Julkaistua 529 & Näyttelykuvia 917: Todellisuuden tavoittamisen keinoista

Maanantaina oli taas Galleria Ortonin avajaisten vuoro. Toukokuun taiteilija on Sanna Korteniemi (s. 1986), jonka varsin kiinnostavaa työtä olen saanut seurata jo aiemminkin – olin nimittäin hänen lopputyönsä lausunnonantaja viime vuonna. Tänään kirjoitin gallerian verkkosivuille esittelyn, jossa yritin muistella jotain siitä, mitä avajaispuheessa sanoin:

Todellisuuden tavoittamisen keinoista

Vuonna 2013 Kuvataideakatemiasta valmistunut kuvanveistäjä Sanna Korteniemi (s. 1986) on tähänastisessa tuotannossaan lähestynyt aiheitaan lähinnä sekä piirtäen että veistäen. Näin myös Galleria Ortonin näyttelyssä, jossa on mukana viisi piirustusta ja kaksi veistosta. 

Sanna Korteniemi, taustalla piirustus Huone, 2014. Kuva: Sirpa Viljanen.

Moni veistäjä tunnetaan hienona piirtäjänä, ja yksi selitys on varmaan se, että kolmiulotteisen muovaamisen tai veistämisen toistojen tuottama muistijälki näkyy väistämättä myös kaksiulotteisessa työskentelyssä – ilman että tekijä pyrkisi suoranaisesti kolmiulotteisuuden illuusioon. 

Korteniemi kuitenkin näyttää veistotaiteen plastisten arvojen ja piirtämisen merkityksen kuvataiteelle salakavalasti, rivien välistä – ottamatta asiaa lainkaan varsinaiseksi kohteekseen. 

Korteniemi on kiinnostunut näkemisestä ja havainnosta sekä tavasta, jolla niitä esitetään ja yritetään esittää. Kansanomaisesti tarkastellen hyvä piirtäjä on sellainen, joka osaa piirtää tunnistettavaa ja näköistä. On kuitenkin tunnettua, että esimerkiksi eri kulttuureissa ja niiden perinteissä kuvallisesti esitetyt asiat näyttävät täysin erilaisilta. Toisen kulttuurin konventiot saattavat toisen mielestä näyttää vääriltä. 

Maisema, rautalanka, maali, 2012. Kuva: Sirpa Viljanen.

Korteniemi piirtää tarkasti ja näköistä, mutta jokin hommassa vinksahtaa. Väliin hän piirtää niin tarkasti ja niin näköistä, että lopputulos ei olekaan esitetyn asian ”näköinen” – pikkutarkka tekeminen tuottaa ”väärän näköisen kuvan”. Mieleeni tulee Paul Cézanne, jonka maalauksissa asiat olivat usein ikään kuin vinksallaan, vaikka hän pyrki esimerkiksi impressionistien hetkellisesti häivähtävän todellisuuden sijaan jonnekin syvemmälle asioiden todellisuuteen. Ranskalaisen filosofi Maurice Merleau-Pontyn mukaan tämä johti paradoksiin: Hänen taiteensa ”etsii todellisuutta luopumatta aistimuksesta, hyväksymättä muuta opasta kuin välitön vaikutelma luonnosta, rajaamatta ääriviivoja, kehystämättä väriä piirroksella, sommittelematta perspektiiviä, sommittelematta maalausta”. Tästä syntyy ranskalaisen maalarin Émile Bernardin mukaan Cézannen itsemurha: ”Hän tähtää todellisuuteen ja kieltää itseltään keinot sen tavoittamiseen.” Juuri näin toimii Korteniemikin, mikä on aika rohkeaa, koska lopputulos saattaa siis monen mielestä näyttää väärin tehdyltä. 

Korteniemen ripustus on niukka – se on yhtä niukka ja fragmentaarinen kuin hänen teoksensakin. On kun hän osoittaisi vähäeleisyydellään, mitä teoksista puuttuu. Tässä suhteessa Korteniemen piirustuksetkin ovat varsin veistoksellisia, koska niiden vähäeleiset ja merkityksiä karttelevat elementit tuntuvat asettuvan koko ajan tilaan, illusoriseen tai kuin itsensä poissaolona esiin pakottavaan. 

Korteniemi saa ovelasti katsojankin kysymään omia keskeisiä kysymyksiään: mitä pitää nähdä, miten läheltä tai miten kaukaa, jotta vuorovaikutus representoidun kohteen ja katsojan välillä olisi mielekäs.

Virossa 115 & Arkkitehtuuria 40: Retki Kukun kylään

Viime lauantaina jätin Kiasman ystävät, joiden Tallinnan nykytaiteen matkaoppaana olin toiminut, illan suussa palaamaan kotiin ja jäin vielä vähäksi aikaa omille teilleni. Lähdin Laulasmaalle, missä asuu ystäväni kuvanveistäjä Jüri Ojaver (s. 1955). Siellä asustelee myös kaimani Karu-Ott (= Karhu-Otso), jonka kanssa jaoin makkaraa:

Illan suussa Laulasmaalla piipahti myös Jaan Toomik (s. 1961), jolle Jüri valmisti pikaisesti muistomerkkipienoismallijalustan. Molemmat nimittäin osallistuvat Kadriorgiin sijoitettavan Jaan Poskan muistomerkin kilpailuun. Kohteliaana miehenä Jaan ei halunnut nähdä Jürin kilpailuehdotusta (deadline oli eilen). Onnea molemmille!
Sunnuntaina lähdimme pienelle etelänmatkalle. Suuntasimme pikkuiseen Kukun kylään, joka sijaitsee Raplan maalaiskunnassa lähellä Hagudin pikkukauppalaa (alevik). Siellä asustelee pitkään Virossa työskennellyt brittitaustainen kuvataiteilija Paul Rodgers (s. 1953) ja hänen vaimonsa Anne Daniela Rodgers (s. 1975), taiteilija hänkin:

Nuorin Rodgersien kolmesta lapsesta, Isabella, mansikoiden kimpussa.

Paul ja Jüri puutarhassa.

Rodgersien talo ja piha ovat aivan fantastisia. On aika häkellyttävää nähdä keskellä maaseutua ammattiarkkitehdin piirtämä vanha maatilarakennus:

Talon on suunnitellut yksi Viron ensimmäisistä ammattimaisista arkkitehdeista, Karl Burman (1882–1965), ja se on 1940-luvulta. Burman on tunnettu myös kuvataiteilijana, varsinkin taitavana akvarellistina. Minulle kokemus oli siksikin hauska, että olen aikoinani monena vuotena vuokrannut Tallinnasta asuntoa, jonka rakennuksen on piirtänyt juuri Burman.

Mutta pihallahan me istuimme ja puhuimme muun muassa taiteesta ja katselimme välillä Rodgersien saunaa, jota Jürikin on ollut rakentamassa:

Joskus sitä tulee ajatelleeksi tätä omaa urbaania elämäänsä pienoisella kateudella toisenlaista maailmaa kohtaan. Ja samalla mietin Jürin vierusnaapurissa Laulasmaalla tyhjillään nököttävää erikoista Heimat-tyylistä taloa, joka olisi myynnissä:

Vaan millä minä tuon romahtaneen kuistinkaan osaisin korjata?

***

Kukun kylästä lähdimme Sakun kunnan Kurtnan kylään, jossa sijaitsee entinen Kurtnan siipikarjankasvatuksen koeasema, nykyinen lomakeskus. Valve Pormeisterin (1922–2002) suunnittelema rakennus on onneksi suojelukohde, joten tämä neukkuajan julksien maatalousarkkitehtuurin yksi merkittävimmistä kohteista tulee toivottavasti säilymään arvonsa mukaisella tavalla:

Pormeisterin huippurakennus on suunniteltu 1965, ja se valmistui vuonna 1966. Neukkuajan virolainen arkkitehtuuri ei – edes kolhoosiarkkitehttuuri – siis ole ihan yksinkertainen asia. Pohjoismaiset vaikutteet ja orgaaninen arkkitehtuuri olivat Virossakin tuttuja, ja myös sallittuja. Retkeillessä voi tehdä monenlaisia yllättäviä löytöjä.

Alkuperäisestä sisutuksesta on jäljellä vain aulan tuolit ja aulan ja juhlasalin lamput

Näkymä takapihalle ja joelle. Vasemmalla vanha tuoli. Sisustusarkkitehtuurista vastasivat virolaiset legendat Väino Tamm (1930–1986) ja Vello Asi (s. 1927).

Talossa olleet julkiset taideteoksetkin ovat säilyneet. Tosin kuvanveistäjä Riho Kuldin (s. 1936) metalliveistos lojuu tällä hetkellä väärässä paikassa salin nurkassa:

Jüri innostui konttaamaan paikalla olleen 1,2-vuotiaan Pilleriinin kanssa. Taustalla Kuldin veistos.

Tässä teos alkuperäisessä paikassaan:

Ja kyllä tämän Anu Rank-Soansin (s. 1941) seinäteoksen edestä voisi nuo rumat tuolit ottaa pois:

Ainakin vähän tekemistä siis riittää, jotta talo saataisiin edes lähelle vanhaa loistoaan.

Vaan olipa kiinnostava ja monipuolinen matka.

Ja mitä toin tuliaisiksi? Yhtä suurinta virolaisista herkuistani, Keilan torilta ison nipun karhunlaukkaa (karulauk):

No, toimme me Paulilta Leo Lapinille (s. 1947) tuliaisiksi myös kaksi viiriäisenmunaa (vutimunad), joita Paul tarjosi meille. Mutta koska Leoa ei näkynyt, päätimme Jürin kanssa syödä Lapinin munat jäähyväisoluen kanssa pubissa. Tarjoilija oli vihainen nähdessään munankuoret pöydällä ja kysyi: "Why did you do it?" Ja minä vastasin: "Because we were hungry."

Virossa 114 & Näyttelykuvia 914 & 915 & 916: Tallinnan taidemaailman keskiössä ja reunoilla

Lauantaina toimin matkaoppaana. Aamulla 7.30 lähdin 23 Kiasman ystävien jäsenen kanssa tutustumaan Tallinnan nykytaiteeseen – tilauksessa oli vähän rosoisempi matka, ja minä tein työtä käskettyä. Sain suurenmoista apua sekä Tallinnassa että Helsingissä vaikuttavalta Johanna Sipilältä (s. 1976), joka tuntee hyvin Tallinnan taiteen alamaailman – hänen tekosiaan on muun muassa jo kaksi kertaa järjestetty Estomania.
Hän johdatteli meidät ensin Tallinnan taidehallin kellarissa toimivaan nuorten Tallinnan taideakatemiasta valmistuneiden graafikoiden työpajaan nimeltään Grafodroom. Paikkaa esitteli siellä työskentelevä Mari Prekup (s. ?).

Perinteisen grafiikan lisäksi paikassa syntyy sarjakuvaa, tekstiilejä, installaatioita ja vähän kaikkea muutakin. Yksi hienoimmista paikoista oli vessa, jonka seinille lisääntyy koko ajan mosaiikkia:

Grafodroomista jatkoimme yläkerrassa Taidehallissa järjestettyyn liiton (Eesti Kunstnike Liit) kevätnäyttelyyn (22.3.–2.5.), mutta sitä ennen ehti käydä kahvilla KuKu Kohvikissa, jossa törmäsin yllättäen Kuvataideakatemiasta (Helsinki) valmistuneeseen iranilaistaustaiseen Bita Razaviin (s. 1983), joka on viime vuonna muuttanut Etelä-Viroon.

Sipilä ja Razavi aamukahvilla.

Näyttely oli massiivinen: kaikkineen 78 taiteilijaa, joiden ikäjakaumakin oli melkoinen – mukana oli nuorta väkeä mutta myös esimerkiksi grand old lady Lola Liivat (s. 1928).

Näyttely oli vähän sellainen kuin vuosinäyttelyt yleensä ovat: hahmoton, liian täysi, liian siisti ja vähän pikkuporvarillinenkin, mutta kyllä sieltä kiinnostavia töitä löytyi paljon, ja on aina hyvä saada tällaisia yleiskatsauksia, jotka tuottavat kontekstia pienemmille kokemuksille.

Hauska yksityiskohta: Poikkeuksellisesti en tavannut reissullani vanhaa tuttavaani Leonhard Lapinia (s. 1947) lainkaan, mutta kuvanveistäjä Tiiu Kirsipuu (s. 1957) oli ikuistanut hänet näyttelyyn:

Taidehallista suuntasimme Sipilän johdolla Tallinnan pienimpään taidegalleriaan Kalamajan kaupunginosaan. Galerii Metropool sijaitsee erään taiteilijakommuunin vanhassa puutalossa toisessa kerroksessa, ja sen koko on huikeat 6 neliömetriä. Tarjolla oli sattumalta suomalaistaiteilijan näyttely: Niina-Anneli Kaarnamon (s. ?) Ympäröivän paino ja pystysuoran haaste (5.–?.4):

En oikein ehtinyt päästä sisään tämän installaation maailmaan, koska 24:stä vieraasta vain kaksi kerrallaan mahtui galleriaan sisään, mutta ihan sympaattinen kokemus oli.

Talossa asuva kalifornialaistaustainen ITE-taide-entusiasti ja multitaiteilija Steve Vanoni (s. 1956) päästi meidät kämppäänsä ja kertoi lyhyesti tekemisistään – hän on muuten rutinoitunut Suomen-kävijä. Tästä linkistä vielä Erkki Pirtolan juttu Vanonista. 

Pirtolan mukaan Vanoni on "scifileffatähden näköinen".

Ja sitten lounaan jälkeen vielä yksi taidekohde, ehkä tämänhetkisen Tallinnan taidetarjonnan huippu: Viron nykytaiteen museon (EKKM) vuoden 2014 Köler-pakintoehdokkaiden yhteisnäyttely (26.4.–15.6.). Tarjolla on viisi ehdokasta: Jass Kaselaan (s. 1981), Kärt Ojavee (s. 1982), Kiwa (s. 1975), Visible Solutions OÜ ja Johannes Säre (s. 1983).

Jass Kaselaan.

Johannes Säre.

Erittäin hieno näyttely. En mene sisältöön tarkemmin, koska olen kirjoittamassa juttua siitä, joten palaan asiaan. Mutta ehdoton suositus: Jos käytte Tallinnassa ennen kesäkuun puoltaväliä, tätä ei kannata ohittaa.

Virossa 113: Aamulla Sörkassa, illalla Virossa (ja vähän Ukrainassakin)

Palaan vielä viime torstaihin, koska päivä oli hauska ja monipuolinen sekä taiteen että muunkin elämän kannalta. Martti Jämsä (s. 1959) on pitänyt taas Kuvataideakatemiassa analogisen valokuvauksen kurssin. Hän oli pyytänyt kurssin lopuksi esseisti Antti Nylénin (s. 1973) ja minut kommentoimaan kurssilaisten harjoitustöitä. Tässä siis toistui 11.5.2012, josta olen aiemmin lyhyesti kertonut.

On se vain taas todettava, että tällaiset vierailut ovat taidekriitikon elämän suolaa. On aina yhtä innostavaa nähdä sitä, mistä tulevat taiteilijat ovat kiinnostuneita, miten he kuvia ajattelevat ja mitä he haluavat ajatuksensa toteuttaa ja miten tuon toteuttamisen vaikeudet yrittävät ratkaista. Varsinainen kritiikkitilaisuushan tämä ei siis ollut, koska osalle opiskeljoita kyse oli vain jonkin uuden kokeilusta ja harjoittelusta, eikä esimerkiksi klassinen pimiötyöskentely ole ihan yksinkertaista. Intoa kyllä piisasi, ja luulenpa ettei filmille kuvaaminen ole läheskään vielä kuollutta. Tätähän Marttikin tekee, ja hän se vasta on laitefriikki:

Tässä muuten Martin kannettava pimiö – jos joutuu kenttäolosuhteisiin:

Ja samanlainen on Anttikin, joka tässä pitää imponoivaa lyhyttä alustustaan:

Antin valokuvajuttuja voi lukea tästä hänen blogistaan, joka on tosin ollut tauolla liki kaksi vuotta. Mutta pannaan nyt vähän hiiliä hänen päälleen: hän lipsautti opiskelijoille, että kai hänen pitäisi kirjoittaa valokuvauksesta kokonainen kirjakin. Sitä odotellessa voitte tutustua tuoreeseen Nuoreen Voimaan, jossa Antti kysyy: "Miksi filmi?"
On sekin vielä todettava, että Antin kaltaisen tyypin kanssa on hieno tehdä tällaisia keikkoja. Hän on nimittäin niin skarppi ja fiksu, että kumppanille ei jää löysäilyn varaa, jos haluaa selvitä kunnialla. Tietää siis tehneensä tosissaan töitä.

*** 

Illalla vielä toisenlaisen taiteen maailmaan. Oli taas Villin Wäinön etnoklubin vuoro. Illan bändinä oli ukrainalais-virolainen Svjata Vatra (= Pyhä Tuli).

Svjata Vatra soittaa itse nimeämäänsä "tulifolkia": väliin varsin psykoottiselta kuulostavaa baltialais-slaavilaisen folkin, rockin ja minkä lie yhdistelmää. Bändin keulahahmo on ukrainalaistaustainen vetopasunisti, laulaja ja viikatteensoittaja Ruslan Trochynskyi, ja hänellä riittää mielin määrin sekä itsetietoisuutta että karismaa. Muut kolme ovat virolaisia: Madis Pilt (haitari), Juhan Suits (säkkipilli, huilu, munniharppu yms.) ja Martin Aulis (rummut). Tässä kaksi pientä videoklippiä torstailta:

Vaan ihan silkkaa nautintoa ei keikka ollut. Opin taas itsestäni jotain. Yllä näitte yleisön joukossa koko illan tanssineen Ukrainan lippuun pukeutuneen aurinkolasimiehen, joka ärsytti minua suunnattomasti. Tajusin, että minun on aina ollut helppo rakastaa kansoja, mutta valtioita ei lainkaan. Valtiollisten symbolien käyttö tällaisissa tilanteissa tuottaa minulle allergisen reaktion. Ei tullut mieleenikään yhtyä silloin tällöin kajahtaneisiin Slava Ukraini! -huutoihin (= Kunnia Ukrainalle!), vaikka kuinka tuntisin sympatiaa ukrainalaisia kohtaan. En minä huutaisi Suomellekaan kunniaa kuunnellesani Pauli Hanhiniemeä ja Hehkumoa – saati että kääriytyisin lippuun. Vaan ihan mieluusti ajelisin kolmivaihteisella vaaleanpunaisella naisten Tunturi VIP -pyörälläni kantabaariini pelaamaan Hanskin kanssa tikkiä ja tunnustaisin olevani suomalainen.
Jotenkin karmivana tunsin sen kansalliskiihkon, jonka paikalle kertyneet Suomen ukrainalaiset saivat keikalla aikaan. Siellä jossain tapahtuvan spontaanin väkivallan kuvitteleminen ei ollut lainkaan vaikeaa. Ja silti olen ahdistunut ukrainalaisten puolesta – tunne oli siis aika ambivalentti ja epämiellyttävä. Tästä rehellisesti puhuminen on käsittääkseni sitä parrhesiaa.
Mutta bändi oli silti mahtava. Tästä linkistä hyvälaatuinen esitys neljän vuoden takaa, jolloin bändi oli vielä viisihenkinen. YouTubesta runsaasti lisää. Ja bändi muuten esiintyy Kaustisilla ensi kesänä.

Ja taidankin lähteä baariin.

Julkaistua 528: Määrittävätkö genre ja konteksti laadun?

Viime viikolla ilmestyi Esitys (2/14), jonka teemana on hyvä taide. Minultakin oli pyydetty siihen juttu. Aihe oli kiehtova, koska se koski niitä taustaoletuksia, joiden varaan työni rakennan mutta joita tulen miettineeksi liian harvoin. Oli siis hyvä pysähtyä asian äärelle ja juoda jokunen viinilasi sohvan nurkalla ennen kirjoittamista. Ensimmäisenä päätin olla subjektiivinen ja miettiä ihan oikeita minulle tapahtuneita taidekokemuksia ja olla niin rehellinen kuin vain pystyisin – ja siksi annoin itseni harhautua sekä ruokaan että minulle vieraampiin taidemuotoihin. Päätin siis tietämättäni noudattaa parrhesiaa, jonka sanan opin vasta viime viikolla, istuessani tässä blogissa raportoimatta jääneessä tilaisuudessa: SARVin järjestämä Kritiikin Päivä 12.4.2014 – teemana oli kritiikki verkossa. Alustajia oli kolme: viestinnän tutkija Janne Matikainen, joka löpisi joutavavanpäiväisiä yleistyksiä verkkojulkaisemisesta tyyliin että "käynpä nyt hoitamassa tämänkin keikan vanhoja powerpointeja käyttäen", Mustekalan päätoimittaja Sini Mononen, joka piti kiinnostavan alustuksen mm. parhhesiasta ja joka sen toivottavasti jossain julkaiseekin, ja Kritiikin Uutisten päätoimittaja Aleksis Salusjärvi, joka kertoi hyvin empiirisin esimerkein siitä, miten verkko ja muu julkisuus käyvät vuoropuheluaan. En sen tarkemmin enää paneudu asiaan, koska seminaarista on verkossa jo kolme hyvää raporttia, joita vakavasti suosittelen: Taika Dahlbom, Maria Pääjärvi ja Virpi Alanen.

Sini Mononen stagella.

Sitä kuitenkaan kukaan raportoija ei huomannut päivitellä, että ison liiton tärkeässä tapahtumassa oli alustajineen ja muine virkansa puolesta paikallaolleineen vain 26 ihmistä. Kertookohan tämäkin jotain kulttuurijournalismin nykytilasta?

Mutta tässä siis tuo Esityksen tekstini:

Määrittävätkö genre ja konteksti laadun?

Jokainen vähänkin taidetta harrastava tunnistaa mielessään ja mielestään hyvän taiteen, mutta vain jotkut mielipiteet kirjoitetaan julkaistuiksi lauseiksi jäädäkseen elämään kunkin lajin historian sivuille. Onko näillä mielipiteillä jokin objektiivinen perusta, vai muodostuuko objektiivisuuden tuntu vain diskursiivisin keinoin?

Arkinen ammattini on tunnistaa kaiken näkemäni taiteen joukosta laatu ja arvioida jonkun yksittäisen teoksen tai kokonaisen näyttelyn laatua, parhaimmillaan hyvyyttä. Se on tavallaan juhlavaakin, mutta arkiseksi sen tekee vuosi toisensa jälkeen jatkuva taukoamaton tekstin tuottaminen ja elantonsa tienaaminen sillä. Olen kirjoittanut nelinumeroisen määrän kritiikkejä, ja toisinaan tuntuu siltä, että vaikka hyvän taiteen äärellä kokemus olisikin aina yhtä vavahduttava, loppuvat sanat hiljalleen kesken.

Arkiseksi kriitikon työn tekee sekin, että tiedän osaavani kirjoittaa kelvollisella tasolla melkein mistä tahansa melkein mitä tahansa – siis riittävän uskottavasti. Olen hyvä rutiineissani ja tunnen sekä alan konventiot että terminologian.
Kun rutinoituminen alkaa pelottaa itseäänkin ja kun jopa kyynisyys valtaa joskus alaa, palaan aina kahteen kirjaan, josta ammennan uskoa tajutakseni työni merkityksen ja vastuullisuuden. Katarina Eskolan ja Pekka Laaksosen toimittama Rakkaudesta taiteeseen (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1998) pitää sisällään Elämysten jäljillä -nimisen kirjoituskilpailun satoa. Taiteen tekijöille ja kokijoille suunnatussa kilpailussa kerättiin noin 700 taide-elämäkertaa, joissa ihmiset kertoivat taidekokemuksistaan ja taiteen merkityksestä omassa elämässään. Voin poimia vaikka nimimerkki ”Maasta nousevan elämyksen” muiston siitä, kun hän näki näyttelyssä Pekka Halosen Tuonen lehdon (1902): ”Unohdin kirjoittamattomat säännöt. Hengitykseni oli palleassa katkottua pinnallisuudessaan, suuni oli ollut ehkä auki ja olin tavattomasti nyökkynyt eteen ja taakse, kun olin etsinyt silmiä. Olin räpytellyt omistani kyynelvettä. Olinko käyttäytynyt tavattomasti? Eihän täällä tunteilla.” 

Pekka Halonen, Tuonen lehto (1902).

Toinen kirja, kilpailun nimeä kantava ja Katarina Eskolan toimittama tutkimusantologia Elämysten jäljillä (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1998) sisältää kirjoituskilpailun analyysiä – mutta siinäkin on vallalla dialoginen ote, jossa tutkijat kertovat sekä tunteistaan että tulkinnoistaan elämäkertojen äärellä. Voin lukea siitä, kuinka Maaria Linko löytää kertomuksista analyyttisten ja kriittisten kokemusten sijaan sen, kuinka miltei kaikissa kertomuksissa ”taideteoksista haetaan ja saadaan vahvoja emotionaalisia elämyksiä”.

Onko hyvää taidetta olemassa?

Uskon intuitiivisesti, että on olemassa objektiivisesti katsoen hyvää taidetta. Uskon jopa tunnistavani sellaisen, kun siihen törmään. En kuitenkaan välttämättä osaa kuvailla sen laatua sanoin – tai korkeintaan yritän tehdä sen uskottavasti kokemukseni, asiantuntemukseni ja retorisen osaamiseni avulla. Aina silloin tunnen turhautuneesti syyllistyväni jonkinasteiseen valehtelemiseen – vaikka tietäisinkin tavallaan puhuvani totta.

Ongelman ydin lienee siinä, että emotionaalisen ja älyllisen laadun yhdistäminen on vaikeaa. Itse olen todennäköisesti päätymässä ainakin välintilipäätösmäisesti siihen, että taide voi olla periaatteessa kahdella tavalla hyvää: joko se tuottaa voimakkaita emootioita tai sitten voimakkaita älyllisiä – heuristisiakin – virikkeitä. Sitten on tietenkin vielä taiteilijan taito, mutta se ei liene kovin ongelmallinen asia. Tosin taidonkin käsite on taiteen muuttumisen myötä laajentunut. Materiaalin käsittelyn rooli taidossa on koko ajan vähentynyt. Eikö esimerkiksi laadultaan hyvän yhteisöllisen taiteen tekeminen vaadi nimenomaan hyviä sosiaalisia taitoja sekä jopa kykyä eritellä ja hyödyntää sosiaalitieteitä muistuttavia metodeja? 

Emotionaalisuuden osalta erityistä hankausta tuottaa varmaankin modernistinen perinne. Modernismin myötä olemme oppineet melko tehokkaasti sen, että samastuminen on naiivein tapana vastaanottaa taidetta. Vaikka postmoderni olisikin periaatteessa murtanut tämän, näkyy se kuitenkin de facto nuoremmankin taideväen suhtautumisessa, kun lukee esimerkiksi näyttelytiedotteita ja muita tekstejä. Yksi hyvä koetinkivi on korkea- ja populaarikulttuurin ero, joka sekin on periaatteessa – mutta vain periaatteessa – murentunut tai liudentunut. Edelleenkin on paljon sallitumpaa, helpompaa ja ymmärrettävämpää suhtautua rockbiisiin heittäytyvällä tunteella ja samastumisella kuin esimerkiksi maalaukseen, installaatioon tai videoteokseen – niin emotionaalisesti ladattuja kuin nekin voivat olla.

Konteksti ja laatu

Taiteen laatu on paljon helpompi mieltää ja osoittaa kontekstualisoiden. Olen harrastanut tätä paljon puolisoni kanssa – mutta en taiteen yhteydessä, vaan syödessämme meille uudessa paikassa. Tuolloin minussa herää aina pieni harrastelijaruokakriitikko. Kontekstualisoinnista on tullut harrastamamme sisäpiirivitsi. Saatan vaatia puolisoltani annoksesta kouluarvosanaa ja sitten vielä erikseen ”kontekstualisoitua arvosanaa”. Jos syömme esimerkiksi halvassa virolaisessa baarissa pelmeniannoksen, voi se ikään kuin objektiivisesti tarkastellen yltää ”seiskan arvoiseksi”, mutta jos kyseessä on rupuinen baari, jossa pyritään gourmet’n sijaan vain kansan ruokkimiseen, voi annoksesta kontekstualisoituna kasvaa ”ysin arvoinen”. Siis jos ruoka on hyvin tehtyä ja jos se ilmentää itsestään tietoista ammattitaitoa ja -ylpeyttä silloin, kun se on paikassa itse tehtyä eikä suoraan pakastepussista keitettyä. Tämän erottaminen vaatii tietenkin jo jonkinlaista kokemusta ja makuaistia, kriitikon alkeisvaatimuksia. 

Minulla on nykyään jopa tapana kuvata annoksiani. Tässä vietnamilaista Berliiniä viime vuodelta.

Paikkakin luo aina kontekstin. Jos tuo rupuinen kapakka on viihtyisä, ihmiset ystävällisiä tai edes kiinnostavia, ja jos oma virekin on parhaimmillaan, voi kokemus olla ns. ikimuistoinen. 

Näillä linjoilla toimi Helsingin Sanomien Nyt-liitekin, jonka raati testasi stadin parhaat pizzat 7.2.2014. Yksi testatuista oli kalliolaisen Mäkikuplan Smetana special, joka raadin mukaan ”on ihan ok kebabgenren pizzaksi, vaikkei Mäkikuplasta saakaan kebabia kuin pizzan päällä”. Tässä ravintola on siis ensin kontekstualisoitu kebabgenreen kuuluvaksi, vaikka siellä ei edes tarjota kebabia, ja sitten pizzaa on arvioitu genretuotteena. 

 

Genre ja laatu

Juuri genren eli lajityypin tunnistaminen on epäilemättä yksi laatua määrittävistä tekijöistä. Genreä voidaan siis tarkastella myös yhtenä kontekstin alalajeista. Vapaa taide karttaa yleensä genrejä, koska tunnistetulla genrellä on myös miltei määritelmällisesti taipumus asettua hierarkkisesti alempaan asemaan kuin vaikeammin määriteltävä tai ”vapaa” taide.

Taidehistoria on kuitenkin ollut aina taipuvainen muodostamaan erilaisia genrejä – luokituksella tutkimukselle saadaan kätevä apuväline. Genret voivat liittyä aiheisiin – esimerkiksi Ranskan taideakatemialla oli jo 1600-luvulla käytössä viisiportainen genrehierarkia, jossa historiamaalaus oli arvokkaimpana. Tästä naismaalarit joutuivat kärsimään pitkään, koska heille kaapinpaikka näytettiin yleensä antamalla heille tilaisuus maalata vain vähempiarvoisia aiheita, kuten laatukuvia ja asetelmia. 

Myös tyylilaji voi vaikuttaa genren sisältöön. Ei ole lainkaan haettua tarkastella esimerkiksi ismejä genreinä. Lajityypin tunnistaminen on tutkijalle paljon helpompaa kuin taiteilijalle. Vaikka ismit ovat jo pitkälti historiaa, toimivat ne arjen taidepuheessa edelleenkin. Kuinka monta kertaa vuodessa luenkaan lehdistötiedotteissa tai kritiikeissä taiteilijasta, jonka voimakas ja raju siveltimenjälki asettaa hänet joko ekspressiiviseksi tai suorastaan ekspressionistiksi! Ja aivan vastaavasti: Kuinka monta kertaa vuodessa esimerkiksi haastattelua tehdessäni jokainen ekspressiiviseksi nimetty taiteilija kieltää olevansa sellainen! Itse asiassa suurin osa taiteilijoista tuntuu haluavan korostavan erityislaatuaan juuri sillä, että juuri hänen tuotantonsa ei asetu lajityyppien luokitteluun. Kaikki taiteilijat ovat lopultakin aivan samalla tavalla erilaisia. 

Valitettavasti taiteilijalta ei kysytä lupaa, kun häntä määritellään. Määrittely tuo mukanaan aina käyttökelpoiset vertailukohdat. Kuinka monta kertaa olen kuullutkaan sen, miten samaan aikaan 1980-luvun alussa maineeseen nousseita, ekspressiivisestä maalaustyylistään tunnettuja Marika Mäkelää, Leena Luostarista ja Marjatta Tapiolaa on vertailtu toisiinsa. Jopa taiteilijoiden keskuudessa arvioitiin tuoreiden retrospektiivien avulla sitä tyhmää kysymystä, että kumpi lopulta oli parempi: Luostarinen vai Tapiola? Ja nyt kun Mäkelällekin on tulossa retro Sara Hildénin taidemuseoon ensi syksynä, saa keskustelu taatusti jatkoa.

Konteksti ja genre käytännössä

Olen saanut vankan modernistisen taidekasvatuksen, joka on kestänyt jo koko 56-vuotisen ikäni – olen nimittäin kahden taiteilijan lapsi. Ensimmäinen kritiikkiä muistuttava tekoni tapahtui Helsingin Taidehallissa, jossa olin nelivuotiaana äitini ja isäni kanssa. Legendaarinen suomalaistaiteilija Sam Vanni, jonka oppilaana äitini oli ollut, huomasi minun tarkastelevan intensiivisesti erästä maalausta ja kysyi mielipidettäni siitä. Olin kuulemma vastannut: ”Hyvä kompositio.” Pikkuhauskan tarinan varsinainen opetus on se, että nelivuotiaalle termin ’kompositio’ on täysin normaalia, koska se on imetty jo äidinmaidossa. Tätä imentää taideteoksien arviointia työkseen tekevät tutkijat ja kriitikot suorittavat aikaisempien sukupolvien sanavarastoa opetellen – toki välin myös sitä kriittisesti muuttaen tai muuntaen, jolloin osa laatukriteereistä myös hylätään. Näin varsinkin diskurssia purkavissa emansipatorisissa liikehdinnöissä, kuten vaikkapa dekolonisaatiossa tai feministisessä taidediskurssissa. Näitä minä olen joutunut opettelemaan aikuiselämässäni. 

Olen myös tietoisesti halunnut antaa modernistisen taustan väistyä ja antaa tilaa emootioille, jopa samastumiselle. Tässä minua on auttanut edellä mainitsemani Elämysten jäljillä -projekti. Jos ihmisten mielissä taidekokemusten emotionaalinen voima tuntuu olevan se varsinainen laadun mittari, mikä minä olen sitä kompositioillani päsmäröimään? 

Jos mietin viimeaikaisia taidekokemuksiani, nousee esiin kaksi, joista toinen ei ole ehkä lainkaan taidetta ja toinen sitä ehkä löysän keskinkertaisesti. Minulle ne ovat kuitenkin olleet voimakkaita kokemuksia. 

Jouko Turkan kiviharrastukseen keskittyvä näyttely Tunnistan leijonan (Kuva/Tila) herätti minussa vastenmielisen ennakkoasenteen, mutta pitkälle sen kontekstin ja myös oman samastumiseni kautta kirjoitinkin Teatteri & Tanssiin arvion, jossa annoin samastumiselleni häpeämättömän ylivallan: ”Samastumisessani tunsin itseni jopa onnelliseksi. Löytäisinpä minäkin joskus tulevaisuudessa ympäristöstäni sellaisia kiinnekohtia, jotka antavat asioille mielen – minkä tahansa kiinnostavan, assosiaatioita tuottavan ja virikkeellisen mielen – ja ruokkivat fantasioita!” 

Tietyssä mielessä en pidä Turkan harrastelua lainkaan taiteena tai ainakin tajuan, että vasta sen ympärille rakennettu konteksti tekee siitä taidetta. Minulle se on kuitenkin yksi alkuvuoden voimakkaimpia taide-elämyksiä. Voin siis sanoa pitäväni sitä hyvänä taiteena.

Helsingin kaupunginteatterin Toveri K oli minulle myös merkittävä taidekokemus. Edvard Radzinskin näytelmä oli mielestäni jännitteiltään ja rakenteiltaan löysä, korkeintaan keskinkertainen. Näkemäni esityskertakin oli melko huono. Varsinkin päähenkilö Asko Sarkolan suoritus oli huolimaton ja takelteleva, ehkä väsynyt. Varsinainen elämys tuli Roman Viktjukin ohjauksesta, Vlaldimir Anosovin koreografiasta ja Vladimir Boerin lavastuksesta. Olin virittäytynyt esitykseen lähinnä Vsevolod Meyerholdin biomekaniikan kautta. Olen aina rakastunut venäläistä avantgardea, ja juuri se loi minulle kontekstin. En kuitenkaan samastunut näytelmään – paitsi ehkä Vappu Nalbantoglun huumaavaan suorituksen kautta: miten joku mies voi perin juurin pettää moisen naisen! – vaan koin sen pikemminkin älyllisenä haasteena. Meyerholdin mukaan tulevaisuuden teatterin näyttelijän on mietittävä työliikkeitään – kuin teollisuustyöläisen konsanaan. Häneen mukaansa ”tälle pohjalle rakentuvat liikkeet ovat ’tanssillisia’, sillä taitavan työläisen työskentely muistuttaa aina tanssia, siis työ lähenee tanssia. Oikein työskentelevän ihmisen työn katseleminen synnyttää mielihyvää.” 

Toveri K:ssa liikkeet suoritettiin nykyaikaisen treenisalin välineillä, eikä mikään nähdyssä tuottanut mielihyvää. Niinpä tulkitsin asian siten, että tekijät olivat soveltaneet Meyerholdin biomekaniikkaa vastakkaisella tavalla: osoittaen ironisesti sen, miten umpikapitalistinen maailma hylkää Meyerholdin korostamat lepohetketkin ja pakottaa työläisensä harrastamaan niiden sijaan sellaista biomekaniikkaa, joka vain mahdollistaa parhaan mahdollisen tuloksen heidän loppuun palamisessaan ja uhrautumisessaan. Kokemukseni vain vahvistui, kun myöhään illalla kotiin palatessani näin ison joukon ihmisiä tempoilemassa ja hikoilemassa Albertinkadun ympärivuorokautisen kuntosalin näyteikkunassa. 

Olin ilahtunut siitä, että löysin mielekkään tulkinnan näyttämön oudolle rekvisiitalle – en tosin tiedä, oliko se varsinaisesti oma keksintöni, mutta sellaisen tunteen valtaa kuitenkin jouduin. Sellaisena näytelmä oli minulle vaikuttava kokemus – ei järin emotionaalinen, mutta ehkä älyllinen. Sain myös kytkettyä sen merkittävällä tavalla nykymaailmaan ja omaan ympäristööni ja olen miettinyt havaintojani jo useampaan kertaan. 

Tiedän kuitenkin, että Toveri K ei ollut erityisen merkittävää teatteria ja että se ei tule varmaankaan jäämään vaikutushistorialtaan mainittavaan rooliin suomalaisen teatterin historiassa. Kaikesta tästä huolimatta sekin siis oli minulle hyvää taidetta. 

***

Taide voi olla hyvää monella tavalla. Vastaanottaja voi olla virittäytynyt monella tavalla. Jos hyvyyden jättää silkan retoriikan varaan, on kyynisyys alituinen vaara. Itseriittoisen retoriikan sijaan on puheen ja tekstin oltava aina kommunikaatiota, aitoa kanssaihmisten kanssa olemista. Tämä koskee taidettakin. Kuten filosofi John Dewey kirjassaan Taide kokemuksena (niin&näin 2010): ”Ihmiset hakeutuvat toistensa yhteyteen monin tavoin. Mutta ainoa yhteen hakeutumisen muoto, joka on todella inhimillinen eikä vain lämmön ja suojan vuoksi laumaksi lyöttäytymistä tai pelkkä väline ulkokohtaisen toiminnan tehostamiseksi, on osallistuminen viestinnässä voimaan saatettuihin merkityksiin ja hyödykkeisiin. Ilmaisut, joista taide muotoutuu, ovat viestintää puhtaassa ja tahraantumattomassa muodossaan. Taide murtaa ihmisiä erottavat esteet, jotka ovat tavallisessa kanssakäymisessä läpipääsemättömiä.” 

Siitä siis olen ainakin vakuuttunut, että taiteen laatu ei voi sijaita pelkästään teoksessa.

Otso Kantokorpi

Kirjoittaja on helsinkiläinen taidekriitikko, jonka maku tuntuu muuttuvan koko ajan elämän myötä.

***

PS. Yllä on tietokoneeltnai alkuperäinen juttuni, jota julkaistussa jouduttiin vähän lyhentämään (esimerkiksi Luostarinen–Tapiola-kappale piti leikata pois). En kuitenkaan jaksanut kunnolla vertailla versioita, joten laitoin tähän tämän. Hupaisana yksityiskohtana kerrottakoon kuitenkin, että jouduin suomentamaan yhden virkkeen Pilvi Porkolan toivomuksesta. Yllä lukee: "Näin varsinkin diskurssia purkavissa emansipatorisissa liikehdinnöissä, kuten vaikkapa dekolonisaatiossa tai feministisessä taidediskurssissa." Julkaistuun versioon kirjoitin: "Näin varsinkin siinä vapauttavassa taiteen kielessä, jota muun muassa siirtomaaylivaltaa ja miehistä ylivaltaa vastaan taistelleet tahot ovat kehitelleet." Syy miksi kerron tämän, on se, että edellä mainitussa seminaarissa arvostamani kollega Leena Kuumola poisti taas varmistimen, kun kuuli sanan diskurssi, ja piti minulle saarnaa. Leenan mielestä meidän vastuullamme omalta osaltamme on kehittää suomea ja puhua ymmärrettävästi. Tunnustan.

Julkaistua 527: Vapaus maalata

Olin tuossa alkuvuodesta tosi iloinen, kun Vapaan Taidekoulun tänä vuonna valmistuvat maalarit pyysivät minua kirjoittamaan heidän lopputyönäyttelynsä (Kaapelitehtaan Puristamo 17.–31.5.) lehdistotiedotteen. Kävin sitten heidän työhuoneillaan tutkailemassa tekemisen meininkiä. Nyt tiedote on julkaistu näyttelyn FB-sivuilla, joten laitetaan se tähänkin:

Vapaus maalata

Aina silloin tällöin minulta kysytään – joskus tarkoituksellisen humoristisestikin – että mitä se ’vapaa’ Vapaan Taidekoulun nimessä mahtaa tarkoittaa.

Vapailla akatemioilla on oma taidehistoriallinen tarinansa, ja niihin kytkeytyy omalla tavallaan vuonna 1935 perustettu Vapaa Taidekoulukin. Koululla on ollut keskeinen merkitys kansainvälisten taidesuuntien rantautumisessa Suomeen, mutta ranskalaisen värimaalauksen, eurooppalaisen abstraktin maalauksen ja yhdysvaltalaisen värikenttämaalauksen jälkeen minusta tuntuu siltä, että varsinainen vapaus syntyy siitä tunteesta, että oppilaat voivat keskittyä maalaamiseen: heillä on vapaus maalata ilman, että tarvitsisi poukkoilla nykytaiteen kaikkien trendien kanssa ja miettiä jälleen kerran sitä ikuiselta tuntuvaa kysymystä, että onko maalaus kriisissä vai peräti kuollut.
 

Tältä minusta taas tuntui, kun vierailin nyt valmistuvan yhdeksän maalarin – Kaija Eerola, Essu Koskinen, Suvi Kotila, Camilla Mihkelsoo, Katariina Parviainen, Johanna Rope, Aino Salmi, Regina Siira ja Laura Tolonen – työhuoneilla helmikuun lopulla 2014. Olin iloinen siitä, että en nähnyt pelkästään lopputyönäyttelyn valmiita teoksia. Näin myös keskeneräistä, varmaan jotain lopullisesti häviävääkin. Ennen kaikkea näin sitä prosessia, mitä maalaaminen nuorelle tekijälle on: sitä miten ”maalauksesta tulee erilainen kuin olin alunperin ajatellut”, kuten Regina Siira on todennut, tai miten taiteilija on Essu Koskisen sanoin ”avoimen prosessin utelias todistaja”. Näin sen helppouden, mitä maalaamisen riemu parhaimmillaan tuottaa – ja sen vaikeuden, kun materiaali tai sivellin eivät aina toimikaan halutulla tavalla. Tässä vuorovaikutuksellisessa prosessissa hioutuu hiljalleen se kuva, joka katsojalle tarjotaan. Parhaimmillaan tuo kaikki näkyy valmiissa maalauksessa – ei kuitenkaan eriteltävien vaiheiden sarjana, vaan sinä voimana ja intensiteettinä, joka välittyy näennäisen herkissäkin maalauksissa. Tätäkin sain ilokseni kokea helmikuussa. 
 

Vapaan Taidekoulun taiteilijoista on ollut tapana etsiä yhteisiä tyylillisiä nimittäjiä. Näin ei enää ole: yhtä kiinnostaa materiaali ja itse maalauksellisuus, toista ihmiset ja heidän kuvamaailmansa. Joku hakee tunnelmaa, joku tiukkaa sommittelua tai rytmiä. 

On vain yksi yhteinen nimittäjä: vapaus maalata.

Julkaistua 526: Patsaita, postimerkkejä ja katuja

Tänään oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Heräsin, join aamukahvin ja parvekkeella röökillä tiesin yhtäkkiä, mistä kirjoittaisin (olihan tuo huomattu jo maailmallakin – tästä likistä The Huffington Postiin):

Patsaita, postimerkkejä ja katuja

Tohmajärvellä kuohuu. Iskelmälaulaja Katri Helena (s. 1945) on saamassa itselleen nimikkokadun, kun Kauppakatu ja pätkä Kirkkokatua ollaan muuttamassa Katri Helenan raitiksi. 

Kaikkia tämä ei ole miellyttänyt. Kauppiaat kai pelkäävät, että ihmiset eivät enää löydä kauppoja. On mukana uskonasioitakin: Tohmajärven evankelisluterilaisen seurakunnan valtuutettu Veijo Tuunanen on nimittänyt hanketta peräti ”kulttuuriskandaaliksi”. Näin Tuunanen blogissaan: ”Hänen julkinen esiintymisensä henkimaailmojen kuuntelijana ja tulkkina voi myös arveluttaa perusluterilaista. Jos Kirkkotie häviää Kemien keskustasta, niin mitä kunnioittamaan tai muistuttamaan mahtaa tulla tilalle?” 

Haminassa ei kuohu niin paljon, kun Pelle Miljoonalle (s. 1955) ollaan kesäkuussa pystyttämässä patsasta Tervasaareen. Ja kumma kyllä: patsaasta ei ole tulossa outoa ITE-hökötystä tai sosialistista realismia edustavaa näköispatsasta niin kuin Jari Litmasen muistomerkki Lahdessa. Pelleä muotoilee nimittäin ihan oikea nykytaiteilija, kuvanveistäjä Heimo Suntio. 

Katri Helenaa ja Pelle Miljoonaa yhdistää se, että he edustavat ns. kevyttä musiikkia. Jos olisi olemassa ”kevyen kuvataiteen” kategoria, sitä edustaisi epäilemättä homoeroottisista piirustuksistaan ja sarjakuvistaan tunnettu Tom of Finland (1920–1991), jota juhlistamaan ilmestyy syksyllä kolmen postimerkin arkki, jossa on tarjolla muun muassa lihaksikkaat, kiiltävät ja alastomat mahtipakarat. 

Niin vaikeaa kuin monen on varmaan niellä asiaa, on Tom of Finland kansainvälisesti paljon tunnetumpi kuvataiteilija kuin Akseli Gallen-Kallela. Uskallan väittää, että hänestä voi Katri Helenan tavoin käyttää ilmaisua ”rakastettu taiteilija”. Hänen merkityksensä monelle homoidentiteettiään kaapissa piilotelleelle on ollut valtava. Helsingin Sanomien uutinen merkeistä tuotti keskusteluhännän puolesta ja vastaan. Jotkut tuomitsivat asian mauttomana pornografiana, mutta oli toisenlaisiakin mielipiteitä, kuten: ”Tämä on huomionarvoinen positiivinen kannanotto Itellalta. Monin paikoin maailmaa homoja vainotaan. Suomessa asiat ovat kuitenkin menossa hyvään suuntaan. Tekemistä tasa-arvon saralla toki vielä riittää. Toivottavasti Suomesta tulee maa, jota ilmatorjuntaupseeri Laaksosenkin kannatti puolustaa.” Kirjoittaja viittaa siihen, että Tom of Finlandille eli Touko Laaksoselle myönnettiin Vapaudenristi hänen ansioistaan tulenjohtoupseerina Helsingin puolustamisessa keväällä 1944. 

Samoin taitaa olla jo Pelle Miljoonankin merkityksen laita. Patsashankkeesta ensin kertoneen Kymen Sanomien jutun keskusteluhännästä voi poimia vaikka seuraavan kommentin: ”Sittemmin minustakin kasvoi ylemmän keskiluokan uranainen ja perheen äiti. Kuullessani mitä tahansa Pellen vanhempaa tuotantoa yllättävissä tilanteissa tulee haikea ja onnellinen fiilis. Se antoi silloin niin paljon.” 

Jos Tom of Finland on kansainvälisesti tunnetumpi kuin Gallen-Kallela, on hän taatusti myös rakastetumpi – jos toki heteronormatiivisissa piireissä vihatumpikin. Mistä tämä johtuu? Siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen maailmansa tarjoaa ns. tavallisille ihmisille samastumispintaa – aivan samoin kuin Katri Helenan ja Pelle Miljoonan laulut, jotka nekään eivät tietenkään aivan kaikkia miellytä. Kansakunnan kaapin päälle nostettu Gallen-Kallela ei tähän oikein pysty. Kun esimerkiksi katson hänen naturalistissävyistä kansankuvaustaan Akka ja kissa (1885) en ryhdy pyyhkimään silmäkulmiani, vaikka muistelisinkin piikana toiminutta ja aikoja sitten kuollutta körttimummoani tai 21-vuotiaana kuollutta Repo-kissaani. Minulle Akka ja kissa on lähinnä taidehistoriaa: kansallinen kuvataiteen merkkiteos, joka on osa Turun taidemuseon kokoelmia. Pitkä taidehistoria tuottaa väistämättä kontekstin, joka vieraannuttaa katsojaa teoksen alkuperäisestä sisällöstä ja taiteilijan mahdollisista intentioista. Näin realistinenkin maalaus voi muuttua ikoniksi – siitä tulee taideuskovaisten pyhä kuva. 

Akseli Gallen-Kallela, Akka ja kissa, 1885.

Mutta toisaalta: onhan Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma (1980) jo ikonisen aseman saanut biisi. Tai Katri Helenan Katson sineen taivaan (1979). Helsingin Sanomat jopa uutisoi Tom of Finland -postimerkit käyttäen kyseistä ilmaisua: ”Homoikoni Tom of Finland saa oman postimerkin”. Miksi nämä ikonit eivät tuota samaa vieraantumista kuin Gallen-Kallela? Kyse on ehkä siitä, että niitä ei ole annettu meille ylhäältä käsin esimerkkeinä laadusta tai kansallisesta merkittävyydestä. Me olemme itse valinneet ne, kokeneet ne mielekkäiksi osiksi arkista elämäämme. Siksi pystyn heteromiehenäkin samastumaan Tom of Finlandiin ja riemuitsemaan hänen saamastaan kunnianosoituksesta. Voiko pohjoismainen demokratia harrastaa tämän terveempää maabrändäystä, josta puuttuu täysin vastenmieliset mittasuhteet saava nationalismi?