”Kun
hakeutuu väliin...”
Ohjaaja Aune Kallinen
haluaa löytää niitä alueita, joita ei vielä ole nimetty.
Taideyliopiston
Teatterikorkeakoulun nykyteatterin lehtori Aune
Kallinen (s. 1975) on tullut tunnetuksi siitä, että hän on töissään
problematisoinut eturyhmäpolitiikaksi typistyvää yhteiskunnallista taidetta ja valtaa.
Hänen tavoitteenaan on jo vuosia ollut pyrkiä luomaan toimintaympäristöjä, joissa
monet eri näkökulmat saisivat olla yhtä aikaa esillä.
Hegemonian rajat ja raot
Kallinen
muistelee hyvällä Atro Kahiluodolta
saamiaan oppeja liminaalista. Kulttuuriantropologi Victor Turnerin
mukaan liminaalitila kuvaa epäjärjestyksen tilaa sosiaalisten rakenteiden välissä, erityistä luovaa välitilaa, joka
voidaan havaita muun muassa taiteen kontekstissa.
Siirtymäriiteissä liminaalivaihe merkitsee sosiaalisen ajan katkosta,
pysähtymistä, mutta myös sosiaalisen tilan ulkopuolelle sijoittuvaa vaihetta.
Siinä astutaan normaalin tilan, ajan ja sosiaalisuuden ulkopuolelle.
Aune Kallinen Ylioppilasteatterin haastattelussa. Tästä linkistä voitte kuunnella tuon kiinnostavan haastattelun.
”Ymmärsin
liminaalin aluksi tilana, johon taiteilija hakeutuu
nähdäkseen kirkkaammin. En enää puhuisi
kirkkaammin näkemisestä, enkä ajattele että liminaali olisi yksinomaan
taiteilijan paikka. Tässä ajassa liminaali kutsuu tekemisiin käsittämättömän kanssa,
ja se kutsu koskee kaikkia”, toteaa Kallinen, joka on ollut mukana
Teatterikorkeakoulun taiteidenvälisessä Art in Between -pilottihankkeessa. Jo
toista vuotta jatkuneesta opiskelijavetoisesta projektista on löytynyt uusia
käsitteitä. ”Väliin
meneminen: rakenteiden väliin meneminen, taiteiden väliin meneminen, taiteen ja
yhteiskunnan väliin meneminen. Sellaisille alueille hakeutuminen, joita ei
vielä ole nimetty ja suljettu kaappeihin.”
Kallinen
muistuttaa italialaisen filosofi Giorgio
Agambenin (Tuleva yhteisö,
Gaudeamus 1995) ajatuksista siitä, miten kielen rajat paljastavat maailman
olemassa olevana. Siksikin Kallinen pyrkii kohti kielen rajoja, niiden yli. Agambenin mukaan juuri kielen rajoilla aistimellisuus
voidaan saavuttaa, ja siksi kielen ja sen rajojen tutkiminen mahdollistaa uuden
aistimellisuuden.
Itse asiassa tunnen olevani Kallisen
kanssa nopeasti aidossa dialogissa – juuri sellaisessa, mistä hän puhuu –, kun
muistan ja tuon esiin puolestani marxilaisen kriitikon Raymond Williamsin (Marxismi,
kulttuuri ja kirjallisuus, Vastapaino 1988) ajatuksia hegemoniasta: ”On
perusteltua väittää, että kaikki tai melkein kaikki aloitteet ja vaikutukset
ovat sidoksissa hegemoniaan jopa saadessaan julkilausutun vaihtoehtoisia tai
vastakohtaisia muotoja ja että hallitseva kulttuuri niin sanotusti tuottaa että
rajoittaa oman vastakulttuurinsa muotoja.”
Onko kritiikki siis väistämättä
sidottu kohteeseensa? Voiko sen vapauttaa tästä sidoksesta? Kallisen mukaan ”keskeistä on luoda ympäristöjä,
joita kukaan ei ylhäältä tai ulkopuolelta käsin määrittele. Kritiikissä ei
pitäisi olla kyse vastaan olemisesta. Kriittinen asenne joka on pelkkää
vastustamista tai yhden asian ajamista on tynkä ja kohteensa vanki.”
Kallista
ei kiinnosta työssään niinkään minkään oman näkemyksen tai kirkkaan ajatuksen
esillepano, väitteen perustelu tai esittäminen. Kallisen ainoa väite on se,
että ”moniäänisyys, monilajisuus ja monenlaisuus voi olla mahdollista tai että sen
tulisi olla mahdollista. Meidän tulisi löytää malleja yhteisöllisesti kohdata
se, että maailma on sekä ratkeamaton että monikollisesti totta.”
Teatteri
yhteiskuntakritiikkinä
Kallinen
muistuttaa myös kritiikin käsitteen etymologiasta. Kreikan verbi krinein tarkoittaa ’erottamista’. ”Eron
tekemisen ele on välttämätön dialogille. Emme voi keskustella jos meillä on
vain yksi ääni. Se miten kohtaamme keskustellessamme Toisen paljastaa koko
maailmankuvamme.” Feministinen eetos on Kallisen ajattelussa keskeistä:
näkökulman määrittely ja tiedostaminen on jokaisen tehdyn havainnon ja esitetyn
kritiikin ensimmäinen vaihe. Kallinen muistuttaa, että ”ero on olemassa myös suhteessa
itseen. Meissä kaikissa on tuntemattomia alueita ja ratkeamatonta – eliöitä ja
yhdyskuntia joista emme tiedä mitään. Kukaan meistä ei ole vain jokin Yksi.”
”On
tärkeää kuitenkin olla jatkuvasti tietoinen siitä, että jokaisen henkilökohtaiset
valinnat vaikuttavat muiden olemiseen”, Kallinen jatkaa. ”Radikaalimaantieteilijä
Doreen Masseyn mukaan tila
mahdollistaa moninaisuuden ja syntyy siitä. Tämä on erinomaisen näyttämöllistä
ajattelua. Tila rakentuu aina poliittisesti ja poliittiseksi, koska olemme
tekemisissä toistemme kautta ja luomme sen joka hetki yhdessä.”
Kalliselle
teatterilla on iso ja painava merkitys. Hän totesi taannoin Ylioppilasteatterin
haastattelussa: ”Ruumiillisuutensa ja yhteiskunnallisuutensa – tai
yhteisöllisyytensä – kautta sillä pääsee pidemmälle kuin pelkän ajattelun,
pelkän liikkeen, pelkän ilmaisun
reittejä. Teatteri yhdistää näitä kaikkia. Teatteri luo näin monimuotoisempaa
maailmaa. Joskus ajattelin, että ei ole järkeä tehdä esityksiä aiheista, joista
voisi pitää poliittisen puheen. Enää en osaa ajatella niin. Poliittisen puheen
vieminen näyttämölle on ehdottoman mielekästä tässä ajassa. --- Se tekee siitä
monitulkintaista, ja sellaisena se on minun maailmankuvassani tärkeää. Meidän
on opittava sietämään monitulkintaisuutta.”
Opetustilanteessa
pätee kaikki sama kuin esityksiä rakentaessakin, vaikka varsinaista
taiteellista lopputulemaa ei tarvitsekaan saada aikaiseksi. Kyseessä on
kuitenkin yhdessä luotu tila. ”Kun lähdemme neuvottelemaan, synnytämme helposti
yhteisiä totuuksia ja liian helposti yhtä totuutta. Kriittinen asenne
työskentelyn sisällä auttaa siihen, että saamme repäistyä itsemme taas irti,
tehtyä eron. Näin teemme jatkuvasti tilan Toiselle ja Toisille. Ei pidä unohtaa
sitä, että hegemoniset mekanismit syntyvät pohjimmiltaan samuuden
vaatimuksista.”
Muistan
jälleen Williamsin ja hegemonian: ”Siten hegemonia luo useimmille ihmisille
todellisuuden tunteen, tunteen jostakin absoluuttisesta, jolla on perustansa
eletyssä todellisuudessa ja jonka tuolle puolen yhteiskunnan useimpien jäsenten
on hyvin vaikea useimmilla elämänsä alueilla mennä.” Olen usein miettinyt, että
juuri tätä varten meillä on taide. Taiteilijat menevät puolestamme noille
alueille. Mutta miten välttää se, että siten syntyvä kritiikki latistetaan
”vain taiteeksi”, joksikin jonka ei tarvitse olla totta? ”Minä olen usein
harkinnut taiteen tekemisen lopettamista, koska en osaa ratkaista tätä
ongelmaa”, tunnustaa Kallinen avoimesti. ”Sellaisina hetkinä otan joko taukoa
tai hakeudun Teemu Mäen kanssa
tekemisiin. Hänhän on fanaattisesti ja perustellusti sitä mieltä, että
filosofialla ja politiikalla päästään johonkin asti, ja siitä eteenpäin vain
taiteen avulla. Taiteella on keskeinen rooli jos haluaa seurustella ratkeamattoman
ja monitulkintaisen kanssa. Timo
Heinosen lukeminen auttaa minua muistamaan keskeisen kysymyksen: ”Miten
välttää merkityssulkeuma?”
Eikä
taide kai mitään lopullisia vastauksia pyrikään antamaan. Kallisellekin
oleellista taiteen tekemisessä on sen tunnustaminen, että ”ihmisten välillä on
aina kitkaa, että juuri sen hankauksen saisi tuntumaan. Eivät esitykset pyri
siihen, että olisi kiva istuskella siellä kun kaikki ovat samaa mieltä…
Pikemmin näen että kyse on tilan luomisesta jossa voin hyväksyä Toisen
olemassaolon vaikka en sitä ymmärtäisikään. Jos joku asia tuntuu liian
ristiriitaiselta tai mahdottomalta tai suurelta, niin hirveän helposti
valitsemme silmien sulkemisen. Sen sijaan että me elettäisiin se ristiriita ja mahdoton.
Tätä tulee minun mielestäni harjoittaa näyttämöllä, mutta ei vain siellä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti