Näyttelykuvia 879 & Virossa 103 & Arkkitehtuuria 34: Olutta Tallinnassa

Terveisiä Tallinnasta – jälleen kerran.
Kovina aikoina kriitikon pitää löytää oheistöitä. Niinpä olen ryhtynyt miltei sivutoimiseksi matkaoppaaksi. Toimin nimittäin elokuun jälkeen jo neljättä kertaa Tallinnan oppaana, kun vietin viikonlopun Olutsilta – Õllesild ry:n syysretken oppaana. Lauantaina kuljetin porukkaa omalla bussilla, ja teimme viiden ja puolen tunnin retken Tallinnan neukkuarkkitehtuurin parissa. Näytin muun muassa Salmen kulttuurikeskuksen (neukkuaikana J. Tombille nimetty klubi) Kalamajassa. Tämä omituinen monsteri kertoo siitä, miten stalinistisen ajan uusklassistisia suunnitelmia toteutettiin pitkään ja sitkeästi, mutta tyyli ehti vaihtua Stalinin kuoleman jälkeen, kun Neuvostoliiton arkkitehtiliitto tuomitsi Stalinin ajan koristeellisen uusklassisimin "liioittelun ajaksi". Tämä kultuuripalatsi oli ainoa Tallinnan keskustaan neukkuaikana valmistunut alueellinen kulttuurikeskus. Se perustuu 1950-luvun alun latvialaiseen "yleisliittolaiseen tyyppirakennukseen", mutta sen viimeisteli – siis tuunasi Tallinnaa varten – vuosina 1955–62 kaksi virolaisarkkitehtia: Paul Härmson (1922–1995) ja Kalju Luts (1931–1995) Eesti Projektista. Valmistuessaan vuonna 1965 rakennus oli aikamoinen anakronismi ja melko hirvittävän näköinen – ei ainakaan mikään sympaattinen kulttuurin kehto. Kiinnostavaa on se, miten tuo "liioittelu" jäi pois, mutta ainoastaan ulkoisesta koristelusta – ei kolmioita, ei koristeltuja pylvään päitä, ei mitään neuvostoembleemejä, viisisakaraisia tähtiä tai sirppejä ja vasaroita:

  
Kävimme aika monessa kohteessa, mutta en nyt jaksa luetella kaikkia. Tässä kuitenkin vielä yksi kiinnostavimmista, Asula-kadun venäläisarkkitehtien suunnittelemat työläisasunnot, jotka suunniteltiin vuonna 1947 ja jotka valmistuivat 1947–50: viidessä talossa kussakin kuusitoista kaksiota ja kuudessa talossa 120 hengen yhteisasuntoja (коммуналка):

  

***

Sunnuntaina oli sitten aikaa omille taideretkille. Aloitin KuKu kohvikista, jossa heti törmäsin vanhaan ystävääni Leonhard Lapiniin (s. 1947). Kahvilassa oli Hugo Hiibusin (s. 1929) karikatyyrinäyttely, ja Leo sattui sopivasti istumaan oman kuvansa alla:

Ja eiköhän paikalle sattunut vielä taiteilija Rein Eskel (s. ?), joka on toiminut aikoinaan risteilylaivoilla muotokuvantekijänä, ja hän näytti kännykästään Leosta tekemänsä muotokuvan:

***

Varsinainen taideretki suuntautui kuitenkin kahvilan yläkertaan, Tallinnan Taidehalliin, jossa on taidehistoriallisesti varsin merkittävä näyttely, ANK '64 – pool sajandit kunstis (6.11.–15.12.). ANK ´64 oli Viron Taideakatemian opiskelijoiden piirissä vuonna 1964 syntynyt ryhmä, joka toimi vuoteen 1969. Ryhmään kuului joukko varsin merkittäviä Viron taiteen uudistajia: Tõnis Vint (s. 1942), Malle Leis (s. 1940), Jüri Arrak (s. 1936), Marju Mutsu (1941–1980) Kristiina Kaasik (s. 1943), Tiiu Pallo-Vaik (s. 1941), Vello Tamm (1940–1991) Enno Ootsing (s. 1940), Tõnis Laanemaa (s. 1937) ja Aili Vint (s. 1941). 
Näyttelysalit oli tungettu täyteen taidetta – osa 1960-luvun originaaleja ja osa ihan nykypäivään tulevia näytteitä tekijöiltään. Näin ei suomalaisessa instituutiossa ikinä näyttelyä ripustettaisi:

Mutta juuri tällaisen näyttelyn halusin nähdä. Kunnon taidehistoriallinen pläjäys, jossa katsottavaa riitti. Oli myös hauska nähdä, miten samassa reaaliajassa virolainen 1960-luvun taide-elämä todellisuudessa oli suomalaiseen verrattuna. Tässä esimerkiksi Jüri Arrakin esinekooste vuodelta 1967:

Ja tässä Tõnis Laanemaan poltettua paperia ja guassia vuodelta 1969:

Törmäsin näyttelyssä vielä porukastani Soukkien arkkitehtipariskuntaan, ja Olavi muisteli hauskaa ANKiin liittyvää tapahtumaa. Hän on nimittäin ikivanha Viron-ystävä, ja hän kertoi kuinka oli vuonna 1966 törmännyt ankkilaisiin heidän näyttelynsä alla, ja Tõnis Vint oli tokaissut, että "tämä on ensimmäinen neuvostovirolainen taidenäyttely, jossa ei ole yhtään traktoria". Siksi minua vähän naurattikin, kun mukana oli kaksi Tiiu Pallo-Vaikin vuoden 1978 akvarellia, joissa oli sentään leikkuupuimuri:

Todella kiinnostava näyttely – kaikessa epätasaisuudessaankin.
Jos suunnitelette taideretkeä Tallinnaan vielä tämän vuoden puolella, tämä näyttely pelkästään riittää matkan aiheeksi. Ja on siis auki vielä 15.12. saakka.

PS. Ankkilaisten hengestä kertoo jotain sekin, että näyttelyn taustalla soi Miles Davisin (1926–1991) musiikki vuodelta 1964.