisään – se voi olla vaikkapa matka, kuten Vellosen kirjaksi asti kävelemä Via Appia Antica, yksi hänen tuoreimmista taiteilijakirjoistaan. Kirjan muotoon tehdyssä kuvassa tapahtuu outo transformaatio. Taidekriitikko Pessi Rautio pohti aikoinaan Vellosen taiteilijakirjoja ja totesi, että ”merkityksen sijaintipaikka muuttuu taiteilijakirjassa pois kuvasta, kuvan sijaintipaikkaan, kirjaan”. Myös kirjan luonteessa tapahtuu omanlainen transformaatio – kirja on ollut kevyt käyttöliittymä, jossa on raskasta asiaa, mutta taiteilijakirjassa asia onkin toisinpäin: ”Näiden kirjojen kantama asia on usein mahdollisimman aineetonta, epäpainavaa: varjoja, läpi-imeytynyttä väriä, kaupungin valoa, kukan terälehteä”, kuten Rautio toteaa. Vellonen itse kommentoi: ”Taiteilijakirjoissa toivon katsojan pääsevän lähemmäksi maalausta, syvemmälle maalaukseen: valon ja varjon runouteen, mutta samalla myös omaan sielunmaisemaani.” Vellonen kokee taiteilijakirjan ”värien runoudeksi kirjan muodossa”. Hän on tehnyt vuosien saatossa useita kymmeniä taiteilijakirjoja, jotka ovat myös kiertäneet näyttelyissä ympäri maailmaa.
Vaikka väri ja valo
muodostavat Vellosen työskentelyssä taiteeksi tulemisen riittävät ja
välttämättömät ehdot ja vaikka hän ei ikään kuin yrittäisikään sanoa mitään
muuta, on hän toisinaan äärimmilleen viritetyn aistillinen maalari – avoimeen
eroottisuuteen asti: ”Ei
se haittaa, jos töitäni kutsutaan eroottisiksi… jos niihin tuntuu tulevan sellainen
tunnelma.”
Rypäleitä, 2009.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti