Julkaistua 491: Henkistä juoksua?

Nyt taitaa seurata tämän vuoden viimeinen julkaistu juttu. Kirjoitin On Display -verkkojulkaisuun Mika Taanilan (s. 1965) uudesta filmistä Kuuden päivän juoksu (2013) hänen mittavassa näyttelyssään (1.11.2013–2.3.2014) Kiasmassa. Tänään se tuli uutiskirjeenä. 
Nyt lähden vähäksi aikaa Tallinnaan lepäämään ja karkuun joulua.

Henkistä juoksua? 

Mika Taanila: Kuuden päivän juoksu (2013)
yksikanavainen projisoitu installaatio, kesto 14,25

Teos esillä:
1.11.2013.–2.3.2014 
Nykytaiteen museo Kiasma (Mannerheiminaukio 2, Helsinki) 

Mika Taanila (s. 1965) tuli uransa alussa tunnetuksi rockvideoiden ohjaajana. Sittemmin hänen työskentelynsä on ulottunut moneen suuntaan, menneisyyteen ja nykyisyyteen.

Taanila on usein työskennellyt löytömateriaalin kanssa, mutta viime vuosina hän on tehnyt myös dokumentaarista työtä kuvaten tätä aikaa juuri nyt, mutta toisaalta sen liikettä johonkin suuntaan.

Tuorein filmiteos, Kuuden päivän juoksu, kuvaa suomalaista ultrajuoksijaa, Asprihanal Pekka Aaltoa harrastuksensa – vai pitäisikö sanoa: elämäntehtävänsä? – äärellä. Aalto on nimittäin jättänyt tietokonemekaanikon päivätyönsä ja keskittynyt ultrajuoksuun. Liksaa hän tekee lehdenjakajana.

New Yorkissa kuvatussa filmissä kilpailijat juoksevat mailin pituista rataa yötä päivää, mahdollisimman pitkän matkan kuuden vuorokauden aikana. Seitsemäntenä levätään, kuin Jumala konsanaan.
Ja henkisistä asioista tässäkin taitaa olla kyse; Aalto on nimittäin Sri Chinmoy Marathon Teamin jäsen. Intialaisen rauhanfilosofi Sri Chinmoyn (1931–2007) viesti oli yksinkertainen: maailmanlaajuinen rauha alkaa henkilökohtaisesta rauhasta, rauhasta ihmisen sydämessä. 
En osaa samastua kuuden vuorokauden juoksemiseen, mutta voin kuvitella, että mailin pituisen radan yhtämittainen kiertäminen muuttuu varsin meditatiiviseksi. Särkyyn ja väsymykseen tottuu, sen verran tiedän. Kun tietty kynnys on ylitetty, alkaa ihminen olla itsensä – ja ympäröivän maailman – kanssa aivan uudella tavalla.
Taanilan teoksen lähtökohtana on kuulemma ajatusleikki ultrajuoksijoista tulevaisuuden tiennäyttäjinä, jotka haluavat puhdistaa itsensä stressaavan uraputken kuonasta ja teknologisesta elämäntavasta. Tähän varmaan viittaa filmimateriaaliin sekoitettu nopea kuvasto eläimistä ja lentokoneista. Ja epäilemättä myös Circle-yhtyeen kokeellinen rock, joka muodostaa teoksen äänimaailman, väliin hypnoottisena toistona ja väliin kovempana räimeenä. Filmiä katsoessa tulee jopa vähän hauskalla tavalla mieleen Taanilan menneisyys musiikkivideoiden maailmassa. 
Vaikka en nivelrikkoisena juokse enää edes lähtevään ratikkaan, saan lohtua Sri Chinmoyn runosta, jota Taanilakin lainaa. Sri Chinmoy puhuu ”ulkoisen juoksemisen” lisäksi ”sisäisestä juoksemisesta”. 
Minäkin näen toisinaan edes unta juoksemisesta, eikä siinä irtoa edes kynnet niin kuin Aallolla. Uni tuli mieleeni sen takia, että Taanilan teokset ovat oudossa poeettisuudessaan unen kaltaisia – niin tämäkin kaikesta tosipohjaisuudestaan huolimatta. 

Linkit: 
Mika Taanila Wikipediassa 
Mika Taanila AV-arkin sivuilla
Sri Chinmoy Marathon Teamin kotisivut

Guggenheim Helsinki 44 & [Julkaistua 490:] Adressien voima: Anna anteeksi, Cheek!

Onpa elämä jälleen vähän hauskaa, vaikka olenkin aika työuupunut. Olin eilen aamulla YLEn aamu-tv:ssä puhumassa ohjaaja ja näyttelijä Mari Rantasilan ja YLEn uutisten kulttuuripäällikon Janne Mällisen kanssa vuoden kulttuuritapahtumista. Etukäteen annetuina aiheina olivat Cheek, Guggenheim Helsinki ja Docventures – nämä aiheet olivat nimittäin YLE:n suorittaman yleisökyselyn kärkisijoilla. Tästä linkistä tuo kepeä keskustelu Areenasta.

Cheek

Ja siitähän riemu nousi. Olin vähän niin kuin muka nokkela ja aasinsilloitin keskustelua toteamalla aiheenvaihdossa jotenkin niin, että "Guggenheim on kuin suomalaisen taidemaailman Cheek" (en halunnut katsoa itseäni TV:stä jälkikäteen, joten en muista tarkkoja sanoja).

Vesa Sirén

Tästä sitten Helsingin Sanomien Vesa Sirén oli innostunut soittamaan Richard Armstrongille New Yorkin Guggenheimiin – "kannellut", kuten eräs Twitter-kommentaattori asian ilmaisi – ja kertonut tämä kauhean kulttuurisen faktan. Armstrong oli närkästynyt. 

Richard Armstrong

Näin Sirén: 

Guggenheimin taidemuseota Helsinkiin ajava Guggenheimin säätiön pääjohtaja Richard Armstrong (s. 1949) ärtyy kuultuaan, että suomalainen kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi kutsui Guggenheim-projektia "suomalaisen taidemaailman Cheekiksi" keskiviikkona Yleisradion aamu-tv-lähetyksessä.
"Halpa vertaus", kansainvälisen museoverkoston johtaja sanoo Helsingin Sanomien haastattelussa saadessaan tietää, että Cheek on Suomessa huippusuosittu, mutta joidenkin kriitikkojen halveksima rap-artisti.
"Meitä ei kiinnosta kuinka monta tuhatta ihmistä kiljuu stadionkonserteissa. Emme ole taidemaailman rap-artisti, vaan korkeimman tason oopperalaulaja", Armstrong jatkaa.
Otso Kantokorpi on luonnehtinut Guggenheimia "laskevaksi brändiksi". Myös jotkut poliitikot ovat käyttäneet ilmausta. 

Ja mää. Ai mää vai?

Tässä linkki Sirénin koko juttuun (se ei ilmestynyt kuitenkaan tämän päivän printtiversiossa – liekö ansaittu häpeä iskenyt). Ja sitten vielä Ilta-Sanomatkin uutisoi saman asian (ei myöskään printissä – lienee järkevä journalistinen päätös): tässä linkki. Molemmat keräsivät myös kommentteja – tätä kirjoittaessa Hesarissa 73 ja Iltiksessä 213.
Joku irvileuka oli sitten keksinyt tehdä aiheesta adressin nettiin. Sen on allekirjoittanut toistaiseksi kaksi ihmistä, joista toinen olen minä itse. Eikä sitä varmaan kukaan enää allekirjoita. Mutta tällaista on kulttuuri ja adressien potentiaalinen voima. Adressi toimi jopa kahdella allekirjoituksella: Nyt haluan pyytää anteeksi Cheekiltä. Tajusin asiaa kunnolla mietittyäni, että loukkasin Cheekiä aika pahasti vertaamalla häntä Guggenheimiin. Hän brassailee erinomaisuudellaan, narsismillaan ja menestysretoriikallaan – juuri niin kuin Guggenheim – ihan omilla rahoillaan ja ansaitsee tällä elantonsa ilman veronmaksajien miljoonia, aivan toisin kuin Guggenheim. Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Se on nuorelta mieheltä legitiimiä toimintaa tässä umpikapitalistisessa maailmassa. Minua lohduttaa myös se, että hän ei kuitenkaan tule todennäköisesti koskaan saamaan virallisia tunnustuksia suomalaisen kulttuurin eteen tekemästään työstä – paitsi ehkä musiikkineuvoksen arvonimen joskus sitten tosi, tosi vanhana – jos jaksaa räpätä vielä parikymmentä vuotta – ja yhtä säälittävänä kuin Danny, joka sitä ilmeisen kuumeisesti himoitsi. Ihan yhtä hyvää taidetta molemmat kuitenkin ovat. Ja voihan hitto, miten minua lohduttaakaan se, että silloin minua ei enää ole olemassa.
Mutta nyt olen. Ja siis: Anna anteeksi, Cheek. Olin väärässä harkitsemattoman läppäni suhteen.

***

Olen iloinen siitä, että osaan pyytää anteeksi. Hesarin keskusteluissa tuli eteen kuitenkin (nimimerkkki täyttäpäätä) kommentti, joka sai minut vähän surulliseksi: 

Otso Kantokorpi on ensisijaisesti puoluepoliittinen taidekriitikko, hän on sitoutunut vasemmistoliiton edustajaksi Helsingin taidemuseon johtokuntaan. Hän sanoo siis sitä mitä vasemmistoliitto puolueenakin sanoo, ryhmäkuri ei siinä puolueessa petä.
Kaikki hänen lausumansa tulee nähdä tämän tosiasian läpi.

En tullut surulliseksi oikeastaan oman itseni tähden – olen nimittäin jo aika pitkään toiminut journalisti, joka ei paljosta enää jaksa hätkähdellä – vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että uskoni ihmiskuntaan ja omaan kulttuurijournalismin työni mielekkyteen taas notkahteli. Miten ihmiset voivat olla näin typeriä? Miten ihmeessä ihmisten välille saataisiin aikaan ihan oikeaa dialogia? Ymmärrän, ettei näihin nimimerkin takana – kirjoitan kaikki keskustelukommenttini omalla nimelläni – piileskeleviin ääliöihin kannattaisi suhtautua kovin suurella vakavuudella, mutta olenhan minäkin vain ihminen. Tulin siis vihaiseksi tästä paskapuheesta ja kirjoitin jopa vastauksen:

En ole ensisijaisesti puoluepoliittinen taidekriitikko. Olen Vasemmistoliiton jäsen, mutta en osallistu puolueeni toimintaan millään muulla tavoin kuin antamalla sille henkisen tukeni. Ei minulla ole edes aikaa sellaiseen, koska olen itseni elättävä freelance-kirjoittaja. En ole käynyt yhdessäkään puoluejärjestön kokouksessa. En osallistu minkäänlaiseen ryhmäkuriin. Kukaan puolueessa ei ole yrittänyt sanella minulle mitään. En ole sanonut yhtäkään sanomaani asiaa puolueen käskystä. En ole kysynyt puolueelta koskaan neuvoa yhdessäkään taideasiassa. Haluaisin nähdä esimerkiksi millä tavoin se, että käsittelen taidemaalari Rafael Wardin värimaailmaa, tulee nähdä näiden "tosiasioiden" läpi. Näitä tosiasiallisia juttujani voi lukea avoimesti ja julkisesti ja vieläpä aika paljon blogistani Alaston kriitikko – niistä muuten viime aikoina moni on ilmestynyt Helsingin seurakuntayhtymän lehdessä Kirkko ja kaupunki. Sekään ei ole minulle ongelma, koska tunnistan kirkon antielitistisen ja antikapitalistisen luonteen, vaikka olen ateisti. Eikä se tunnu olevan heillekään ongelma. Tämä on kai sivistynyttä ja suvaitsevaa yhteiseloa.
Mutta toki myönnän olevani poliittinen, niin kuin kaikki ihmiset todellisuudessa ovat. Olen ennen kaikkea demokratian ja tasa-arvon kannattaja ("Taide kuuluu kansalle") ja hyvin voimakkaasti antielitisti ja antikapitalisti, mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että en halua taiteen jäävän eliitin yksinomaisuudeksi ja että en halua globaalin umpikapitalistisen taidemaailman sanelevan taiteen sisältöjä. Näin yksinkertaista se on. 

Kaikki yllä kirjoittamani on totta. Mutta ei kai sillä mitään varsinaista merkitystä ole.

***

Aamu-tv:hän on todellisuudessa aika kepeää viihdettä, jossa heitetään erilaisia läppiä, jotka saattavat vain viitata vähän vakavampaan todellisuuteen. 
Paljon vakavampaa on kuitenkin se syy, miksi ihan oikeasti aloitin kirjoittaa tätä vähän hassua postausta. Syy on Helsingin Sanomien Vesa Sirén. Jos ollaan ihan rehellisiä, minulle on ihan sama, mitä Cheek tekee ja kuka hänestä tykkää. Mutta Vesa Sirén ei ole ihan sama. Hän on kollegani, kulttuuritoimittaja, ja kulttuuritoimittajuus on minun murheeni. Vesa Sirén oli kelpo musiikkikriitikko, mutta yleiskulttuuritoimittajana hän on muuttunut vain säälittäväksi Guggenheim-puudeliksi. Tämä on oikeasti aika kauheaa. Olen miettinyt syitä ja olen keksinyt vain kaksi:
1) Joku Sanomissa käskyttää häntä kirjoittamaan näitä paskajuttuja aiheista, joista hän ymmärtää aika vähän ja joihin hänen pikaisesti hankittu asiantuntemuksensa ei oikein piisaa. Jos näin on, on se täysin perseestä ja silkkaa kulttuurijournalisimin pilkkaa. 
2) Helsingin Sanomat on päättänyt ratkaista nykyisen kulttuurijournalismin kriisin kouluttamalla talon sisällä tarpeettomaksi käyviä – siis nykytilanteessa liian vähän omalla alallaan työllistyviä – taiteenlajien asiantuntijoita yleistoimittajiksi. Jos näin on, on se täysin perseestä ja silkkaa Vesa Sirénin musiikkiasiantuntemuksen pilkkaa. 
Muita syitä en keksi, ja siksi olen aika todellisuudessa aika surullinen.

Julkaistua 489 & Näyttelykuvia 891: Rafael Wardin töissä näkyy oma elämä

Viime viikon keskiviikkona oli Ateneumin taidemuseossa Rafael Wardin (s. 1928) retrospektiivin (12.12.2013–2.3.2014) pressi, jossa myös hyväntuulinen ja pirteä taiteilija vastaili innokkaasti kysymyksiin. Ja mikä oli ollessa hyväntuulinen: hieno näyttely talossa, jossa hän itse oli nuorena opiskellut ja myöhemmin toiminut opettajana. Kirkko ja kaupunki oli tilannut minulta arvion näyttelystä, ja tämän viikon numero näkyi jo eilen ilmestyneen verkossa.

 

Rafael Wardin töissä näkyy oma elämä

Suhde taiteilijoihin muuttuu, eikä monesta taiteilijasta enää käytetä ilmaisua ”rakastettu taiteilija”. Rafael Wardi (s. 1928) lienee viimeisiä. Yksi syy tähän on varmaankin se, että Wardin maalaukset ovat olleet aina helposti lähestyttäviä ja arkista elämänpiiriä kuvaavia. Wardi itse kertoo yksinkertaisesti maalanneensa sitä, mitä on elinpiirissään nähnyt. Tähän elinpiiriin on kuulunut myös aina paljon ihmisiä – niin lapsia kuin aikuisiakin. Wardi on itse todennut, että hän tarvitsee ihmisiä, koska heidän kauttaan hän tavoittaa elämän.

Ei Wardi mikään umpihelppo tapaus ole, koska hänelle ominainen valon ja värin ylivalta aiheisiin ja mihinkään ilmeiseen näköisyyteen on ollut joillekin vaikeasti nieltävää. Esimerkiksi runsaasti keskustelua herättänyt virallinen muotokuva presidentti Tarja Halosesta (2002) ei hurjassa keltaisuudessaan saanut osakseen jakamatonta hymistelyä. 

Omakuva, 1969.

Keltaista onkin pidetty Wardin bravuurina. Tämäkin on johtanut ilkikurisuuteen asti – jotkut ovat jopa nimittäneet häntä ”Jaffa-maalariksi”. Nyt kun Ateneumissa on esillä töitä kuudelta vuosikymmeneltä, on helppo nähdä tuon keltaisen voima, mutta samalla on hedelmällistä nähdä kaikkea sitä, mikä ei olekaan niin keltaista. 

Omakuva, 2013.

Tuoreimmassa tuotannossaan Wardi on jopa mennyt lähelle pimeyttä ja mustaa. Viime kesänä maalatuissa omakuvissa ja valokuvista maalatuissa vanhojen sukulaisten henkilökuvissa on pimeästä hohkaavia, vaivoin erottuvia punasävyisiä ihmisfiguureja. Oudolla tavalla nämä tuoreet teokset eivät kuitenkaan ole synkkiä, eivätkä ne houkuttele ajattelemaan luopumista tai kuoleman odotusta. Pääosassa on edelleenkin valo, joka näennäisessä heikkoudessaan on kuitenkin uskomattoman intensiivinen. Mustan voi myös nähdä kaikkien värien synteesinä. On kuin Wardi olisi löytänyt oikean tavan tehdä tätä pitkällisen valon ja värin tutkimisen summausta – verrattuna esimerkiksi 1980-luvun joihinkin maalauksiin, jotka alkoivat mennä tukkoon, osa jopa vähän tuhnuisiksi. Yksi syy uuteen käänteeseen on varmaan se, että Wardi vaihtoi 1990-luvulla öljyvärit pastelliliituihin. Wardille ominaiseen tapaan tämäkin vaihdos liittyy taiteellisten ratkaisuiden sijaan omaan elinpiiriin ja arkiseen käytännöllisyyteen: Hänen muistisairas Reetta-vaimonsa vietti viimeiset vuotensa hoitokodissa, jossa maalaaminen mahdollistui kevyemmällä kalustolla. Wardi löysi näin myös uuden aihepiirin puolisonsa ja muiden hoitokodin asukkaiden kuvaamisesta. Näiden teemojen jälleennäkeminen toi heti mieleen sen vanhan havaintoni, että herkkä koloristi ja intimisti oli vuonna 1999 varmaan Suomen poliittisin taiteilija antamalla hoitokotien asukkaille kasvot ja tuomalla heidät keskustelun keskiöön täyttäessään Helsingin Taidehallin näillä asukkailla.  

Yksin, 1999.

Wardin näyttely on siis monessa suhteessa tavattoman kiinnostava. Vaan on se synti ja häpeä, ettei kansallinen lippulaivataidemuseomme kykene julkaisemaan mittavan retrospektiivin yhteydessä edes näyttelyjulkaisua, vaikka kyseessä on kuitenkin yksi menestyneimmistä taiteilijoistamme, joka on maalannut jo kahdeksalla vuosikymmenellä. 

Näyttelykuvia 890: Matkalla Venetsiaan

Viime torstaina kävin suorastaan riemukkaan hauskassa näyttelyssä. Tarjolla Sinnessä oli vain yksi teos: Kimmo Modigin (s. 1981) ja Jaakko Pallasvuon (s. 1987) 24-minuuttinen videoteos Suomen paviljonki (29.11.–22.12.)

Tiedote oli lakoninen: 
"Kolme taiteilijaa on kutsuttu edustamaan Suomea vuoden 2015 Venetsian biennaaliin. Taiteilijoita esittävät performanssiduo Antti Jussila (s. ?) & Jari Kallio (s. 1978) sekä näyttelijä Laura Birn. Graafinen suunnittelija ja kirjailija Johannes Ekholm on kertojan roolissa. 
Suomen Paviljonki ei käsittele kansallista identiteettiä, kunnianhimon hintaa tai taiteeseen ja taiteilijoihin kohdistuvia odotuksia."
Neliosainen tarina oli aika kryptinen, mutta minua kuitenkin nauratti vähän väliä. Siinä puhuu sellainen sukupolvi, jonka toiveisiin, tulevaisuuteen ja visioihin minulla on enää aika vähän kosketusta, koska olen jo illuusioton ja vähän vanhempi mies. Yllättäen kuitenkin samastuin voimakkaasti siihen sarkasmiin ja outoon huumoriin, jota teos on täynnään. En välttämättä ymmärtänyt kaikkia viittauksia, ja yritin ehkä turhaan lukea teosta vähän kuin avainromaania, mahdollisia esikuvia tunnistaen. Yleistunnelma oli kuitenkin mainio. Jos käyttäisin koskaan kirjoittaessani sanaa 'hulvaton', nyt olisi sen paikka. 
Sitten pitikin jo kotona ja vähän innostuneena googletella Modigia ja Pallasvuota. Tästä linkistä esimerkiksi Modigin aika rankka puheenvuoro Persujen ehdottamasta apurahojen lakkauttamisesta.

On ylen ristiriitaista todeta, että Modig ja Pallasvuo ovat jonossa olevaa tähtiainesta, mutta pakko se on sanoa. Toivottavasti heillä on kuitenkin kykyä vastustaa kutsua Suomen paviljonkiin.
Kotona odotti myös kummallinen yllätys. Suomen paviljongin kerran kuratoinut Laura Köönikkä oli kirjoittanut duunista kritiikin On Display -verkkojulkaisuun. Teoksesta selvästikin närkästynyt Köönikkä muun muassa kirjoittaa: "Menestyksen ei tulisi olla kirosana, vaan sen synergiaetuja ja positiivista nostetta tulisi ruokkia taiteen kentän sisältä, jotta se tavoittaisi enemmän yleisöjä ja vahvistuisi. Kliseet ja stereotypiat saattavat koskettaa osaa näyttelyvieraista, mutta läpitunkeva naiivius vie voiton oman katselukokemukseni kohdalla." 
On kummallista, että Köönikkä kokee teoksen kliseisenä ja stereotyyppisenä, sillä juuri niitä se ei kryptisyydessään ainakaan ole. 

Enpä olisi uskonut Köönikästä tulevan noin nuorena jo näin tätimäistä:
"Pohjoisessa hyvinvointivaltiossa on helppo pysyä mukavuusalueellaan ja kiukutella asioiden nyansseista ja sävyistä – ei itse asioista."
Ja lisää: "Suomen taidemaailma nuolee usein helpommin kuin karjaisee, mutta vahtii omaa arvoaan kuin naarasleijona. Modigin ja Pallasvuon teos on kuin leijonanpentu, joka ottaa pehmeitä askeleita ulos pimeästä luolasta, opettelemaan viidakon lakeja."
Oli tästä kuitenkin se positiivinen seuraus, että en ehkä tunnekaan itseäni vielä niin setämäiseksi.
Vielä ehditte kokea ko. duunin. Minulle se oli ainakin yksi näyttelysyksyn kohokohdista.

PS. Ja kun Köönikkäkin intoutui jo muistelemaan – "Olen yksi niistä harvoista etuoikeutetuista suomalaisista nykytaiteen kuraattoreista, joka on saanut omakohtaisesti kokea Venetsian biennaalin Suomen paviljongin näyttelyn toteuttamisen" –, niin minäkin käytän tilaisuutta hyväkseni. 
Joskus kymmenisen vuotta sitten sain idean valokuvateoksesta, jossa olisi taideasuun pukeutunut Heimo Suntio (s. 1955) ja yksi palettipää

ja Lahden Renkomäen kylän Venetsian asuinalueelle johtava tienviitta (jonka silloin näin ensimmäistä kertaa). Heimo Suntio matkalla Venetsiaan. En minä sitten koskaan jaksanut toteuttaa sitä. Myöhemmin aloin kuitenkin suunnitella – ihan vakavissani – sinne Venetsian biennaalia, siis näihin taloihin ja pihoihin:

Idean saa ryöstää kaikessa rauhassa. Minä en enää jaksa ryhtyä puuhaihmiseksi.
Se olisi ihanan poikamaista – ja varmaankin kliseistä ja stereotyyppistä. Mutta Venetsian asukkaat voisivat innostua. Siinä arki ja juhla ja paikallisuus ja yhteisöllisyys toteutuisivat kaikilla nykytaiteen ehdoilla.

Julkaistua 487 & 488 & Näyttelykuvia 889 & Virossa 104: Tallinnan takapihoilta & Lappia villin lännen sarjakuvana

Eilen ilmestyi vuoden viimeinen Taide (6/13), johon olin kirjoittanut kaksi arviota, toisen tuoreesta Kalervo Palsasta (1947–1987) kertovasta elokuvasta ja toisen virolaissuomalaisesta taidehappeningista Estomania 2 (25.10–10.11.) Galleria Huudossa Jätkäsaaressa:

Tallinnan takapihoilta

Estomania 2 – kunsti kahest rannast

Galleria Huuto, Jätkäsaari, Helsinki 25.10.–10.11.

Tallinnassa ja Helsingissä vaikuttavan kuvataiteilija Johanna Sipilän kuratoima suomalais-virolainen Estomania-näyttely on ehtinyt jo toiseen osaansa. Viimevuotinen näyttely tai ehkäpä pikemminkin minifestivaali jakautui kolmeen helsinkiläisgalleriaan, mutta nyt käytössä olivat Galleria Huudon isot uudet tilat Helsingin Jätkäsaaressa. Jätkäsaari onkin osuva paikka tälle kahden rannan taidetta esittelevälle taiteilijavetoiselle tapahtumalle – lähteväthän Viroon matkaavat lautat useita kertoja ihan vierestä.  

Pelastusalus Silakka väliaikaistelakalla.

Lautta oli myös Huudon edessä jalkakäytävällä: Teemu Takatalon ja Tommi Taipaleen jätteestä ja lahjoitustavarasta rakentama Pelastusalus Silakka, joka on valmistunut vuonna 2010 ja jolla on purjehdittu pitkin Itämerta – myös Tallinnaan. Silakkalaiset ovat myös kovia manifestoimaan; he ottavat mainosmaailman sloganeita ja kommentoivat – vaikkapa: ”Art lives here on Kiasman mainos. Todellinen versio sloganista olisi Institutionalized art lives here. Kiasma instituutiona rakentaa osaltaan aitaa luovuuden ja taiteen välille ja on esimerkiksi täysin kykenemätön ottamaan tiloihinsa sisäsivuilla mainitsemaamme poliittista taidetta. Tästä menetyksestä ei tosin kärsi kukaan.”
Estomania-projekti itsekin korostaa erityistä anti-institutionaalista rooliaan: ”Estomania on näyttely instituutioiden ulkopuolella. Tallinnan takapihoilta, rannoilta, ullakoilta, lakkautetuista teollisuusrakennuksista, puun takaa, bunkkereista, ränsistyneestä kommuunista, yhdessä tekemisen riemusta, taiteen merkityksellisyydestä, romantiikasta, ystävyydestä, kauneudesta, kapinasta ja glamourista.” 
Vähän tulee setämäinen olo, joka hymyilyttääkin. Eikö palkittu ja jo kymmenen vuotta sinnitellyt Galleria Huuto olekaan osa institutionaalista taide-elämää? Entä tapahtumaa tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Helsingin kaupunki?
Mutta sama se, oleellista lienee se, että 2000-luvulla vanhojen järjestöjen ulkopuolella uuteen kukoistukseen noussut taiteilijavetoinen ehkäpä vähän underground-henkinen – toiminta järjestää toimillaan kenttää uuteen uskoon, joka kaihtaa biennaalien ja ns. merkittävien museoiden tuottamaa sliipattua ja todellisuudessa usein varsin elitististä taide-elämää. 

Jaan Klõšeikon valokuvia (s. 1939) valokuvia ja villisti installoitu oheisvideo.

Estomania on kasvanut viime vuodesta, ja mukana oli yli 50 virolaista ja suomalaista taiteilijaa. Porukka ei myöskään ole täysin heterogeenista nuorta avantgardea: mukana oli esimerkiksi valokuvia graafiselta suunnittelijalta ja valokuvaajalta Jaan Klõšeikolta (s. 1939), josta tuli legenda jo neuvostoaikana. Sitä paitsi Klõšeikon neuvostoaikaiset valokuvat (1967–91) taustoittavat hyvin sitä absurdia maailmaa, josta virolainen taide on tottunut sikiämään. Nykyäänhän tuo generaattorina toimiva vastapooli on Virossa ja Suomessa täsmälleen sama: ahne kapitalismi, joka ei näiden taiteilijoiden pirtaan mahdu mutta jonka omanlaistaan absurdia tuottavissa rakenteissa he joutuvat työtään tekemään. Se tuottaa myös samanhenkistä jälkeä: The Outburners Virosta ja Cleaning Women Suomesta ovat kuin sivilisaation raunioilla – ja myös historian kaarta piirtäen: tuntuu siltä kuin berliiniläinen kabaree jalostuisi Andrei Tarkovskin ja Mad Maxin sekä näiden taiteilijoiden kautta postindustrialistisen ajan hajoavaan musiikkiin ja performanssiin. Ja vaikka lopunaikoja taas elettäisiinkin, on tässä tekemisessä uuden ja toisenlaisen elämän maku – ja myös lupaus. 

The Outburnersin välineistöä.

Löysästi kuratoitu ja vähän sattumanvarainen näyttely oli varsin villi, paikoin ahdistava mutta väliin hauskakin. Ripustus oli välillä karsea ja huonosti tehdyt teoskyltit repsottivat miten sattui. Mukana oli varsin keskinkertaista ja jopa huonoakin taidetta, mutta se lienee hinta, joka on maksettava siitä, että asiat tehdään toisin. Eikä se oikeasti edes haittaa katsojaa: on terveellistä silloin tällöin nähdä sitä, miten taiteilijoiden ystävyys ja sosiaaliset suhteet muuttuvat lihaksi myös keskitetyn yhdessä olemisen eli näyttelyn muodossa – tavalla joka näyttää esteettisen tuotteen sijaan elämältä. Katsoja voi kuitenkin poimia haluamansa, johon paneutua. Minä esimerkiksi nautin virolaisen taiteilijaryhmä Demodictuksen elämän, vapauden, kuoleman ja hengen pohdinnoista, jotka saivat ilmiasunsa morbideissa esinekoosteissa kuten Objekti nr. 3: ”Jane Fondalle”, tai Noolegruppin kapitalismikriittisessä mutta hauskasta installaatiosta Hyvät kaupat. 

Demodictus juhlii Jane Fondaa.

Noolegrupp tarjoaa hyviä kauppoja.

Oleellista oli kuitenkin se, että yksittäisten teosten lisäksi saattoi samalla nauttia riemukkaasta kokonaistunnelmasta – kokea jopa taiteilijat vähän kuin sijaiseläjinä, jotka näyttävät mallia siitä, kuinka me kaikki voisimme oikeastaan hullutella, väliin suoranaiseen hulluuteen asti. 

Mutta seikkailuun voi osallistua ihan itsekin: hakeutukaa ihan fyysisesti Tallinnan takapihoille, jossa taide kukkii, esimerkiksi Galerii Metropoliin (Vana-Kalamaja 46), jossa tätäkin porukkaa voi nähdä lisää – jos galleria sattuu olemaan auki. 

***

Lappia villin lännen sarjakuvana

Kalervo Palsa ja kuriton käsi. Ohjaus Pekka Lehto, käsikirjoitus Iiro Küttner, tuotanto Pauli Pentti. First Floor Productions 2013.

 

Usein on ihmetelty kuvataiteen vaikeutta liikkuvan kuvan kohteena. Suomalaisista taiteilijoista on tehty kourallinen dokumenttielokuviakin, mutta ei niistä mikään ole yltänyt elämää suuremmaksi. Näytelmäelokuvista mieleen tulee Vilho Lammen elämästä kertova Heikki Heikinheimon ohjaama ja Paavo Rintalan romaaniin perustuva Jumala on kauneus (1985). 

Yksi selitys vaikeuteen on yksinkertaisesti aiheen visuaalinen haastavuus: maalausten intensiteettiä on vaikea tavoittaa toisella välineellä. Miten tehdä elävää kuvaa kuin maalauksen sisällä? Toisinaan tässäkin on onnistuttu. 2000-luvulta mieleen tulee Jan Vermeeristä kertova Peter Webberin Tyttö ja helmikorvakoru (2003) sekä ranskalaisen Séraphine Louisin elämää kuvaava Martin Provostin Séraphine (2008). Kuvaajakin saattaa nousta ohjaajan edelle, kuten Mark Ping Bin Lee teki Gilles Bourdonin ohjaamassa elokuvassa Renoir (2012), jossa pääosan varastivat Pierre-Auguste Renoirin värit ja valot. 

Pekka Lehto otti jo vuosia sitten haasteen vastaan ja ryhtyi ohjaamaan elokuvaa Kalervo Palsasta (1947–1987). Se valmistui jo vuonna 2005, mutta elokuva-alahan on tunnettu tuotanto- ja jakeluongelmistaan, ja niinpä elokuva tuleekin teatterijakeluun vasta helmikuussa 2014 – tosin tuoreilla animaatioefekteillä varustettuna. 

Palsa on ladattu aihe, ja ennakko-odotukset ovat vastaavasti voimakkaat. Lapin hulluutta, viinaa tai sen korviketta, ahdistusta, runkkausta ja surkean elämän nopeaa loppua. Näitähän sitä odotti. Lehto on kuitenkin valinnut toisin, eikä käsikirjoittaja Iiro Küttnerkään ole tainnut pidättäytyä pelkästään Kalervo Palsan päiväkirjoissa (WSOY 1990). Tuloksena on ennakko-odotusten vastaisesti humoristinen tarina Palsan kuvamaailmasta, vaikka taustavireenä on toki mukana myös kaikki traaginen aines. 

Lehdon tavoitteena on ollut kuvata Palsan työtä Palsan itsensä tavoin. Kyseessä ei ole kronikka, ei elävöitetty dokumentti, vaan kollaasimainen kooste Palsan teemoista ja tarinoista, unien ja mielikuvituksen tuotteista, joissa sekoittuu korkeataide ja populaarikulttuuri. Elokuvassa kulkee rinnan kolme tasoa: arkinen elo, unen fantasiamaailma ja sarjakuvien maailma, joka tuo Tex Willerin Lappiin. Janne Reinikainen näyttelee sekä Palsaa että Tex Willeriä, Antti Raivio sekä isoveljeä että Kit Carsonia. Palsan isänä ja sarjakuvan intiaanipäällikkönä nähdään viimeisessä roolissaan Markku Peltola (1956–2007). Naispuolinen ymmärtäjä on Maria Järvenhelmi. 

Korkeataiteen harrastajalle voi kollaasimainen kerronta sarjakuvakohtauksineen olla kova pala, mutta kannattaa muistaa, kuinka kovan luokan sarjakuvamies Palsa todellisuudessa oli. Tuntuu siltä, että Lehto on tehnyt hänen työlleen varsin osuvasti kunniaa luomalla ”taiteilijakohtalon” kuvituksen sijaan kohteensa kuva- ja ajatusmaailman elävöittämänä oman itsenäisen ja voimakkaan teoksen. 

 

***

PS. Palsa-leffan piti tulla teatterilevitykseen jo marraskuun lopulla, ja kun yllä oleva juttu oli menossa painoon, jouduin tekemään siihen muutoksen, koska aivan viime hetkellä uutisoitiin sen siirtyvän ensi vuoden helmikuulle. Nyt vasta tajusin, että leffassa oli aika rankka joulupukkikohtaus, ja aloin miettiä, että olisiko jakelija pelästynyt joulufiiliksiä ja siirtänyt siksi ensi-illan joulun alta pois. 

Julkista taidetta 75: Kiovassa kaatui Lenin

Taiteen symbolista voimaa on hyvä tarkastella aina silloin, kun levottomuus valtaa alaa. Leninin patsaita on kaaadettu varmaan aika paljon, ja tuorein tapahtui Ukrainan levottomuuksissa eilen, kun Kiovan Lenin kaadettiin, ja mielenosoittajat käyttivät myös moukareita kaadettuun patsaaseen:

Tässä Kiovan 1950-luvun Lenin vielä paikallaan:

Kuva: Robert Broadie.

Taiteesta ja taiteilijoistahan tässä ei ole kyse. En kyennyt edes löytämään googlettamalla tekijää tälle monumentille. Sen sijaan löysin kyllä ristiriitaista tietoa. Useissa lähteissä kerrotaan sen olevan 1950-luvulta, mutta eräässä matkaoppaassa sen kerrottiin voittaneen palkinnon "maailman parhaana monumenttina" newyorilaisessa taidenäyttelyssä vuonna 1939.
Vaan kuka näitä nyt jaksaa ryhtyä selvittelemään?
[No piti sittenkin googletella vähän lisää. Ilmeisesti on niin, että monumentti on vuodelta 1946 ja varsin kuuluisan veistäjän, armenialaissyntyisen Sergei Merkurovin (1881–1952) käsialaa.] 

PS. Ihan vain muistutuksena: ei siitä ole kuin kuusi vuotta, kun Helsinkiin vielä yritettiin pystyttää Leninin muistomerkkiä. Lista hankkeen kannattajista löytyy tästä linkistä. Siitähän ei pirukaan ota selvää, kuka sitä kannatti vähän camp-hengessä ja kuka ikään kuin vakavissaan.

PPS. Muistin vielä myöhemmin, että otin minäkin aikoinani kantaa Helsingin mahdolliseen Leniniin. Totuuskomission nimissä kaivoin vuoden 2007 Kultakuumeen radiokolumnini esiin. Näin kirjoitin silloin:

Leninille patsas?

Vuonna 2000 virisi hanke pystyttää Helsingin Alppiharjussa sijaitsevaan Lenininpuistoon patsas Leninille. Hanke kilpistyi kansalaisten vastustukseen, mutta tänä syksynä se on herätetty jälleen henkiin. Hanketta puoltavan adressin on allekirjoittanut suuri joukko suomalaisia kulttuurivaikuttajia.

Suomessahan on jo ainakin kaksi patsasta Leninille: Kotkassa ja Turussa. Kotkassa alettiin keväällä keskustella siitä, pitäisikö patsas siirtää johonkin vaatimattomampaan paikkaan. Turussa siirrosta tehtiin pari vuotta sitten aprillipila: patsas kuulemma aiottiin siirtää Kauppatorin laitaan, jotta sitä olisi helpompi valvoa ilkivaltaa vastaan. Kotkan ja Turun veistoksia yhdistääkin se, että ne ovat jatkuvan ilkivallan kohteena. 

Hanke on herättänyt jälleen runsaasti keskustelua, jota on ollut kiinnostava seurata – varsinkin verkossa, jossa ns. tavalliset ihmiset ovat esittäneet runsaasti mielipiteitä hankkeen puolesta ja sitä vastaan, pääsääntöisesti kuitenkin vastaan. 

Helsingin Sanomat uutisoi hankkeen 28.11. Verkkosivuille tuli vajaassa viikossa 149 keskustelupuheenvuoroa. Verkkolehti Uudessa Suomessa asiaa käsitteli samana päivänä blogissaan Niklas Herlin. Keskustelukommentteja tuli kolmessa päivässä 229. Iltalehdessä kommentteja tuli 54. Parhaaseen tulokseen ylsi Ilta-Sanomat: kommentteja kertyi viikossa peräti 948! 

Jos olisin taidehistorioitsijan alku vailla gradun aihetta, niin siinä se olisi. Tarjolla olisi varsin kattava aineisto siitä, miten kansalaiset suhtautuvat julkiseen taiteeseen. Tätä ideaa saa vapaasti käyttää, koska en ole taidehistorioitsijan alku.

Sen sijaan olen ammatiltani taidekriitikko, joten tajusin, että minulla olisi syytä olla asiaan joku perusteltu kanta. – Helpommin sanottu kuin tehty. 

Muistan vielä hyvin ensimmäisen keskustelun seitsemän vuotta sitten. Silloin suhtauduin asiaan lähinnä camp-huumorilla, ja mielestäni hanke oli hauska. Silloin en kuitenkaan ilmeisesti oikein tajunnut niitä intohimoja, joita aihe herättää.

Nytkin tunteeni olivat alkuun samanlaisia. Todellisuudessa asia oli minulle melko yhdentekevä – aivan samalla tavalla kuin keskustelu isokokoisista julkisista mainoksista: Henkan ja Maukan ”tissimainokset” eivät minua juurikaan hätkähdytä. 

Nyt olen kuitenkin tajunnut itsekkyyteni. Jos joku ei hätkähdytä minua, ei se tarkoita sitä, etteikö sama asia voisi perustellusti hätkähdyttää jotain muita ja etteikö asioilla voisi olla myös vakavampia aatteellisia ulottuvuuksia.

Osa Leninin patsaan puolustajia vetoaa Leninin merkitykseen Suomen itsenäisyysprosessissa. He vetoavat tunnettuun lauseeseen, jonka mukaan ”Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden”. Osa vastustajista haluaisi samoista syistä Helsinkiin myös Hitlerille patsaan – toki ivallisesti vitsaillen ja tällä tavoin Leninin ja Stalinin rinnastaen: murhamiehiä molemmat. 

Hanketta puoltava kulttuuriväki ei taida kuitenkaan olla liikkeellä poliittisin tunnuksin. Tulkitsen heidän myönteisyytensä lähinnä kulttuuripoliittiseksi: heitä yhdistää tietty postmoderni leikittelyn halu, jolla pakkaa pannaan sekaisin ja jolla koko patsaspönäkkyys halutaan asettaa kyseenalaiseksi. He tuskin olisivat kukittamassa patsasta joka huhtikuu Leninin syntymäpäivänä.

Mutta iso joukko ihmisiä kukittaa patsaita ihan tosissaan. Tai ainakin suhtautuu niihin tosissaan. Tulen loppuikäni muistamaan sen päivän, jolloin kävin katsomassa Taisto Martikaisen veistämää Vuoden 1918 kansalaissodan uhrien muistomerkkiä (1970) ja törmäsin muistomerkin juurella puistonpenkillä istuvaan naiseen, joka keskittyneesti luki Elmer Diktoniuksen kansalaissota-aiheista romaania Janne Kuutio (1932). Melkein tuli tippa silmään. 

Olisi edesvastuutonta ja vastenmielistä leikitellä tällaisten ihmisten tunteilla. Olivat he sitten vasemmalta tai oikealta. Olen tainnut vähän itsellenikin yllätyksenä tulla siihen lopputulemaan, etten halua Helsinkiin Leninin patsasta – niin vasemmistolainen kuin olenkin.

Näyttelykuvia 888: Hymyilevää melankoliaa

Palaan vielä viime viikkoon, jolloin kävin tiistaina katsomassa Antti Tantun (s. 1963) näyttelyn (23.11.–22.12.) Galleria Heinossa:

Hienoa oli Tantun jälki jälleen. Hän luo teoksissaan varsin melankolisen maailman, jossa on kuitenkin aina jotain toivon kipinää, syvää inhimillisyyttä.

Viesti, puupiirros ja sekatekniikka, 2013.

Ja on hänellä mukana aina pieni humoristinenkin sivuvire, joka muistuttaa hänelle ominaisesta puhelinpiirrosmaisesta – kuka muistaa vielä sen ajan, kun toisella kädellä pidettiin luuria ja toisella raapustettiin jotain paperille, sen ajan, kun oli vielä puhelinpöytiä? – otteesta:

Alkulelu, puupiirros ja sekatekniikka, 2013.

Ja tuli minulle mieleen vielä viittaus Alberto Giacomettiinkin (1901–1966), jonka muotokieli on tuottanut aika monelle kuvanveistäjälle alkuleluja:

Alberto Giacometti, Chariot, 1950.

Aika tunnistettavaa ja omansalaista jälkeähän Tanttu tuottaa, mutta jotenkin hänen onnistuu välttää maneerin sudenkuopat. Kunkin yksittäisen teoksen intensiteetti on voimakas, ja näyttelyn kokonaisilmettä rytmitti nyt esimerkiksi iso sarja akvarelleja, jotka näyttivät raikkaasti vähän toisenlaista tekemistä:

Näyttelykuvia 887: Tulossa ollaan

On tässä jäänyt varmaan parikymmentä näyttelyssä käyntiä raportoimatta, kun on kirjoittamista ja muitakin hommia piisannut. Palaan kuitenkin viime viikkoon, jolloin oli perjantaina jälleen Nuorten näyttelyn, virallisesti Nuoret 2013 (30.11.2013–5.1.2014), aika Helsingin Taidehallissa. Tarjolla oli 60 teosta 43:lta alle 35-vuotiaalta taiteilijalta. Siis paljon ja tosi levottomasti tiloihin pläjäytettynä – jopa keskisaliin oli rakennettu videokoppeja. 
Juryn puheenjohtajana oli toiminut Kuvataideakatemian kuvanveiston professori Villu Jaanisoo (s. 1963) ja jäseninä kaksi nuorta: Merja Isokoski (s. ?) Turun ammattikorkeakoulusta ja Matti Vainio (s. 1978) Aalto-yliopistosta – hänkin muuten alun perin Turun opiskelijoita.
Suurin osa pressissä tapaamistani taidetuttavista piti näyttelyä liian runsaana ja levottomana ja myöhemmin eräs kylillä tapaamani taidehistorioitsija tuhahti: "Siinähän askartelevat." Oli joku vähän innostunutkin, ja eräs eläkkeellä oleva museonjohtaja piti näyttelyä "pitkästä aikaa raikkaana". 

Villu Jaanisoo puhumassa, edessä Jasmin Anoschkinin (s. 1980) veistoksia ja taustalla Olli Piipon (s. 1980) maalauksia.

Minä lakkasin pikaisesti miettimästä kokonaisvaikutelmaa ja todellisuudessa pelkästään nautin niistä teoksista, jotka siihen aihetta antoivat. Hieman liikaa hulluttelua minun makuuni. Olisin kaivannut ehkä vähän enemmän rosoista kantaaottavuutta, mutta ehkä taidemaailma nyt sitten vain on tällainen juuri nyt. Turha minun on kai urputtaa.
Maecenas Kilta antoi palkintonsa Pia Sirénille (s. 1982), jonka tee-se-itse-maisema Huippu (2012) koostui A-tikkaista, pressusta ja rakennusmuovista: 

Minä puolestani annnoin oman mielikuvituspalkintoni Reija Meriläiselle (s. 1987) teoksesta Attempt n:o 2 (2013), jossa taiteilija luki Raamattua ja joi ehtoollisviiniä kunnon humalaan asti – ja nautin kerrankin kolmetuntisesta videteoksesta, koska teoksessa oli nappula, jonka avulla saattoi hyppiä eteenpäin kuin YouTubessa konsanaan:

Kaikkineen jäi aika hyvä maku. Sitä paitsi tämän instituution tärkeyttä nuorille taiteilijoille on syytä korostaa. Me tarvitsemme tämän näyttelyinstituution, joka jo kerran yritettiin lopettaa. Nykyään se järjestetään joka toinen vuosi.

Turhaa seminaarielämää

Tuli käytyä taas yhdessä turhassa seminaarissa. Kuvasto ja Kiasma järjestivät keskiviikkona iltapäiväseminaarin Taide ja taiteilijat murroksessa. Kyse oli siis taiteilijan asemasta muuttuvassa mediamaailmassa.
Valtion taidemuseon ylijohtaja Risto Ruohonen avasi tilaisuuden ja esitti muun muassa optimistisia ajatuksia museon säätiöittämisestä. Aika näyttää.
Tapahtuma käynnistyi sen kiinnostavimmalla annilla, kun vähän aikaa sitten väitellyt Pauli Rautiainen puhui 'Taidelainsäädännöstä taiteen edistäjänä Suomessa':  

Oleellista oli varmaan se, että Rautiainen ei puhunut "omassa asiassaan", ei siis mainostanut mitään, vaan kykeni tutkijana erittelemään juridisen ja taidemaailman diskurssien eroja ja yhtäläisyyksiä hedelmällisessä tavalla ja tuoden olennaista problematiikkaa esiin.
Muu menikin sitten enemmän tai vähemmän omien asioiden mainostamiseksi, eikä mitään varsinasta keskustelua syntynyt. Oliver Kochta-Kalleinen (s. 1971) kertoi sinänsä kiinnostavan tarinan siitä, mitä tapahtui, kun Complaint Choirsin annettiin mennä maailmalle ilman mitään tekijänoikeusvalvontaa, mutta ei kyennyt nostamaan esimerkkkiään juurikaan yleisemmälle tasolle. Ja kun aikataulu tökki, ei ensimmäiselle paneeliskeskustelulle (taiteilijat Jani Leinonen (s. 1978), Anne Koskinen (s. 1969), Merja Puustinen (s. 1963), Santeri Tuori (s. 1970)) jäänyt mitään aikaa.
Kahvin jälkeen mentiin sitten jo myötähäpeän puolelle, kun Jari Muikku, jota olen aikoinani pitänyt varsin kunnioitettavana tutkijana, antoi oikein paraatiesimerkin sliipatusta amerikkalaismallisesta myyntimiespuheesta nykyisen työnantajansa, Digital Media Finlandin mainosmiehenä – ja näytti tosi typerän mainosvideon kiihottavana esimerkkkinä lisätystä todellisuudesta (augmented reality). Omaa asiaansa vähemmän sliipatusti – siis sympaattisemmin – esitteli Sanna Marttila Aalto-yliopiston medialaboratoriosta. Asia oli Avoin GLAM, jonka "tavoitteena on kartoittaa yhdessä suomalaisten kulttuuriperintöorganisaatioiden kanssa mitä mahdollisuuksia ja haasteita sisältöjen avaamisessa ja jakamisessa on, sekä keinoja joilla voidaan edistää sisältöjen laillista ja luovaa uudelleen käyttöä. Ja sitten, kun museolehtori Sanna Hirvonen alkoi esitellä Kiasman avoimen tiedon projekteja, päätin saaneeni tarpeeksi ja lähdin kesken pois.
Ja miksi kaikki oli turhaa? Siksi, että paikalla olisi pitänyt olla joku ärhäkkä vastapooli, joka olisi kyseenalaistanut ja problematisoinut sitä kaikkea ihanaa, jota oli tarjolla miltei kritiikittömästi. Porukkaakin oli paikalla teatterin täydeltä, joten keskustelulle olisi ollut tilausta. Tähän ei kuulemma sitten kyennyt paneelikaan, joka päätti samassa kokoonpanossa tilaisuuden puhumalla lähinnä asioiden vierestä – näin minulle kertoi eräs taiteilijaystäväni, jolle soitin, kun halusin kuulla vielä raportin siitä, mistä mahdollisesti jäin paitsi. 

PS. Jotta ymmärtäisitte puheeni myötähäpeästä, tässä Lynx Exciten lisätty todellisuus -mainos, joka sai Muikun näkemään märkiä unia taiteen tulevaisuudesta: