perjantai 14. helmikuuta 2014

Julkaistua 506 & Luettua 127: Vaakaa ja vitsaa

Eilen ilmestyi Taiteen tuorein numero (1/14). Olin kirjoittanut arvostelun kirjasta, joka on ehtinyt innoittamaan – kaikkine puutteineenkin – minua jo yhteen radiokolumniinkin:  

Vaakaa ja vitsaa

  
Virpi Harju (toim.): Oikeuden näyttämöt. Kuvallisuus lainkäytössä.
Valtion taidemuseo / Suomen Lakimiesliitto 2013.

Kaikki tuntevat varmaan yhden oikeuden keskeisistä symboleista, vaa’an. Mutta kuka tuntee liktorin vitsakimpun – tai tietää ylipäänsä, mikä on liktori? Tai entä sitten, kun luovumme normaalista eurosentrisyydestämme ja otamme mukaan vaikka indonesialaisen banianpuun?
Näihin ja moniin muihin kummallisuuksiin antaa vastauksen Lapin yliopiston oikeuslingvistiikan emeritusprofessori Heikki E.S. Mattila, joka on kirjoittanut tuoreeseen Suomen oikeuslaitoksen kuvallista ja esineellistä kulttuuria kartoittavaan kirjaan Oikeuden näyttämöt kiehtovan esseen ’Tuomarinviitasta banianpuun lehviin’. 
Tämä kirja ei ole ensimmäinen aiheestaan. Valtion taidemuseo ja eduskunta julkaisivat yhdessä näyttelyyn liittyvän kirjan Oikeuden kuva (2000) – silloinkin mukana oli tämän kirjan toimittaja, taidehistorioitsija Virpi Harju. Harju on tehnyt hienoa pioneerityötä, ja niinpä taiteenharrastajalle ja -tutkijalle onkin nyt tarjolla tuhti peruskattaus oikeuden kuvallisuutta. 
Oikeuden näyttämöt on kattava, mutta vastenmielisen pönäkkä kirja turhassa arvokkuudessaan: mukana on tietysti julkaisijatahojen johtajien alkulöpinät ja kokosivun kuva hankkeen suojelijasta, presidentti Sauli Niinistöstä. Mutta kun ne on saanut sivuutettua, pääsee itse asiaan Mattilan hienon esseen myötä. Emeritusprofessori on seurannut aikaa. Hän ulottaa aiheensa monenlaiseen oikeuden kuvallisuuteen, myös kuvan ja uusien teknologioiden merkitykseen ja rooliin esimerkiksi todistelussa. 
Kirjan varsinainen pääluku on Harjun käsialaa. Hän on käynyt pedanttisesti läpi kaikki Suomen oikeustalot ja niiden taideaarteet. Teksti jää valitettavasti jonnekin inventaarion ja esseen välimaastoon, ja Harjulle on selvästi käynyt niin kuin tutkijalle usein. Hän on perin juurin ja naiivisti rakastunut lähdeaineistoonsa. Adjektiivivarastokin on jäänyt päivittämättä: tuntuu siltä, että miltei jokainen keskinkertainen muotokuva ja jopa kökkö arkkitehdin harrastuksenaan tekemä ”taideteos” – tarkoitan siis Jorma Salmenkiven viherveistosta Seinäjoen oikeustalossa – on korvaamaton, hienostunut, merkittävä ja arvokas. 
Harju on onneksi ryydittänyt tekstiään kahdella nykytaiteeseen liittyvällä erityistapauksella haastatteluineen. Mukana ovat Miina Äkkijyrkkä, joka teki Iisalmen oikeustaloon railakkaan reliefin, ja vähän yllättäen Kuutti Lavonen, jonka käsialaa ovat Tyrvään Pyhän Olavin kirkon viimeistä tuomiota kuvaavat vaikuttavat seinämaalaukset.
 
Kuutti Lavonen, Viimeinen tuomio, Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, 2005–09.

Kirjassa on myös kattava ja kiinnostava Tuukka Talvion artikkeli oikeusaiheisista mitaleista – kuvitusta olisi tosin saanut olla paljon enemmän. 
Käytetään sitten sitä vaakaa. Metaforaa hyödyntäen toisessa vaakakupissa painavat kirjan pedanttinen paneutuminen aiheeseensa, jotkut varsin tuoreet näkökulmat ja nykytaiteen sitominen mukaan aiheeseen. Toisessa kupissa painavat puolestaan kuvatoimitukseen liittyvät puutteet, Harjun auktoriteettiuskoinen naiivius ja kirjan kaikinpuolinen pönäkkyys. Sitten käytännön vaakatesti: hyllyyn kirja jää, koska pelkästään sen käsikirjastoluonne takaa sen, että tulen epäilemättä avaamaan sen joskus myöhemminkin.

PS. Liktori oli muinaisessa Roomassa virkamiestä suojeleva henkilö, jonka tehtävä oli myös panna täytäntöön virkamiehen määräyksiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti