Julkaistua 537 & Helsingin taidemuseon johtokunta 16: Pitäisikö taiteilijallekin maksaa?

Eilen vietin varsinaisen Rakasta taiteilijaa -päivän. Kevään toiseksi viimeinen kolumnini Yle Radio 1:n Kultakuumeessa tuli poikkeuksellisesti jo tiistaina: 

Pitäisikö taiteilijallekin maksaa?

Isossa-Britanniassa on alkanut kampanja nimeltään Paying Artists. Kyse on siitä, että taiteilijallekin pitäisi maksaa – varsinkin jos hänen töitään esitetään julkista tukea saavissa instituutioissa. Tosiasia nimittäin on, että usein vain taiteilija on se ainoa taidemaailman toimija, jonka työstä ei makseta. Ei museotyöntekijälle koskaan ilmoiteta, että ”valitettavasti meillä on niin pieni budjetti, että meillä ei ole varaa maksaa sinulle työstäsi”. Taiteilijalle näin sanotaan usein – niin Isossa-Britanniassa kuin Suomessakin.

Ongelma on tiedostettu Suomessakin jo aikoja sitten, ja kuvataiteilijoiden tekijänoikeusjärjestö Kuvasto onkin laatinut näyttelykorvausten hinnaston: jos taiteilijalla esimerkiksi on kuukauden pituisessa näyttelyssä yksi maalaus, hänen olisi saatava siitä näyttelykorvausta 58 euroa. 

Jotkut tahot maksavat korvauksia, jotkut eivät. Toisten kanssa on neuvoteltu erivapaus. Kaikki taiteilijat eivät ole allekirjoittaneet sopimusta Kuvaston kanssa, ja toisinaan käykin niin, että ison yhteisnäyttelyn järjestäjät maksavat korvauksen vain niille taiteilijoille, joilla sopimus on. Muut saavat nuolla näppejään, koska heille ei ole ”pakko maksaa”. Kaupalliset galleriat on jätetty kokonaan tämän systeemin ulkopuolelle. 

Jotain mätää tässä on. Ajatellaanpa nyt vaikka kesänäyttelyä, jota käy maksullisesti katsomassa 10 000 ihmistä. 10 euron pääsymaksulla liikenteessä on 100 000 euroa, josta taiteilijoille – siis itse koko asian varsinaiselle substanssille – ei liikene pahimmillaan senttiäkään. 

Asiat ovat todellisuudessa vieläkin huonommin: taiteilija joutuu useimmiten jopa maksamaan siitä, että saa töitään esille. Eikä kyse ole pelkästään tuotantokustannuksista, jotka voisi edes jotenkin ”luonnollisesti” langettaa taiteilijoille. Kyse on myös siitä, että taiteilija joutuu usein maksamaan jopa niistä fasiliteeteista, joita esimerkiksi museoilla tulisi yhtä lailla ”luonnollisesti” olla tarjota. Miten museo, jolla ei ole museon laitteita, voisi olla ihan oikea museo? 

Muistan jo viidentoista vuoden takaa tilanteen, jossa eräs taiteilijaystäväni kutsuttiin merkittävään aluetaidemuseoon pitämään näyttelyä. Kyseessä oli tyypillinen nollabudjettinäyttely, johon sisältyi lähinnä vaatimaton avajaistarjoilu – mutta koska museolla ei ollut teknisiä vaatimuksia täyttäviä videotykkejä, joutui ystäväni vuokraamaan ne itse. Hän on videotaiteilija, ja laajaan näyttelyyn tarvittiin aika paljon kalustoa. Taiteilija joutui tietenkin myös hoitamaan kaikki kuljetukset omalla kustannuksellaan. 

Miksi taiteilijat suostuvat tähän? Miksi museot, joilla ”ei ole rahaa”, saavat taiteilijan maksamaan vielä osan ikään kuin moraalisesti tai jonkinlaisen reilun kaupan säännöillä tarkastellen itselleen kuuluvasta osuudesta? Perussyy on varmaankin se, että taiteilija tarvitsee sekä julkisuutta että ansioluetteloonsa hyviä merkintöjä ­– varmistaakseen vähätuottoisen uransa jatkuvuuden. Näyttely merkittävässä taidemuseossa lisää esimerkiksi mahdollisuutta saada apurahoja, jotka nekin todellisuudessa useimmiten käytetään lähinnä velkojen maksuun – ei suinkaan boheemielämään. 

Taiteen edistämiskeskus on tehnyt ansiokasta tutkimustyötä taiteilijoiden asemasta. Tuorein tällainen tutkimus on tänä vuonna ilmestynyt Kaisa Rensujeffin selvitys Taiteilijan asema 2010. Siitä selviää muun muassa se, että vuonna 2010 noin 3 000 kuvataiteilijastamme työttömyysjaksoja oli kokenut 32%. Tai että pelkästä taiteellisesta työstä saatujen veronalaisten vuositulojen mediaani oli 5 000 euroa – veronalaisten kokonaistulojen mediaani oli 16 000. Suurin osa taiteilijoista joutuu nimittäin tekemään jotain muutakin työtä voidakseen tehdä taidetta. Tuolloin muuten kaikkien suomalaisten palkansaajien ansiotulojen mediaani oli 32 500 euroa. 

Taiteen edistämiskeskus voisi mielestäni tehdä tutkimuksen myös siitä, miten taiteilijoille heidän töittensä esittämisestä yleisölle todellisuudessa on maksettu. Kun päättäjille on tarjota kovaa dataa, siis oikeita tutkittuja lukuja, on keskusteluyhteys paremmin avattavissa. 

Isossa-Britanniassa on tehty tutkimusta aiheesta. On selvitetty, että 71% kuvataiteilijoista on viimeisen kolmen vuoden aikana osallistunut julkisesti rahoitettuun näyttelyyn ilman minkäänlaista korvausta. Samana aikana 63% taiteilijoista on joskus torjunut näyttelykutsun, koska heillä ei ole ollut varaa osallistua.

Puhun tästä asiasta, koska tunnen sen ja ennen kaikkea koska tunnen piston sydämessäni. Olen koko 2000-luvun ajan toiminut sivutoimisena kuraattorina. Tunnen piston, koska minulle on aina maksettu työstäni, johon on liian monta kertaa kuulunut se, että ilmoitan taiteilijalle: ”Liksaa ei sitten valitettavasti ole luvassa.” 

Tähän täytyy saada aikaan muutos. Ensimmäinen askel olisi instituutioiden saaman julkisen tuen sitominen asiallisiin näyttelykorvauksiin.

***

Niille, jotka haluavat tutustua asiaan paremmin, tässä linkkejä: Paying Artists -kampanjan sivusto, Mark Brownin artikkeli The Guardianissa (26.5.), a-n:n Paying Artists -julkaisujen sivut [a-n: "Founded in 1980, a-n the Artists Information Company is acknowledged as a leading UK agency supporting the practice of visual and applied artists"] ja Rensujeffin selvitys pdf:nä.

Itse asiassa taidankin tässä nyt ehdottaa, että Suomen Taiteilijaseura tai Taiteen edistämiskeskus tai molemmat yhdessä tekisivät pikaisesti Suomen nykytilanteesta tarkan empiirisen selvityksen: mitkä instituutiot Suomessa mitenkin taiteilijalle maksavat? Mikä on niiden virallinen kirjattu politiikka? Tätä voisi täydentää myös taiteilijoilta kerättävillä tapaustutkimuksilla. Tällä tavoin voisi taiteilijakunnan saada tietoisemmaksi koko maan tilanteesta ja sitä kautta vaikkapa esimerkiksi kesänäyttelypaikat aitoon kilpailutilanteeseen siinä vaiheessa, kun näyttelyohjelmia laaditaan. Jos taiteilijat alkaisivat aktiivisesti kieltäytyä niistä näyttelyistä, joista taiteilijan pitää vain maksaa, luulisi tilanteen ainakin hiljalleen muuttuvan. Jo yksikin – varsinkin nimekäs – kieltäytyminen taatusti noteerataan. Avoin vertailtavissa oleva tieto saisi museotkin miettimään omia käytäntöjään, koska tuskin kukaan niistä kaipaa huonoa imagojulkisuutta.

***

Rakasta taiteilijaa -päiväni jatkui vielä illalla Helsingin taidemuseon johtokunnan kokouksessa. Käsittelimme taidemuseon talousarvioehdotusta 2015 ja taloussuunnitelmaehdotusta vuosille 2015–2017. Tämä meni jo aiemmassa kokouksessa ehdotuksestani pöydälle. Nyt palasimme siihen. Museon esityksessä taiteilijoilta ja taideopiskelijoilta olisi poistettu ilmainen sisäänpääsy ja korvattu se noin 20 euron hintaisella, ammattilaisille tarjotulla vuosikortilla. Tein vastaesityksen, että ajatuksesta luovutaan ja entistä ilmaispolitiikkaa jatketaan. Perusteina muun muassa se, että ilmaisuudella annamme voimakkaan myönteisen signaalin sille ryhmälle ihmisiä, jotka museon varsinaista substanssia ovat luomassa ja että täten pidämme yllä hyviä suhteita taiteilijakuntaan, mikä on taatusti yksi museon keskeisistä tavoista varmistaa ja kehittää tulevaisuuden toimintaansa. Tätä kannatettiin yksimielisesti. Ja johtokunnan hyvä tahto sen kuin jatkui. Kokoomuksen Jussi Salonranta teki vastaesityksen sille, että ilmaisista päivistä olisi luovuttu kokonaan ja että yksi päivä [tarkemmin: päivän osa] kuussa täytyy olla ilmainen. Tätäkin kannatettiin yksimielisesti. Ja aina vain jatkui: lisäsimme jopa yhden ilmaisryhmän, kun vihreiden Kirsikka Moringin varajäsen Erja Väyrynen ehdotti ilmaisryhmiin lisättäväksi Kuvataideopettajat ry:n. Tätäkin kannatettiin yksimielisesti. Näin sitä yli puoluerajojen tehtiin yleisötyötä – ja esityksemme nuijittiin pöytään päätöksinä. Demareiden Kimmo Sarje (s. 1951) lisäsi vielä fiksun puheenvuoron, jossa hän totesi, että esimerkiksi taiteilijakuntaa kohtaan tästä ilmaisuudesta täytyy tehdä myös myyntivaltti ja mainostuskeino – [se distinktiivinen tekijä, josta Bourdieukin on puhunut – kirj. lis.].

Pitkästä aikaa tunsin olevani tekemässä kunnallispolitiikkaa!

Eiköhän tässä ryhdytä ajamaan kokonaan pääsymaksutonta taidemuseota. 

PS. Olenpas minä, hitto soikoon, seurannut huonosti aikaani. STS:n toiminnanjohtaja Petra Havu huomautti äsken vähän vielä paremmasta sopimuksesta, Ruotsissa vuodesta 2009 voimassa olleesta MU-sopimuksesta. Tästä linkistä lisätietoja. Ja tästä linkistä ruotsia taitaville. Ja tässä vielä numerofaktaa Suomen tilanteesta: "Ilmaisen työn tekeminen on suuri ongelma myös suomalaisille taiteilijoille. Tällä hetkellä kotimaiset taidemuseot eivät tekijänoikeuskorvauksien lisäksi maksa kuvataiteilijoille juuri mitään palkkioita näyttelyn tekemisestä. Vuonna 2012 Suomen 55 taidemuseoissa pidettiin 447 näyttelyä, ja niissä vieraili yli 1,5 miljoonaa kävijää. Kuvasto maksoi samana vuonna tekijänoikeuskorvauksia kaikille taiteilijoille yhteensä vain 107 306 euroa. Taidemuseot työllistävät museoalan ammattilaisia, mutta niiden näyttelyistä ei juuri kerry tuloa kuvataiteilijoille, joiden luovaa työtä näyttelyt kuitenkin esittävät."

Suomen Taiteilija Seura?

Suomen Taiteilijaseura on uusinut visuaalisen ilmeensä. Tekijänä on jonkun jäsenjärjestötaiteilijan sijaan ollut visuaaliseen viestintään erikoistunut suunnittelutoimisto Dog Design.
Uusi logo näyttää tältä: 

En oikein osaa vielä ottaa kantaa visuaalisen ilmeeseen, mutta vierastan tätä nykyään niin usein vallalla olevaa tapaa antaa visuaalisen kävellä oikeinkirjoituksen yli, esimerkiksi jakaa yhdyssana riveille ilman tavuviivaa. Onko tavuviiva niin raskas visuaalinen elementti, että se pilaa kokonaisilmeen? Miksei voisi olla niin, että tavuviiva on haaste, joka suunnittelijan yksinkertaisesti pitää ottaa vastaan? Tekstiorientoituneena ihmisenä en valitettavasti voi välttyä lukemasta tekstiä muodossa Suomen Taiteilija Seura. Sellaisena se vaikuttaa samalta kuin A-standien huopakynällä tehdyt toistuvat yhdyssanavirheet, jotka eivät taatusti tuo imagovoittoa kivijaloissa toimiville yrityksille. Tällainen antaa ns. sivistymättömän vaikutelman.
Se on toki tunnustettava, että Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) suunnittelema logo alkoi olla jo vähän vanhanaikainen:

Vielä on aikaa miettiä ehdokasta!

Huomenna aivan liian harva suomalainen käy uurnilla. Jos kuitenkin harkitsette, mutta ette ole vielä löytäneet äänestämisen arvoista ehdokasta, tarjoan omaa vaihtoehtoani, no. 134:

Muun muassa näitä asioita vaatii Li Andersson, fiksu ja nuori nainen, jonka kaltaisille tulevaisuus on turvallista luovuttaa:

1) Loppua budjettikurille ja valtioiden pakottamiselle säästöihin. Ne on korvattava investointiohjelmilla työllisyyden parantamiseksi.

2) Kriisimaiden velkojen uudelleenjärjestelyä ja tukipakettien velkojen anteeksiantoa.

3) Euroopan keskuspankin mandaatin muuttamista niin, että jäsenvaltioiden suora lainottaminen tulee mahdolliseksi.

4) Pankkien pilkkomista. Investointipankkiirien harjoittama finanssikeinottelu on erotettava tavallisesta pankkitoiminnasta, jolla huolehditaan tavallisten ihmisten veloista ja varoista.

5) Euroopan ja Yhdysvaltojen vapaakauppasopimusneuvottelut on keskeytettävä. Sopimukseen sisältyvä investointisuoja rajaa valtioiden kansallista päätöksentekoa ja siirtää valtaa pienelle, korkeasti palkatulle lakimiesten joukolle.

Ja taideväelle huomautettakoon vielä, että Li Anderssonilla ovat taidemaailma ja sen ongelmat tuttuja jo isänmaidosta – onhan hän Jan-Erik Anderssonin (s. 1954) tytär.

Tosin sympatiseeraan minä  usein aika paljon sitä mustaa blokkiakin, joka perjantain mielenosoituksessa kukitti Narinkkatorin Yrittäjäveistoksen (Eva Löfdahl (s. 1953), 2006) kahdellakin mustalla lipulla:

Yritin saada napattua sellaisen Iwo Jima -kuvan tilanteesta, mutta eihän digipokkarissa ole optiikkaa tarpeeksi:

Mutta eihän vanha ja huonopolvinen mies jaksa enää juosta poliisia karkuun, joten riittäköön minulle äänestäminen. Käykää tekin!

Kaikki joukolla kapitalismia särkemään!

Tänään sitten joukolla mielenosoitukseen Narinkkatorille klo 15.00!
Tässä linkki tapahtuman fb-sivuille.

Tässä vielä 10 syytä, miksi sinun pitää tulla TTIP-mielenosoitukseen. Välitä lista myös kaverillesi, jos hän vielä empii mielenosoitukseen tuloa.
1. Yksityisyyden suoja ja kansalaisoikeudet
TTIP antaisi yrityksille lähes rajoittamattoman pääsyn kansalaisten henkilötietoihin sekä heikentäisi kansalaisoikeuksia ja rajoittaisi internetin vapautta.
2. Demokratia on uhattuna
TTIP rajoittaisi merkittävästi kansalaisten vapautta päättää lainsäädännöstä ja julkisen vallan käytöstä. Sopimus sallisi Eurooppaan investoivien yritysten sivuuttaa Euroopan tuomioistuimet. Valtioiden lainsäädännön sopivuutta arvioisi muutama yhdysvaltalainen business-juristi.
3. Ympäristölait ja eläinoikeudet heikkenisivät
TTIP antaisi suuryrityksille mahdollisuuden poistaa ja estää laatimasta ympäristöä suojelevaa lainsäädäntöä. Sopimus heikentäisi eläinten hyvinvointia merkittävästi.
4. Terveydenhoidon yksityistäminen
TTIP vaarantaa potilaan oikeuden kohtuuhintaiseen terveydenhoitoon ja voi johtaa terveydenhuollon yksityistämiseen. Rinnakkaislääkkeiden tuotannon vaikeuduttua lääkkeiden hinnat tulevat nousemaan.
5. Ruokaturvallisuus ja geenimuunnellut organismit (GMO)
TTIP:n myötä geenimuunnellut elintarvikkeet sekä nykyään terveyssyistä kielletyt hormonilla injektoitu liha ja kloriinilla käsitelty kananliha tulisivat Eurooppalaisiin ruokakauppoihin. Ruoan turvallisuuteen liittyviä lakeja heikennetään.
6. Vaaralliset kemikaalit
TTIP myötä Euroopan kemikaalien turvallisuusvaatimuksia vähennetään ja tuhannet Euroopassa myrkyllisinä kielletyt kemikaalit palaavat takaisin.
7. Kuluttajansuoja heikkenee
TTIP merkitsisi suuria heikennyksiä kuluttajansuojaan yleisesti Euroopassa ja erityisesti Suomessa. Sopimus merkitsisi Euroopassa varovaisuusperiaatteesta luopumista.
8. Ammatilliseen järjestäytymiseen rajoituksia
TTIP heikentäisi ammattiyhdistysten mahdollisuuksia neuvotella työntekijöiden palkoista ja työehdoista sekä heikentäisi kollektiivista sopimusneuvotteluita koskevaa mandaattia.
9. Finanssikeinottelu ja yksityistäminen
TTIP vähentäisi finanssikriisin aiheuttaneen rahoitusalan valvontaa. TTIP ehdottaa kaikkien palveluiden vapauttamista sääntelystä. Sopimus johtaisi todennäköisesti julkisten palveluiden lisääntyvään yksityistämiseen.
10. Sano ei kähminnälle ja salailulle!
TTIP-neuvotteluita on käyty suljetuin ovin ilman julkista keskustelua. Suuryritysten lobbarit ovat saaneet vaikuttaa TTIP:n sisältöön vapaasti, mutta kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisten mielipiteitä ei ole huomioitu.

 

Lukekaa vielä tämä akateemisen väen julkilausuma.

Katutaidetta 113: Tauon tauko

Lupasin eilen pitää vähän aikaa taukoa, mutta maailma sattumuksineen katkaisee sen jo heti. Olin eilen Voiko taiteella vaikuttaa -keskustelutilaisuudessa, jolla alustettiin Neea Kilkin, Anna-Kaisa Rastenbergerin, Tiina Rauhalan ja Sanni Sepon (s. 1960) luotsaamaa tulevaa Poliittisen valokuvan festivaalia. Tilaisuus kesti viitisen tuntia, ja kyseessä oli varsinainen symposion – vaikka alkoholilla ei ollut samanlaista osuutta kuin 1800-luvun lopulla:

Tässä keskustelijoiden lista: Ismo Alanko, Laura Gustafsson, Elina Heikka, Susanna Helke, Minna Henriksson (s. 1976), Jari Hietanen, Risto Isomäki, Otso Kantokorpi, Otto Karvonen (s. 1975), Jussi Kivi (s. 1959), Ritva Kovalainen (s. 1959), Susanna Kuparinen, Lauri Maijala, Paleface (Karri Miettinen), Oskari Onninen, Harri Pälviranta (s. 1971) ja Laura Ruohonen.
Ihan tuli Hollywood-olo, ja siksi naurattikin, kun ratikan ikkunasta matkalla Arabiaan näin hauskan katutaideteoksen:

Mutta vakavasti ottaen: tilaisuus oli onnistunut, vaikka keskustelu polveilikin jo pelkästä osallistujamäärästä johtuen aika hajanaisesti eri suuntiin. Poliittisen valokuvan kysymykset eivät sitä paitsi ole helppoja. Sattumalta juuri eilen Julkisen sanan neuvosto antoi ratkaisunsa Meeri Koutaniemen (s. 1987) ympärileikkauskuvista tehtyyn kanteluun. Tästä linkistä vapauttava päätös. Ja tästä linkistä Teivo Teivaisen pohdintaa asiasta. Keskusteltavaa kyllä riittää. 

*** 

Mutta ehkä palaan tauolle nyt. Minun täytyy nimittäin tarkkailla herpaantumattomasti jalapeñojani, jotka kasvavat uskomatonta vauhtia:

Julkaistua 535 & 536 & Näyttelykuvia 918: Kotona kaikkialla & Valokuvan totuus ja virhepäätelmä

Eilen ilmestyi pitkän tauon jälkeen Kirkossa ja kaupungissa (19/2014) peräti kaksi juttuani (yksi on vielä tulossa ennen lomia). Jotenkin hassusti on käynyt niin, että olen kuvataidekritiikkien lisäksi kirjoittanut syksystä alkaen kolme henkilöesittelyä, ja kaikki ovat olleet muusikoista. Ensin Kari Peitsamo ja Vesa-Matti Loiri – ja nyt sitten Sakari Kukko, jonka kanssa vietimme pari viikkoa sitten herttoniemeläisellä terassilla hauskan juttutuokion:

Kotona kaikkialla

Pitkästä urastaan maaliskuussa Emma-palkittu Sakari Kukko ei viihdy musiikkibisneksessä mutta liikkuu intohimoisesti ympäri maailmaa.

Sakarin Kukon (60) ensimmäisen menestyksen ja tuoreen Emma-palkinnon väliin mahtuu jo liki viisi vuosikymmentä musiikkia. Hän nimittäin voitti 1. palkinnon yksinlaulussa seurakuntapoikien valtakunnallisilla talvipäivillä Jyväskylässä vuonna 1965. 

Kukon koti oli klassisen musiikin täyttämä, ja alivuokralaisen pianokin oli käytettävissä, joten tie naapurissa asuvan, Sibelius-Akatemiasta valmistuneen pianonsoitonopettajan Anni Helasvuon oppilaaksi oli hyvin pohjustettu. 

Kukko tiesi jo 16-vuotiaana haluavansa ammattimuusikoksi, mutta tyyli oli tuolloin vielä hakusessa. Hän opiskeli klassista musiikkia vielä Oriveden kesäkurssilla, mutta sitten toinen kesäkurssi vei mukanaan. Hän osallistui Otto Donnerin vetämälle Kajaanin pop/jazz-leirille vuonna 1969. Opettajan Kukolla oli muun muassa Pekka Pöyry. Vajaan vuoden saksofonia soittanut Kukko pääsi mukaan loppukonserttiin mestareiden kanssa, ja lämpimällä vastaanotolla oli varmaankin vaikutuksensa siihen, että Kukosta tuli jazzmuusikko. Tämä lienee hänen uransa yksi merkittävimmistä taitekohdista – ei niinkään se, että hän opiskeli myös Sibelius-Akatemiassa kolmisen vuotta 1970-luvun alussa. 

Kukon ura käynnistyi suotuisissa merkeissä, ja hän oli huono kieltäytymään keikoista. Levytyksiä ja studiokeikkoja kertyi ”liiankin kanssa”, mutta samalla tuli toki ”opeteltua käytännössä kantapään kautta” se mitä Sibelius-Akatemiassa opetettiin teoriassa. 

Kuva: Sirpa Päivinen.

Kukko itse kertoo, että katsottuaan nyt uudelleen 1970-luvun alun Euroviisu-konserteja hän näki likipitäen kaikki soittokaverinsa lavalla, kun hän itse samaan aikaan oli jo Nagra-magnetofoninsa kanssa ensimmäisellä Intian-matkallaan vuonna 1974. Studiokeikkailu sai jäädä, ja jazzmuusikosta tuli myös maailmanmusiikin moniottelija. 

Samana vuonna syntyi edelleenkin toimiva Piirpauke, jonka ensilevyn (1975) Konevitsan kirkonkellot lienee ikonisin kappale siinä genressä, jota myöhemmin nimitettiin ”maailmanmusiikiksi”. 

Kukolle itselleen ei tyylisuunnilla ole kovinkaan isoa merkitystä, ja hänen nykyisissäkin projekteissaan sekä klassinen musiikki että jazz elävät sulassa sovussa. Kukolle on alusta asti tärkeintä ollut se, että ”musiikki tulee sydämen kautta” – oli laji mikä hyvänsä. 

Itse hän kokee, että hänestä tuli hieman ”luopio tai toisinajattelija” jazzin suhteen, kun hän ei suostunut pitäytymään pelkästään amerikkalaisissa esikuvissa. Ympäri maailmaa matkustelleelle Kukolle Senegal on ollut yksi merkittävimpiä uran käännekohtia. Hän oli jopa jäsenenä legendaarisessa, Badu Ndiayen johtamassa aikansa huippubändissä Étoile de Dakar, jossa soitti myös Youssou N'Dour. Senegalin pelimanniveljiltä Kukko oppi sen maksiimin, joka edelleenkin pitää: ”On opittava arvostamaan ja säilyttämään omaa perinnettä, mutta samalla on oltava avoin kaikkialta muualtakin tuleville vaikutteille.” Tämän asenteen Kukko on säilyttänyt näihin päiviin. Huomaan, että mukana on edelleen voimakas annos klassista, kun kuuntelen sitä intoa, jolla hän yhdistelee parhaillaan mielessään Selim Palmgrenin pianolle ja laululle tekemiä kantelevaikutteisia sovituksia ja Suomessa nykyään vaikuttavan soittokaverinsa, multi-instrumentalisti Malang Chissokon isän, Soundioulou Cissokhon koransoittoa. Kora on länsiafrikkalainen, harpun kaltainen soitin, jota on soitettu hoveissa jo 1200-luvulla. Kukko muistuttaakin, että ”varsinaista klassista musiikkia” löytyy länsimaiden lisäksi vaikkapa Intian ja Senegalin hoveista. 

Muun muassa juuri Palmgrenia tulee esittämään Kukon uusin projekti, senegalilaissuomalainen afrojazztrio HELLE, jota on tarvittaessa tarkoitus vahvistaa myös vierailevilla muusikoilla, laulajilla ja jousikvartetilla. 

Eikä Kukon mielestä Palmgrenista ole pitkä matka toiseen klassiseen pianosäveltäjään, ranskalaiseen Erik Satie’hin, ja niinpä Kukolla on jo toinenkin uusi bändi, SatieCutie, jota tullaan todennäköisesti kuulemaan ensimmäistä kertaa Kaamos-jazzissa marraskuussa.

Samaan aikaan on keikkailun on aloittanut myös Valo-yhtye, jonka kanssa Kukko teki viime vuoden lopulla uuden väkevän virsilevyn Valo. Kukkohan on yksi niistä keskeisistä uudelleen tulkitsijoista, jotka tuottivat suomenkieleen 2000-luvulla uuden sanan: virsibuumi. Kukon ensimmäinen koe tällä saralla oli Virret (Rockadillo 2001). Eikä innostus virsiinkään tunnu yhtään laantuneelta: ”Erilaiset marinadit ovat terveellisiä. Kun joudut mukavuusalueen ulkopuolelle tai äärialueille, se tekee aina hyvää”, toteaa Kukko ja muistuttaa, että ”olen minä Palefacenkin kanssa heittänyt keikkaa”.

 

– Sakari Kukko: Valo (Rockadillo Records ZENCD 2152) 2013. 

– Valo-yhtyeen keikat pääkaupunkiseudulla: 21.8. Urkuyö ja Aaria (Espoon tuomiokirkko); 18.9. Munkkiniemen kirkko. 

– HELLE Juttutuvassa Helsingissä 28.5.; Senaatintorilla 14.6.

***

Suomen valokuvataiteen museossa on vielä pitkään päällä HPB14 (Helsinki Photography Biennial, 27.3.2013–27.7.2014). Kiertelin kaikki näyttelypaikat läpi jo huhtikuun alussa (Jätkäsaaren L3-makasiinin osuus oli ehkä vaikuttavin), mutta juttu ilmestyi niin myöhään, että sain keskittyä ainoastaan museon päänäyttelyyn (eikä siitäkään tällä merkkimäärällä niin hirveästi ollut tilaa sanoa):

Valokuvan totuus ja virhepäätelmä

Suomen Valokuvataiteilijoiden Liiton järjestämillä suurnäyttelyillä ja festivaaleilla on pitkä tausta aina 1980-luvulta saakka, mutta nykyisen muotoiseksi biennaaliksi vakiintuneena yhtyneenä tapahtumana kyseessä on nyt toinen. Yhdessä Suomen valokuvataiteen museon kanssa järjestetyssä päänäyttelyssä on keskitytty yhteen teemaan, joka ponnistaa tilastotieteestä lainatusta käsitteestä ecological fallacy (virhepäätelmä). Turkkilaisen kuraattorin ja tutkijan Basak Senovan kokoamassa näyttelyissä etsitään niitä taiteellisia lähestymistapoja, joiden avulla voi tuottaa ja käsitellä ympäristöä koskevaa tietoa sekä sen vääristymiin sisältyviä kriittisiä, yhteiskunnallisia ja kulttuurisia puhetapoja.

Senovan kokoaman osuuden lisäksi on mukaan kutsuttu Hyrynsalmella vaikuttavan Mustarinda-seuran yhteinen laaja kooste Objects on Oil, joka syventää ekologisiin kysymyksiin keskittyvää teemaa ja käsittelee näyttelyssä luontokuvamme ja -suhteemme muutosta arkistojen, arkkitehtuurin, metsän ja energian näkökulmista. 

I.K. Inhan (1865–1930) lehmäkuvat innostivat Ali Cherriä (s. 1976).

Näyttelyn teema on siis äärettömän vakava ja myös tulevaisuutemme keskeisiin kysymyksiin kurkottava, mutta huumoriakaan ei ole unohdettu. Ei edes arkistomateriaalin käytössä, jota voidaan myös lähestyä yllättävän kulttuurisen vuorovaikutuksen kautta: Beirutissa ja Amsterdamissa vaikuttanut multimediataiteilija Ali Cherri on löytänyt aiheekseen I.K. Inhan (1865–1930) häkellyttävät lehmäpotretit, jotka Inhalta tilattiin Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljonkiin vuonna 1900. Teoksessaan Cherri tutkailee muotokuvan, modernin ja kansallisen identiteetin syntyä. 

Guy Ben-Ner (s. 1969), Stealing Beauty (2008).

Toinenkin teos onnistui herättämään katsojassa hersyvän naurun. Israelilainen Guy Ben-Ner on ollut Kauneutta varastamassa (2008). Elokuva on eri kaupunkien IKEA-myymälöissä salaa ja luvatta kuvattu juonellinen tarina perhe-elämästä. Vanhemmat ja lapset käyvät myymälöihin rakennetuissa kotimiljöissä keskustelua maailmanmenosta kuin kotonaan. Hit and run -tekniikalla toteutetut kuvaussessiot tuottavat filmiin oman rytminsä ja oudon jännitteen. Ensin naurattaa, mutta sitten absurdiksi rakennettu vakava keskustelu taloudellisesta vaihdosta, yksityisomaisuuden merkityksestä, etiikasta ja perhe-elämästä vie väistämättä mukanaan. 

Näyttelyn kokonaisilme on toki vakava, väliin vähän kuivakkakin. Se on myös pelottava, koska se vie katsojan aika surullisena isojen asioiden äärelle. Valokuvan kautta moni asia saa kuitenkin sellaisen poeettisen ulottuvuuden, että vaikutelmaa pelkästä valokuvan avulla kuvittamisesta ei synny. 

Dokumentaarinenkin valokuva onkin lähihistoriassa saanut aivan uutta syvyyttä – esimerkiksi niistä ajoista 1970-luvulla, jolloin dokumentaarista valokuvaa käytettiin lähinnä epäkohtien esittelyyn. Syntyi outo tilanne, jossa valokuvan totuusarvo määrittyi pääsääntöisesti pelkästään kielteisistä asioista. Paha on totta, hyvä on illuusiota. 

Valokuvalla on myös opittu rakentamaan uusia todellisuuksia – tutkailemaan mieltä ja merkitystä yhdistämällä eri elementtejä todesta ja fiktiivisestä. Näin päästään myös kyseenalaistamaan itse totuuden käsitettä, joka niin usein otetaan liikoja miettimättä ikään kuin annettuna. 

***

PS. Ilahduttakaa itseänne kuuntelemalla vielä edellä mainittua Soundioulou Cissokhon (s. 1921) koransoittoa:

Hetken tauko

Olen kirjoittanut kuluneen kuukauden aikana vähän liikaa. Silloin kun blogin ylläpito – tai pikemminkin sen ylläpitämättömyys varsinkin näyttelykäyntien osalta – tuottaa lähinnä vain stressaavan huonon omantunnon, on kai syytä pitää vähän taukoa. Katsella esimerkiksi kaikessa rauhassa sitä, miten kaksi jalapeñoani kukoistaa, kun käyn säännöllisesti ulkoiluttamassa niitä parvekkeella:

Tai sitten käydä heittämässä kyykkää. Taiteellisen kyykkäseurueemme kausi alkoikin eilen, kun kokoonnuimme Ensipuistikkoon, joka paremmin Bambipuistona tunnetaan:

Kuva: Satunnainen ohikulkija.

Tyylit olivat kohdillaan, vaikka takana on pitkä talvikausi:

Pekka Nevalainen (s. 1951) tukka hulmuten.

Galleria Ortonin Sirpa Viljanen todistaa, ettei kyykkä ole pelkästään miehinen laji.

Siis pidän nyt pienen tauon. Hilloan tänne kuitenkin ne kymmenisen tekstiä, jotka ovat lähiaikoina ilmestymässä. Palaan asiaan, kun siltä tuntuu. Voihan se olla piankin, jos nämä hyvät harrastukseni voimaannuttavat minut tehokkaasti.

Virossa 117: Apua! Hoitakaa mut Saarenmaalle

Kerroin jo aikaisemmin, että olen lähtenyt mukaan joukkorahoitukseen perustuvaan journalismipalveluun Rapport. Olen laittanut sinne jo kaksi juttuideaa. Nyt tarvitaan rahoitusta. Pankaa vaikka 2 euroa mun ideaani, niin lupaan kirjoittaa hyvän jutun tulevana kesänä. Ja saan seikkaillla Saarenmaalla – olkaamme rehellisiä.

Tässä linkki ideaani.

Kaarman lukkarila, Oskar Kallaksen lapsuudenkoti sekä Oskarin ja Aino Kallaksen vihkimäpaikka vuonna 1900.

Julkaistua 533 & 534: Säilyykö taiteemme jälkipolville? & Kansallisia arvosoittimia

Kaikki journalismi ei ole pidäkkeetöntä subjektiivista hengenpaloa. Toisinaan sitä soitetaan ja tilataan juttu tarkasti rajatusta aiheesta ja tarkasti rajatulla merkkimäärällä. Tuoreimmassa Taideyliopiston lehdessä IssueX (Touko 14) minulta ilmestyi tällainen tilaustyö:

Säilyykö taiteemme jälkipolville?

Valtion taidemuseota uudistettiin vuodenvaihteessa. Alkuvuodesta sen tilalla aloitti toimintansa Kansallisgalleria, joka on julkisoikeudellinen säätiö. Rahoituspohja muuttui: budjettivarojen sijaan toimintaan käytetään veikkausvoittorahoja. 

Säätiöittäminen on pelottanut monia tahoja, koska tällaisen ns. agentifikaation, minkä myötä hallintoa siirretään kauemmas byrokraattisesta ja poliittisesta ohjauksesta, pelätään siirtävän monia muitakin asioita näkymättömiin. 

Menee säätiö jatkossa mihin hyvänsä, emme tule kuitenkaan näkemään Ateneumin maalauksia huutokaupoissa, koska kokoelmat säilyvät valtion omistamana kansallisomaisuutena. Rahoitus on ainakin rakenteellisesti varmistettu, koska Kansallisgalleriaan kuuluvan kolmen museon – Ateneumin taidemuseo, Nykytaiteen museo Kiasma ja Sinebrychoffin taidemuseo – hankintamäärärahat tulevat korvamerkittynä eri momentilta. 

Määrärahat eivät riitä kovin merkittäviin hankintoihin. Vanhempaan ulkomaiseen taiteeseen keskittyneen Sinebrychoffin taidemuseon osalta kyse on kosmetiikasta. Alle 100 000 eurolla ei osteta yhtäkään merkittävää vanhempaa ulkomaista teosta. 

Mutta miten on laita Ateneumin ja Kiasman, joiden pitäisi säilyttää merkittävä suomalainen taide jälkipolville? 

Ateneumin rahat ovat pysytelleet vakiona. Tänä vuonna käytettävissä on 190 000 euroa. Ateneumin tehtävä on hankkia ”teoksia, jotka ensiarvoisen taiteellisen merkittävyytensä ja taidehistoriallisen asemansa vuoksi kuuluvat kansallisgalleriaan”. Hankinnoista päättävät museonjohtaja ja intendentit. Museo on päättänyt ”ryhdistää toimintaansa” perusteiden osalta, kuten museon johtajana väliaikaisesti toimiva kokoelmaintendentti Timo Huusko asian ilmaisee. Jokainen hankinta on jo jonkin aikaa pitänyt perustella dokumentoiden. 

Realistina Huusko toteaa, että 1700–1800-lukujen osalta kokoelmien täydentäminen on ongelmallista, koska merkittävien klassikoiden hinnat ovat karanneet käsistä: esimerkiksi Helene Schjerfbeckin Tanssiaiskengät (1882) myytin Sothebyllä 3,9 miljoonalla eurolla vuonna 2008. Onkin lohdullista, että esimerkiksi maailmansotien väliseen aikaan ei mahdu suomalaisia maailmalla menestyneitä tähtiä, koska heidän merkittäviä teoksiaan voidaan vielä hankkia.
Museoihmiset tiedostavat nykyään olevansa aika- ja kulttuurisidonnaisten määreiden armoilla, ja tämä huomioidaan hankintapolitiikassa. Aukkoja syntyy väistämättä, ja toisinaan niitä pitää paikata. 

Rahatilanne ei siis ole helppo. Huusko arvioi, että ”yhdellä miljoonalla tultaisiin jo kohtuullisesti toimeen”. 

Timo Heino (s. 1962), Dialogi, 2005. Kiasman kokoelmista.

Kansallisgallerian taidehankintojen suurin rahankäyttäjä on Kiasma, joka kuluvana vuonna saa käyttää 470 000 euroa. Näillä resursseilla kansainvälisen nykytaiteen kärki on sekin jo karannut, ja kokoelmista vastaava intendentti Arja Miller toteaakin Kiasman keskittyvän pääasiassa kotimaisen nykytaiteen hankintaan. Hankinnoista päättää museonjohtaja kuultuaan hankintalautakuntaa, johon museon neljän edustajan lisäksi kuuluu kaksi taiteilijajäsentä, joita taiteilijajärjestöt saavat ehdottaa. 

Kiasmassa on periaatteessa edelleenkin käytössä ”laajenevaksi kehäksi” nimetty käytäntö, joka pitää mukanaan lähialueiden taiteen. Joitakin lähialuehankintoja onkin tehty, viimeisimpänä komissioteos puolalaiselta Miroslaw Balkalta, mutta ulkomaiset hankinnat ovat viime vuosina kytkeytyneet omiin näyttelytuotantoihin. Millerin mukaan esimerkiksi ARS-näyttelyistä – viimeisin 2011 – on pyritty hankkimaan teoksia, joihin museo on saanut kunnolla paneutua. 

Kun kysyin Milleriltä samanlaista rahatoivomusta kuin Huuskolta, hän totesi, että ”2–3 miljoonalla voisi tulla toimeen”. 

Vertailun vuoksi mainittakoon, että Dubain kuningashuone käyttää taidehankintoihinsa nykyään noin 600 miljoonaa dollaria vuodessa. Kannattanee siis pysyä naapurivertailuissa: Viron taidemuseolla on tänä vuonna käytössään 60 000 euroa nykytaiteen hankkimiseen.

***

Juttuun oli myös tilattu kainalojuttu. Kaikkihan varmaan tietävät suuren asiantuntemukseni klassisen musiikin arvosoitinten suhteen. Eiku surffailemaan ja soittelemaan:

Kansallisia arvosoittimia

Kun kuulemme Arto Noraksen soittavan Giovanni Grancinon vuonna 1699 rakentamaa selloa, olemme tietyllä tavalla kansallisen aarteiston äärellä. Sello on Suomen Kulttuurirahaston omaisuutta, ja se hankittiin vuonna 1965.

Kulttuurirahasto omistaa nykyään viitisenkymmentä arvokasta – vakuutusarvo noin 9 000 000 euroa – jousisoitinta, joita lainataan viideksi vuodeksi kerrallaan. Erityisasiantuntija Veli-Markus Tapion mukaan tilanne on viulujen osalta hyvä; selloista on vielä pulaa. Tapion mukaan kyse ei ole samasta asiasta kuin taidekokoelman kartuttamisessa. Soittimia hankitaan ammattikäyttöön, ja soittajien määrä on tietysti rajallinen. 

Säätiömuoto mahdollistaa sen, että toiminta ei tapahdu vuosittaisten budjettien varassa. Markkinoille tuleviin soittimiin reagoidaan tarpeen mukaan. 

Toinen vahva toimija alalla on Pohjola Pankin Taidesäätiö, jonka lippulaiva on Réka Szilvayn Stradivarius vuodelta 1702. Säätiöllä on yhdeksän arvokasta jousisoitinta, joita lainataan 3–4 vuodeksi kerrallaan nuorille lupauksille. 

Yksityisten säätiöiden soittimet eivät ole kansallisomaisuutta, mutta sekä Tapio että Pohjola Pankin Taidesäätiön asiamies Tuire Jäkkö korostavat sitä, että säätiön hallinnassa soittimien tulevaisuus on turvattu ja että ne on hankittu suomalaisen kulttuurin edistämiseksi. 

Varsinaista kansallisomaisuutta ovat tietenkin Sibelius-Akatemian soittimet. Soitinamanuenssi Riitta-Liisa Joutsenlahti kertoo, että soittimia on kolmessa kategoriassa, joista arvokkaimpaan kuuluu toistakymmentä soitinta. Joutsenlahden mukaan aina ei kuitenkaan kannata katsoa vain rahallisia arvoja: esimerkiksi Martti Pokelan kanteleista ja kansanomaisista puhaltimista koostuvan kokoelman arvo on kulttuurihistoriallisesti mittaamaton.

Julkaistua 532: Kuvanveistäjä oli tuttu julkisista teoksistaan

Tänään julkaistiin Helsingin Sanomissa kirjoittamani kuvanveistäjä Kari Juvan (1939–2014) nekrologi. Julkaistu juttu oli varmaankin vähän lyhennetty, kuten tapana on, mutta en jaksanut ryhtyä vertailemaan, joten tässä kirjoittamani originaali [tylsä otsikko on Hesarin keksimä]: 

 

Kuvanveistäjä oli tuttu julkisista teoksistaan

Kuvanveistäjä Kari Juva kuoli vakavaan sairauteen Espoossa 21. huhtikuuta. Hän oli 75-vuotias, syntynyt Helsingissä.  

Kari Juva opiskeli Taideteollisessa oppilaitoksessa vuosina 1961–64, missä muun muassa edellisen sukupolven mestarit Heikki Häiväoja ja Kain Tapper ohjasivat häntä kuvanveiston saloihin. 

Juva tuli tunnetuksi varsinkin mittavien julkisten teosten toteuttajana, mutta hän myös maalasi ja piirsi koko uransa ajan. Juva kuului siihen sukupolveen, joka uudisti suomalaista julkista veistotaidetta tuomalla taiteilijan subjektiivisen näkemyksen entistä voimakkaammin esiin: julkisen taiteen kaavoihinsa kangistunut herooisuus ja kansallinen pönäkkyys alkoivat murtua. 

Juvan ensimmäinen mittavampi julkisen veistoksen tuotti Helsingin kaupunginteatterin veistoskilpailu vuonna 1966, jossa Juva sai sekä 1. palkinnon että kaksi tunnustuspalkintoa. Pronssinen Thalia ja Pegasos paljastettiin vuonna 1970. Veistoksessa yhdistyy kaksi Juvan lempiaihetta: nainen ja hevonen – kuvanveiston plastisuuden mittatikuista pari tärkeintä. Veistoksessa yhdistyvät myös julkisen taiteen murroskauden elementit: esittävyys kietoutuu vapaampaan, taiteilijan omaa kädenjälkeä korostavaan tyylittelyyn, eikä veistoksen optimaalinen tarkastelukulma ole sidottu rituaaliseen frontaalisuuteen. Se elää joka tarkastelukulmasta erilaisena. Samana vuonna Juva voitti myös Riihimäki–Pietari-radan muistomerkkikilpailun, ja pronssinen Topparoikka paljastettiin Riihimäellä myös vuonna 1970. 

Juva sai siis lentävän lähdön uralleen, ja hän voittikin vuosien mittaan useita palkintoja aina 1980-luvulle saakka. Julkisia teoksia kertyi vuosien mittaan yli 30. Monista julkisista veistoksista mainittakoon vielä Helsingissä Töölön kirjaston edessä Lukusali (1972) ja Sörnäisissä Tannerin portti (1985) sekä Turussa Barkerin puistossa Turku työllä rakennetaan (1987), joka oli valmistuessaan Suomen suurin pronssivalu. Jättiläismäisessäkin veistoksessa näkyy Juvan kyky yhdistää voimakas massa keveyteen ja liikkeeseen, mitä lienee pidettävä yhtenä Juvan tunnusmerkkinä. 

Juva teki myös useita kirkollisia teoksia: reliefejä ja krusifikseja. Näissä materiaali oli toisinaan puu. Varsinkin vanhemmalla iällään hän itsekin kääntyi voimakkaammin kohti hengellistä elämää. 

Maalauksissaan ja piirustuksissaan Juva esitteli intiimimpää puoltaan. Maalaukset olivat värikylläisiä ja iloisia, ja usein naista esittävät piirustukset puolestaan nopeampia ja lennokkaampia – monen veistäjän tavoin Juvakin hallitsi nopean ja näennäisen helpon viivan. Juva myös esitteli usein piirustuksiaan veistonäyttelyiden yhteydessä. 

Juva ei keskittynyt pelkästään omaan taiteeseensa, vaan toimi useissa luottamustehtävissä, muun muassa Suomen Kuvanveistäjäliiton puheenjohtajana vuosina 1971–82. 1970-luvulla hän toimi myös taideopettajana eri oppilaitoksissa. 

Tasavallan presidentti myönsi Juvalle professorin arvonimen vuonna 2009.

***

PS. Juva oli sairastellut jo pitkään. Viimeisin näyttely, jossa hän oli mukana, oli yhdessä Pessi Raution kanssa vuonna 2006 Helsingin taidemuseolle kuratoimani hevosaiheinen taidenäyttely Hevosvoimaa, jossa Juva oli kuin itseoikeutetusti kutsuttujen joukossa – hauskalla puuveistoksellaan. 
Surffaillessani juttua varten löysin hauskan blogin: Patsaanmetsästäjä ei ensin innostunut Juvasta, mutta sitten taide vei mukanaan. On varsin kiinnostava lukea tällaisia ns. maallikkokokemuksia, joiden kanssa voi miettiä taiteen ja yleisön suhdetta – ihan oikeasti, eikä vain akateemisena teoreettisena kysymyksenä

Seminaarielämää: Itsensä työllistäjien pelastusrengas

Torstaina olin mukana työoloihini ja sosiaaliturvaani liittyvässä paneelikeskustelussa. Tilaisuus oli nimeltään Itsensä valjastajat, ja se tapahtui Kansallisteatterin Lavaklubilla. Tässä ohjelma:

Avauspuheenvuoro
Tilastokeskuksen erikoistutkija Anna Pärnänen

Anna Pärnänen luki taustaksi madonlukuja itsensä työllistäjien – meitä on Suomessa nyt noin 170000 – tilanteesta.

 

Järjestöjen tilannekatsaus
Suomen freelance-journalistit (Anna Hyvönen) [Ei tullut paikalle]
Suomen näyttelijäliitto (Elina Mäntylä)
Muusikkojen liitto (Juho Viljanen)
Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto (Karola Baran)
Suomen arvostelijain liitto (Siskotuulikki Toijonen)
Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto (Ella Brigatti)
Paneelikeskustelu
Tarja Cronberg (Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo -selvityksen tekijä)
Otso Kantokorpi (Suomen arvostelijain liitto)
Erika Mattsson (Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto)
Markus Nordenstreng (Elvis ry.) [Ei tullut paikalle]
Anu Suoranta (työelämän tutkija)
Päivi Ängeslevä (moderaattori)
Musiikkia
Kari Peitsamo
Vapaata seurustelua
Tilaisuuden juontaa Eino Leinon Seuran puheenjohtaja Juhani Lindholm.

***

Tapahtumassa julkaistiin myös julkilausuma, jonka allekirjoittivat Suomen arvostelijain liitto, Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto, Muusikkojen Liitto, Suomen freelance-journalistit, Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto, Suomen näyttelijäliitto ja Eino Leinon seura [millähän ihmeellä saisi tämän arvovaltaisen seuran pakotettua siirtymään nykyaikaan muun muassa kotisivujen perustamisen muodossa?]. Tässäpä se:

 

Itsensä työllistäjien pelastusrengas 

Kulttuuri- ja taidealoilla itsensä työllistävät ovat jatkuvasti kasvava osa työvoimaa. Heidän määränsä lisääntyy sekä luovan talouden omaehtoisen laajentumisen ja työtehtävien ulkoistamisen myötä. Heidän työmarkkina-asemansa ja sosiaaliturvansa sen sijaan ovat huonommat kuin työsuhteisilla työntekijöillä. Heidät on lainsäädännön keinoin ajettu yrittäjän asemaan, vaikka usein heillä ei ole minkäänlaista yritystä, ja pienten tulojen vuoksi yrittäjäeläkkeen maksaminen on minimitasollakin kohtuuttoman raskasta. Lisäksi ansiokehitys on talouden kiristyessä jäänyt pahasti jälkeen muista aloista, koska yhä tyypillisemmiksi käyvissä epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevillä ei ole tukenaan ammattiliitojen neuvotteluvoimaa. Kulttuurialojen vaikeasta tilanteesta päätettiin julkistaa vähimmäisvaatimukset sisältävä kannanotto ”Itsensätyöllistäjien pelastusrengas”:
 
* Pienituloisten itsensätyöllistäjien eläkevakuuttaminen on saatava edullisemmaksi.

* Tekijänoikeusluovutuksesta saatavan korvauksen kohtuullisuus on turvattava lailla.

* Kilpailuoikeuden työmarkkinamääritelmää on laajennettava niin, että itsensätyöllistäjien järjestöille myönnetään kollektiivinen neuvotteluoikeus.

* Freelancereiden työttömyysturvaa on parannettava. 

***

Jäin paneelikeskustelussa varmaankin vähän altavastaajaksi, koska nämä fiksut naiset hallitsevat sen abstraktimman ylätason – työmarkkina-asiat ja sosiaaliturvan – niin paljon paremmin. Minä edustin sitten kai ruohonjuuritason kokemuksia – tunsinkin itseni välillä vähän epämiellyttävästi populistiksi, kun onnistuin välillä naurattamaankin vakavaa yleisöä, muun muassa kertoessani siitä, kuinka vaikea minun on taidekriitikkona identifioitua maatalousyrittäjien joukkoon (saadessani apurahaa joudun maksamaan Mela-maksut). Haluaisin, että yhteiskunta luokittelisi ihmiset ihan oikeilla tai ainakin mielekkäillä luokitteluperusteilla.

Kerran jopa yllätin itseni. Olen aina vähän reflektoimattomasti sympatiseerannut ajatusta perustulosta, mutta kun keskustelimme siitä, huomasin yllätyksekseni sanovani osapuilleen näin: "Vaikka olenkin vasemmistolainen, oletan eläväni tämänkaltaisessa markkinataloudessa koko loppuelämäni. Sallin mieluusti taiteilijoille perustulon mahdollisuuden, mutta itse en sitä haluaisi. Haluaisin pikemminkin asianmukaista liksaa työvoimani käytöstä." Tajusin nimittäin salamannopeasti, että perustulo meikäläisten osalta vahvistaisi vain sen, että lehtitalot tulisivat maksamaan vielä huonompia palkkioita, mikä sekä näivettäisi kulttuurijournalismin laatua että saisi varmaankin osan kirjoittajista vetäytymään alalta. Perustulo todellisuudessa marginalisoisi ainakin meikäläisten työtä, muuttaisi sen puuhasteluksi.

Kun kysyttiin ensimmäistä korjattavaa asiaa, pysyttelin kuitenkin ylätason asioissa. Totesin, että asenteissa olisi ensimmäisenä korjattavaa. Yksittäinen journalisti on aina vastuussa ensisijaisesti lukijoilleen, mutta lehtitalon johto on enenevässä määrin vastuussa ensisijaisesti osakkeenomistajille. Tämä kehitys ei taatusti ole hyväksi journalistisille ideaaleille. Mutta ehkä tämä monopolikaptilasimi vielä murtuu, ja ala fragmentoituu, kun lukijat ovat tarpeeksi äänestäneet jaloillaan. Lehdistön kenttä muuttuu – näin toivon.

PS. Väännän vielä rautalangasta tuon ajatukseni vastuun suunnasta, joka on hieman kuin double bind. Huhtikuun alkupuolella olin mukana paneelikeskustelussa, jossa demonstroin tämän varsin kiistattomasti. Kysyin Helsingin Sanomien kulttuuritoimuksen esimieheltä Jaakko Lyytiseltä lehden edellisen vuoden liikevoittoprosenttia, jonka hän epäilemättä tiesi. Hän kieltäytyi vastaamasta. Kyse on liikesalaisuudesta. Näin Lyytinen osoitti, mihin suuntaan vastuu ja lojaalisuus nykytilanteessa todellisuudessa menevät: johdolle ja osakkeenomistajille. Jos hän olisi toiminut Journalistin ohjeiden mukaan, hän olisi ollut vastuullinen yleisöään ja totuutta kohtaan. Ohjeiden kohta 1: "Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu."
No, enhän minä naiivi ole, enkä siis syytä erityisesti Lyytistä varsinaisesti mistään. Näinhän me miltei kaikki olisimme pakotettuja toimimaan vastaavassa tilanteessa. Mutta kun katsomme ohjeiden kohtaa 2 – "Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille" –, ei meidän ole vaikea todeta, että se on jo luovutettu. Se on luovutettu markkinavoimile ja osakkeenomistajille. Suuret lehtitalot eivät enää ylätasolla edusta niinkään journalismia, vaan nimenomaisesti yritystoimintaa. Tähän ihmiset tulevat toivottavasti vaatimaan muutosta.

PPS. Tulipas paasattua. Mutta vielä kehotus kaikille tovereille – puoluekannasta riippumatta. Tämä asia vaatii ennen kaikkea poliittista tahtoa, joten on syytä viedä sanomaa omille puoluetoimistoille. Ainakin Vihreissä ollaan onneksi tietoisia: tässä linkki Outi Alanko-Kahiluodon tuoreeseen kirjoitukseen. 
Nyt vilkaisen vielä tuoreinta Varman raporttia ja näen ansainneeni työeläkettä koko 57-vuotisen elämäni aikana 832,26 euroa. Olen hyväosainen: useimmilla taiteilijaystävistäni ei ole lähellekään yhtä mittavaa kertymää – eräälläkin on kertynyt peräti 14,00 euroa. Enkä ole edes kateellinen Elopille, koska tulen kuolemaan tietäen olleeni suomalaiselle kulttuurille monin verroin Elopia arvokkaampi. Jään siis odottelemaan kissanpäiviä ennen taivasosuuttani, joka minulle ei kuitenkaan aatteellisista syistä lankea, ja käyn baarissa juomassa ansaitun valkoviinilasin, johon minulla ei oikein olisi varaa. Siellä tapaan muun muassa raksatyöläisiä, joista osa on ajettu samalle palkkatyöläisten ja yrittäjien väliselle harmaalle alueelle, itsensä työllistävien asemaan. Heihin minä osaan identifioitua. Harva heistäkään haluaa olla yrittäjä.