Eilen ilmestyi vuoden toinen On Display. Päätin valita kohteekseni jonkun vanhemman työn, ja valinta Ateneumin FOKUS-näyttelyssä Nykytaidetta 125 vuotta sitten (11.10.2013–22.3.2015) syntyi kuin automaattisesta käskystä: juuri tästä teoksesta sinun pitää kirjoittaa!
Hellyyden
kapakkaan
Eero Järnefelt: Ranskalainen viinikapakka (1888)
öljy kankaalle, 61 x 74 cm
öljy kankaalle, 61 x 74 cm
Teos
esillä:
11.10.2013–22.3.2015
Ateneumin taidemuseo (Kaivokatu 2, Helsinki)
Kyllä
konteksti on ihmeellinen asia! Jo yksikin sana voi luoda aivan uuden
kontekstin. Olen nähnyt Eero Järnefeltin
(1863–1937) hienon öljymaalauksen Ranskalainen
viinikapakka (1888) varmaankin viidessä eri näyttelyssä. Tiedän sen
edustavan Järnefeltin Pariisin kauden huippua, mutta suhteeni siihen on muuttunut
lähinnä pelkäksi tunnistamisen hetkeksi, enkä ole pysähtynyt sen eteen kunnolla
sitten 1980-luvun, jolloin taisin nähdä sen ensimmäisen kerran.
Sitten
se sana: ’nykytaide’. Ateneumin taidemuseo alkoi jokin aika sitten tehdä
kokoelmistaan ns. Fokus-näyttelyitä, ja nyt viimeisimmän nimi on Nykytaidetta 125 vuotta sitten. Kuinka
yksinkertainen ja samalla mullistava ajatus!
Vanhaa nykytaidetta
Nyt näitä taidehistoriamme osin
ikonisia töitä on kasattu yhteen aikansa nykytaiteena, ja tämä mielessään niitä
katsoo ihan oikeasti vähän eri tavalla. Vertailukin on hauskaa.
Ensimmäistä
kertaa tulen myös miettineeksi, että Järnefelt oli maalausta tehdessään vasta
25-vuotias kundi, joka koki aikansa nykytaide-Mekkaa melko nuorin silmin.
Samalla ryhdyn miettimään sitä, minkälaisia ja kuinka kypsiä ovat tämän hetken
parikymppiset taiteilijat, joita tapaan esimerkiksi silloin, kun käyn
Kuvataideakatemiassa opetuskeikalla.
Ja
kyllä ihan vanhanaikainen, takapuolta kuluttava ja lähdeaineistoa esiin kaivava
taidehistoria on joskus ihanaa! Ensin ihastelen maalausta museossa ja sitten
menen kotiin ja kaivan esiin Leena
Lindqvistin Järnefelt-kirjan Taiteilijan
tiellä (Otava 2002), josta saan taustatietoja. Oikea kapakkahan kyseessä on
– tietenkin, koska Järnefelt oli saanut Pietarin taideakatemiassa klassisen
venäläisen realismin koulutuksen – ja vieläpä aika legendaarinen. Boulevard de
Clichyllä sijainnut Le Franc -niminen
kapakka oli pariisilaisten ajurien suosiossa, ja siellä kävivät myös
pohjoismaalaiset taiteilijatoverit. Nimi tuli siitä, että kapakasta sai yhdellä
frangilla hyvän ruoka-annoksen ja vieläpä päälle viinipullon. Akseli Gallen-Kallelakin on maalannut
siitä öljymaalauksen. Ja samainen herra, Järnefeltin ystävä, esiintyy myös Järnefeltin
maalauksessa piippuaan sytyttävänä seisovana hahmona. Aika tulisieluisena.
Istuva melankolinen hahmo on tiettävästi kapakan paikallisia kantapeikkoja.
Kantapeikkojen hellä maailma
Lindqvist
on varovainen taidehistorioitsija, joka teosta analysoidessaan toteaa
rohkeutensa tunnistaen, että ”sentimentaalisen konnotaation uhallakin luonnehtisin
sitä sanalla hellä”.
Mitä
tuota varomaan? Taas yksi sana muutti koko kontekstin. Muistin entisen punavuorelaisen
kantakapakkani Laulavan Tursaan,
jossa emäntä piti kantapeikoistaan huolta niputtamalla keskioluen ja
hernekeiton samaan tarjoushintaan – muistaakseni 13 markkaa. Mieleeni tuli myös
Aki Kaurismäen kuvaama kauniin melankolinen
baarimaailma. Eikö sekin ole nimen omaa hellää? Samaa jatkumoahan tämä kaikki
tuntuu olevan. Matka Järnefeltistä Kaurismäkeen ei ole todellisuudessa kovin pitkä.
Niinpä
lopetan juttuni ja lähden juomaan lasin valkoviiniä nykyiseen kantakapakkaani
ja nostan maljan ystävälleni Artsille, joka kuoli viime viikolla. Kyllä joskus
pitää saada olla sentimentaalinen. Näin teen kunniaa Järnefeltillekin, joka
ihan varmasti olisi samaa mieltä.
Linkit:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti