Galleria Sculptorissa oli Jouna Karsin (s. 1980) näyttely (12.2.–2.3.). Karsi tekee miniatyyrikokoisia kulttuurimaisemia ilman ihmisfiguureja. Ne ovat kuin pienoiskokosia dioraamoja, mikä on tietenkin taiteen kannalta hieman ongelmallista – ne kun vievät mielenliikkeet samoihin dioraamoihin, joita pienoisrautatien harrastajat tuppaavat tekemään. Ne näyttävät siis tämän takia ehkä vähemmän taiteelta ja enemmän poikamaiselta harrastukselta. Niinpä ensimmäinen tehtäväni olikin soittaa taiteilijaystävälleni (s. 1958), että hänen olisi syytä tuoda kuusivuotias Pyrynsä katsomaan viikonloppuna näyttelyä. Tiedä mitä hulluja ideoita isä ja lapsi saavat Märklin-juniensa kanssa näistä vähän surreaalisista maisemista.
No, leikkiähän minä laskin. Karsin maailmat ovat ilman ihmisiäkin nimenomaan oivaltavia sosiaalisia ja kulttuurisia kommentteja, jotka luovat omituisia ja vähän painostaviakin tunnelmia. Myös installointi oli hieno mukana olevine maamassoineen. Mutta on se silti pakko myöntää, että itsessäkin heräsi poikamainen halu tehdä taas joskus jotain tällaista. Muistelin sitä aikaa, kun tein oman poikani kanssa dioraaman hänen ollessaan alta kymmenen. Eikä meillä ollut edes junaa. Siis oikein nasta näyttely.
***
Sitten siirryin Kluuvin galleriaan, mistä onkin viime päivinä puhetta riittänyt. Milja Viidan (s. 1974) näyttelyssä Sirius Passet (14.2.–2.3.) oli paria astetta vakavampi tunnelma – ja varsin outo sekin. Lasten kanssa nytkin oltiin. Näin Viidan tiedotteesta:
"Tyynenmeren jätepyörteessä liikkuu muovin molekyylejä noin kuusi kertaa enemmän kuin planktonia. Merilintujen, kilpikonnien ja kalojen lisäksi myös eläinplankton harhautuu käyttämään sitä ravintonaan. Muovin synteettinen kauneus viettelee ihmistä ja pettää eläimen vaiston.
Pyörre palautui mieleeni poistaessani puolivuotiaan lapseni nielusta esineitä, joita aloin kerätä kokoelmaksi. Kärsin syyllisyyttä siitä, että kotini läpi virtaa vastaava jätevuo johon hän on tukehtua."
Kahdesta videosta, valokuvista ja meren jätteistä – Viita on kerännyt näitä Afrikasta että Itämereltä – tehdyistä nukenkaltaisista figuureista koostuva näyttely on sekä aiheeltaan masentava että toteutukseltaan kiehtova. Vanhalle löytöfilmille kuvattu ja "roskaäänellä" varustettu filmi oli tunnelmaltaan kummituismainen. On kuitenkin mainittava, että se olisi voinut olla installoinniltaan vähän vieläkin dramaattisempi – ehkä Kluuvin galleria ei ollut sille se paras mahdollinen paikka. Enkä minä ainakaan olisi kaivannut valokuvia, jotka eivät tuoneet aiheeseen enää mitään erityistä lisää. Tavaraa oli vähän liian paljon. Kiinnostava ja vaikuttava näyttely kuitenkin.
***
Sitten terveysosuus. Kävin Yrjönkadun uimahallissa uimassa kilometrin rintauintia ja vaa'assa tarkistamassa, että olen laihtunut vuodenvaihteesta 7,2 kiloa.
Tätä seurasi herrasmiesosuus, kun kävin kahvilla kaupungin parhaalla talviterassilla lukemassa Hufvudstadsbladetin, Helsingin Sanomat ja Kansan Uutisten Viikkolehden.
Sitten musiikkiosuus. Ajattelin palkita itseäni lahjalla ja menin levykauppaani. Mutta kun löysin kiinnostavan levyn Lutsuvad kivid (2013), Erkka antoi sen minulle lahjaksi, kun kerroin etsiväni itselleni synttärilahjaa. Laulavien kirjailijoiden levyn idean takana on myös kuvataiteilijana tunnettu Aapo Ilves (s. 1970). Tästä linkistä synttärin kunniaksi Ilveksen vanhempi biisi Sünnipäev (2005).
Ja illalla vielä jätkäosuus, kun kävin baarissa ja paljastin vahingossa syntymäpäiväni. Pöydän nurkalle ilmestyi normaalin viinilasini viereen yhtäkkiä epämääräinen rykelmä Koskenkorvaa, Russki Standartia ja Jaloviinaa:
Kovaa työtä tämä kriitikon elämä! [Kovaa myös siinä mielessä, että tänäkään torstaina en tienannut senttiäkään.]
Paljon onnea Otso!!
VastaaPoista