Julkista taidetta 15: Silkkaa roskaa

Julkisen taiteen ei välttämättä olla pysyvää. Kaisa Salmi (s. 1968), joka aikoinaan teki eduskunnan rappusista ja sitten Rautatientorista gerberameren hätkähdytti helsinkiläisiä Narinkkatorille rakentamallaan installaatiolla Muovivyöry (1.–9.6.). Söpöjen kukkien sijaan hän kärräsi torille 17 000 kiloa muovijätettä:

Vähän simppeli työhän se on, mutta silti varsin tehokas, koska se herättää tosi vastenmielisä fiiliksiä.  Oli sitä paitsi hauska salakuunnella ohikulkijoiden kommentteja. Moni ei sitä taiteena halunnut pitää.

Näyttelykuvia 117: Salven jengiä, osa 2

Eilen sitten avattiin Galleria Ortonissa Salvelan kesä (8.–30.6.), jota toissapäivänä olin rakentamassa. Väkeä oli tuvan täydeltä. Kulttuurineuvos Tuula Arkio avasi näyttelyn ja minä sanoin muutaman sanan teemasta ja taiteilijoista:

Avajaisohjelmaan kuului myös Roi Vaaran (s. 1953) performanssi:

Tunnelma oli katossa myös ravintolan Salven jatkoilla. Juhani Harrin (s. 1939) kanssa aikoinaan Salven hiljalleen taiteilijaravintolaksi muuntanut Vexi Salmi muisteli takavuosien taiteilijaelämää:

Sitten vielä laulua, jota esittivät Veikko Muikun haitariyhteyeen säestämänä vähän ammattimaisemmin Riitta Leivo ja vähän amatöörimäisemmin mutta sitäkin suuremmalla sydämellä tuoreehko tyttölauluyhtye Kulttuurikotkat:

Joskus taide-elämä ei siis ole yhtään ahdistavaa.

Näyttelykuvia 116: Salven jengiä

Huomenna avautuu Galleria Ortonissa hieman kepeämielinen kesänäyttely Salvelan kesä (8.6.–30.6.). Kyse on kahdeksasta taiteilijasta, joilla on tapana käydä silloin tällöin istuskelemassa ravintola Salvessa Helsingin Hietalahdessa. Vähän sellainen poikien näyttelyhän – näin totesi erään pojan puoliso – tämä on. Yksi pojista on näyttelyn kuraattori, eli minä – kovin kriittisesti en siis tähän näyttelyyn suhtaudu. Ja tässä pojat:

Olavi Pajulahti (s. 1944, vas.) ja hänen iso maalauksensa sekä Roi Vaara (s. 1953) tekemässä Tapahtumapartituurejaan.

Kuvanveistäjät Matti Peltokangas (s. 1952, vas.) ja Matti Nurminen (s. 1947) joutuivat käyttämään vähän voimaakin Nurmisen veistoksen kanssa...

...kun taas Pekka Kauhasella (s. 1954) oli aikaa jopa leikitellä. Näyttelyn neljäs veistäjä, Ukri Merikanto (s. 1950) oli valitettavasti estynyt tulemasta ripustukseen, mutta mehän toimimme ohjeiden mukaan. Löysinpä arkistoistani hänestä ja satunnaisesta ampiaisesta hyvän kuvan juuri Salven terassilta viime kesältä:

Ja siten olivat vielä litografian mestarimme Jorma Hautala (s. 1941, vas.) ja Tapani Mikkonen (s. 1952), jonka takana näkyvät työt ripustumestari Pajulahti oli juuri saanut seinälle, mistä ansaittu maljan paikka:

Ja olihan siellä gallerian sielu, Ortonin johtava ylilääkäri Seppo Seitsalo valvomassa, etteivät tyrät liikaa rytky: 

Ja toinen sielu, Ortonin yhteyspäällikkö Sirpa Viljanen hääri ripustusassistenttina:

Niin ja vielä Galleria Ortonin graafisesta ilmeestä vastaava Timo Setälä (s. 1958) kameroineen tekemässä virallisesti sitä, mitä minä tässä teen epävirallisesti eli dokumentoimassa:

Arvasitte aivan oikein, hauskaahan meillä oli. Ja näyttelystä tuli hieno. Itse asiassa niin hieno, että useampikin näistä vanhoista konkareista totesi, että tulipa siitä "yllättävän hieno". Pitivät sitä suorastaan raikkaana. Ja mihin siinä kuraattoria tarvittiin? Sitä sopii kysyä. Koko ripustuskin oli kasassa noin kolmessa tunnissa. Sellaista se on, kun saa tehdä hommia ammattilaisten kanssa.

Näyttelykuvia 115: Senioreita

Kaapelitehtaan reissullani katsastin myös sen, mitä Kuvataiteilijaseniorit olivat saaneet aikaan Senioreiden salongissa (1.6.–13.6.), joka oli nyt jo 34. vuoroltaan. Niille, jotka eivät asiaa tunne, mainittakoon, että yhdistys on yli viisikymppisille taiteilijoille tarkoitettu yhdistys, mutta keski-ikä taitaa olla aika paljon korkeampi. Harva viisikymppinen nimittäin halajaa vielä seniorikategoriaan. Mutta eivät nämä mitään harmaita panttereita kuitenkaan ole. Saisivat ehkä vähän skarpatakin tässä suhteessa. Eräs jo seitsemissäkymmenissä oleva taiteilijaystäväni piti senioreita vähän sellaisena harmittomana keskustelukerhona, kun otin heidät puheeksi. Vähän sisäsiistiä heidän taiteensakin on, sanoisinko että osin suorastaan nuhjuisen vanhahtavaa modernismia:

Mutta kun katsetta tarkentaa, löytyyhän sitä yleensä jotain kiinnostavaakin. Esimerkiksi töölöläisen taidemaalari Katy Gyllströmin (s. 1933) ennakkoluulottomissa kaupunkikuvissa on aina ollut jotain tosi rohkeaa metafyysisen maiseman ulottuvuutta. Hän ei ainakaan jahtaa mitään kliseistä kauneutta: 

Näyttelykuvia 114: Materialisteja

Kaapelitehtaan Valssaamossa oli hauska keraamikkojen työhuonenäyttely Materialistit 2010 (2.6.–20.6.). Studio Savean suojissa toimiva vaihtuva ryhmä koostuu lähinnä keraamikoista, mutta osalla tekijöistä on selkeästi aika isoja käsitteellis-nykytaiteellisia ambitioita. Kokonaisuus oli vallan mainio, vaikka koenkin toisinaan tällaisen taiteeksi kurkoittavan keramiikan vähän ongelmalliseksi. Mutta kyllä esimerkiksi Päivi Takalan (s. 1966) "kulumisen estetiikkaa" luotaavat teokset olivat jotenkin vastustamattomia:

Korutaiteilija Mervi Kurvisen (s. 1974) viirit olivat puolestaan suorastaan aika rankkoja:

Kaikkineen oikein kiinnostava näyttely, vaikka osa töistä olikin juuri sellaista kliseistä keramiikkaa, jota tällainen keramiikkaa oikeasti ymmärtämätön ajatteleekin sen olevan. Olikohan tämä nyt ymmärrettävästi sanottu?

Näyttelykuvia 113: Kivimies

Sitä aina puhutaan kaikkien taiteenlajien ja alalajien kuolemasta. Näin on kuvanveistonkin laita, ja varsinkin sen klassisten materiaalien kuolema on ollut vähintäänkin lähellä. Vaan aina löytyy joku, joka asian hallitsee ja osaa sitä elämääkin jatkaa. Kivenveiston alueella tämä vastuu on Suomessa muutamalla nuoremmalla veistäjällä, joista kotkalainen Olli Mantere (s. 1972) on varmaan se kovin jätkä. Kivi-Olliksikin jotkut vanhemmat kollegat häntä sanovat. Ja näinhän se näyttäytyi todeksi Galleria Sculptorin näyttelyssä (2.6.–9.7.):

 

Mantere itse sanoo kauniisti: "Teokset on tehty maasta louhittuihin kiviin. Pidän paljon kiven ominaisuudesta muistaa erilaiset jäljet väkivaltaisesta herkimpään. Kaikesta jää aina jälki. Jäljet ovat tärkeitä, niillä on aina tarina. Jäljillä, iskuilla ja silityksillä voi kertoa tarinaa." 

Tässä ollaan kiinni kivenveiston perusasioissa ja kuitenkin temaattisesti – ihmisen luontosuhde sekä ihmisen ja teknologian suhde – ihan ajassa.

Kuvassa näkyvä pieni heijastusjäki kertoo myös ripustuksen osaamisesta [kuva voisi toki olla vähän parempi]. Tähän minua opasti galleriassa sattumalta kohtaamani kuvanveistäjä Pekka Kauhanen (s. 1954) – omaan savolaistyyliinsä huomauttaen, että eihän kriitikko sellaisia asioita kuitenkaan huomaa. No, minähän nöyrästi kiittelin opastuksesta. 

Sitten tapasin ihan tarkoituksella kuvanveistäjä Villu Jaanisoon (s. 1963), jonka kanssa yhdessä kuratoimme Sculptoriin näyttelyä Julkisen veistotaiteen museo (11.8.–5.9.). Tutustuin myös hänen outoon puolirotuiseen mäyräkoiraansa Ibumaxiin:

Julkista taidetta 14: Kansojen välisestä ystävyydestä

Kävin tänään ensimmäisen kerran elämässäni varta vasten katsomassa vuonna 1990 pystytettyä viimeistä suomettumisen ajan taidetodistetta, Oleg Kirjuhinin veistosta Maailman rauha (1989), joka minun piti kuvata Kritiikin Uutisia varten. Moskovan kaupunki lahjoitti aikoinaan tämän sosialistisen realismin historiallisen jäänteen Helsingille. Se paljastettiin 14.1.1990. Kuuluisaksi se on tullut siitä, että Mikael Jungner oli sitä aikoinaan tervaamassa, ja se yritettiin itse asiassa räjäyttää vajaa kuukausi sitten. Iltalehden lukijat valitsivat sen Helsingin kolmanneksi rumimmaksi veistokseksi kaksi vuotta sitten. Onhan se ruma ja ihan sitä ihtiänsä, mutta on siinä nykyään jotain huvittavaakin. Minua ei oikeastaan juurikaan harmita sen olemassaolo. Paljon enemmän minua harmittaa se, että suomalaiset veistäjät ovat tehneet vielä paljon rumempiakin julkisia veistoksia – ja useimmiten ilman mitään poliittisia tarkoitusperiä. Siis myöskin ilman anteeksiantoa helpottavia realiteetteja. Ja tekevät niitä edelleenkin.

Itse asiassa minua lähinnä nauratti. Veistos on niin sivussakin, ettei se siellä oikein haittaakaan.
Ja mitä se ruma tarkoitaa? Kai se lähinnä on sitä, että tällainen herooinen sosialistinen realismi on arjelle vierasta ja valheellista ja muodonannoltaan kliseistä ja siis vailla syvyyttä. Mutta mitä vikaa on maailman rauhassa, joka meiltä edelleenkin puuttuu? Voisihan sitäkin kysyä. 

Luettua 35: Ajatusten vapaakauppaa

Pierre Bourdieu & Hans Haacke: Ajatusten vapaakauppaa. Suom. Kaija Kaitavuori, Rolf Büchi ja Leena Nieminen. Taide 1997.

Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu (1930–2002) on aina kuulunut tärkeimpiin nurkkajumaliini. Palaan hänen kirjoihinsa aika usein – tai ainakin palasin silloin, kun vielä aktiivisesti opetin taiteen sosiologiaa. Tämänkin pienen kirjan, jossa hän käy keskustelua saksalais-amerikkalaisen taiteilija Hans Haacken (s. 1936) kanssa, luin aikoinaan aika tarkkaan. Haackehan on muuten tehnyt useita aika rankkoja poliittisia teoksia, muun muassa Venetsian biennaaliin vuonna 1993, jolloin hän muistutti teoksellaan Germania Saksan paviljongin natsitaustasta.

En ole ihan varma siitä, miksi kirja tarttui mukaani, kun tarvitsin lukemista kaupunkimatkalleni – se muuten tuli ihan hyvin luettua kahdessa bussissa ja kahdessa ratikassa – mutta luulenpa, että alitajuntani toimi nyt ajan haasteiden myötä. Hämmästyin nimittäin sitä, miten kirjan ajatukset kulttuurisponsoroinnista, sensuurista, itsesensuurista ja valtion roolista ovat nyt paljon ajankohtaisempia kuin sen suomennoksen ilmestymisen aikoina. Tuolloinhan me – ketkä me? en minä tarkkaan tiedä, se vain tuli – ihmettelimme lähinnä vain Helsingin Taidehallin ja BMW:n epäpyhää liittoa (eipä muuten löytynyt googlettamalla mitään tästä asiasta), mutta esimerkiksi Valtion taidemuseon laajempia sponsorointikuvioita tuskin olisi osannut tuolloin ennakoida. Tai sitä asenneilmapiirin muutosta, jota esimerkiksi Helsingin taidemuseon Janne Gallen-Kallela-Sirén on ollut viemässä eteenpäin. Suomi on alkanut enemmän ja enemmän muistuttaa sitä yhdysvaltalaista maailmaa, josta Haacke puhui 1990-luvulla. Siellähän muun muassa alettiin tulloin sensuroida homoseksuaalista taidetta ja kristillisiä arvoja kyseenalaistavaa taidetta. 

Tämä kirja on siis käynyt vain ajan myötä tärkeämmäksi, ikävä kyllä. 

En voi muuta kun olla vahvasti samaa mieltä, kun Bourdieu toteaa: "On taisteltava avun kasvattamisen puolesta ja vastustettava yhä kasvavaa suuntausta mitata kulttuurituotteiden arvo niiden yleisön laajuudella, toisin sanoen suuntausta suoraviivaisesti ja yksinkertaisesti tuomita, kuten televisio tekee, teokset vailla yleisöä. Ja on taisteltava tämän avun käytön valvonnan lisäämisen puolesta, koska niin kuin taloudellinen menestys ei takaa taiteellista tai tieteellistä merkitystä, niin ei sitä takaa taloudellisen menestyksen puutuminenkaan, eikä automaattiseti voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että esimerkiksi niiden kirjojen joukossa, joita on vaikea kustantaa ilman tukea, olisi sellaisiakin, jotka eivät ansaitse tulla julkaistuiksi." 

Ei siis mitään pelkkää hyvää tarkoittavaa liberaalisuutta. 

Tällaista keskustelua meilläkin tarvittaisiin enemmän. Sitä mielestäni edusti hienosti kuvataiteilija Teemu Mäen (s. 1967) avaus 'Avoin kirje kolmen koplalle' aiemmin tänä vuonna Voima-lehdessä. 

Elämme vaarallisia aikoja, todettiin aikoinaan. [Kuka niin muuten totesi? Tajusin, etten minä muista. R.E.M. teki aikoinaan biisin Dangerous Times. Hitto, nyt jäi oikein vaivaamaan.]

PS. Pari tuntia myöhemmin. Jotta paremmin ymmärtäisitte huoltani, kiinnittäkää huomiotannne esimerkiksi äskettäin uutisoituun kansanedustaja Leena Rauhalan (kd.) hallitukselle tekemään kirjalliseen kyselyyn eräästä mahdollisesta suomennettavasta nuorisokirjasarjasta, jossa on noituutta ja seksiä. Kyllä meilläkin ennakkosensuuri ja varsinkin ennakkoitsesensuuri saattaa olla lähempänä kuin osaamme kuvitellakaan.  

Näyttelykuvia 111: Irti?!

Olin tänään monipuolisen mediataiteilija Markus Renvallin (s. 1957) kanssa vierailevana tähtenä kritiikkisessiossa Taidekoulu Maan kolmannen vuosikurssin lopputyönäyttelyssä Irti?! (25.5.–5.6.) kulttuurikeskus Stoan galleriassa Itäkeskuksessa:

 

Vielä tuntienkin jälkeen on aika voipunut olo. Tällainen on itse asiassa aika rankkaa työtä. Pitää yrittää pysyä valppaana, ei saa puhua paskaa ja pitää kuitenkin löytää näkökulmia sellaiseenkin, johon ei oikein tunnu saavan otetta. Ja sitten pitäisi olla kriittinenkin, mutta nyt jo kuitenkin harmittaa jotkut asiat, jotka tuli sanoneeksi. "Pitikö minun nyt sillä lailla mennä sanomaan?" Ja sitten vielä Pirjetta Branderkin (s. 1970) meni sanomaan, että osa muistaa saamansa kommentit koko ikänsä. Mutta hyvä kun sanoi, sillä tottahan se on. Kyllä minä esimerkiksi heti elävästi muistin, kuinka eräs nainen muisteli pari vuotta sitten Paul Osipowin (s. 1939) antamaa kommenttia Oriveden Opistosta jostain 1960–70-lukujen vaihteesta. "Mitä paskaa sinä yrität minulle tarjota, vie se pois", oli Osipow tokaissut. Ei me Renvallin kanssa onneksi sellaisia puhuttu. Mutta huomautin minä Anni Terävälle (s. ?), että hänen maalauksensa naisen polvi on anatomisesti kökkö:

Mutta sitten me ajauduimmekin keskustelemaan siitä, että voiko polvi olla anatomisesti kökkö tarkoituksellisesti. Minä tietenkin väitin, että ei, jos maalaus muuten muistuttaa tyyliltään fotorealismia. Mutta ota nyt näistä nuorista selvää. He kun ovat ottaneet modernisminkin käyttöön ikään kuin hassuna tyylikeinona. Heillä ei tunnu olevan enää mitään isänmurhafiiliksiä. He tekevät kuin huvitellen modernistisen näköisiä muotoja välittämättä värimaailmojen perinteisistä hillityistä sääntöjärjestelmistä tai sitten koristellen muotoja vaikka erilaisilla hileillä. Se on itse asiassa aika metkaa. Ehkä heitä jopa nauratti, kun me viiskymppiset äijät yritimme olla tosissamme. 

Avartavaa tällainen ainakin on. Toivottavasti puolin ja toisin.

Hyvä fiilis koulussa tuntuu ainakin olevan. Kommunikaatio opettajien ja oppilaiden välillä on aidon ja rehellisen tuntuista. Tällainen kuva minulle jäi jo silloin, kun puolitoista kuukautta sitten olin siellä pitämässä luentoa katutaiteesta.

Näyttelykuvia 109 & 110: Marginaalissa

Olisikohan se jotenkin oireellista, että meinasin unohtaa kaksi eilen näkemääni näyttelyä? Ne kuin eivät olleet samalla tavalla "oikeita" kuin kaksi muuta näkemääni. Toinen oli "vain kirjastossa", niin kuin helposti tulee ajatelleeksi, koska kirjastoissa näkee niin paljon huonoa amatööritaidetta – mikä on muuten ihan turha klisee. Tämäkin näyttely oli ihan mielenkiintoinen. Kirjasto 10:ssä, jossa vikkoittain käyn, oli esillä Laajasalon opiston kuvallisen viestinnän ja graafisen suunnttelun linjan kevätnäyttely Inside Outside the Box (18.5.–6.6.). Teemana oli siis yksinkertaisesti kuutio, ja oli ihan hauska katsella sitä, miten nuorempi väki kuution ulottuvuuksia oli hahmottanut:

Vielä huolestuttavampaa oli tietenkin se, että Kulttuurikeskus Caisan näyttely meinasi kokonaan unohtua. Itse asiassa ylipäänsä koko käyminen Caisassa tuppaa unohtumaan – eikä pelkästään minulta, mikä käy ilmi, kun miettii sitä palstatilaa, jonka Caisan näyttelyt valtamediassa ovat saaneet. Sitä jotenkin pitää paikkaa sympaattisena maahanmuuttajapaikana, mutta samalla sen näyttelyihin tulee suhtautuneeksi aivan liian vähätellen, ikään kuin ihan kivana maahanmuuttajapuuhasteluna, jota pitää periaatteessa tukea mutta joka ei silti todellisuudessa ole taiteena niin kiinnostavaa. Ja näinhän se on, hitto soikoon, usein ollutkin. 

Mutta miten nämäkin ongelmat ratkaisee? Onko tällainen keskus vain ghettouttavaa toimintaa? Eiväthän esimerkiksi monet vanhemmista maahanmuuttajataiteilijoista ole mitään erilliskohtelua taide-elämäämme integroitumisessa tarvinneet. Ei heitä itse asiassa kukaan ajattele "maahanmuuttajataiteilijoina". Ajatellaanpa vaikka Chilen 1970-luvun pakolaista Soledad Chuaquita (s. 1937) tai sitten vaikkapa aikoinaan itäblokista tulleita Petr Rehoria (s. 1949), Radoslaw Grytaa (s. 1955) tai Zoltan Popovitsia (s. 1940). Ja kukahan muka olisi syrjinyt Yhdysvalloista Suomeen jo kauan aikaa sitten muuttanutta Howard Smithiä (s. 1928), koska hän on musta? Kaikki nämä taiteilijat edustavat omaa varsin arvostettua osaansa suomalaisesta taiteesta. Tällaisia tulin pohtineeksi, mutta toki pitäisi miettiä vasta-argumenttejakin.

Nyt Caisassa oli kuitenkin ihan kiinnostava näyttely. Italialaissyntyisen arkkitehti Erika de Martinon (s. 1975) ja kuvataiteilija Egle Oddon (s. ?) näyttelyssä Flowing Traces (6.5.–18.6.) oli installoituna hauskalla tavalla rinnastettuna orgaanisia jälkiä ja ihmisen jättämiä vähemmän orgaanisia merkkejä:

 

Pitänee siis ruveta seuraamaan Caisan tarjontaa. Niin, ja samalla voi muuten käydä Café Caisassa syömässä kurdilaisen buffet-pöydän antimia [tämä ei ole maksettu mainos.]

Luettua 34: Works – Werke

Timo Valjakka (toim.): Grönlund-Nisunen. Works – Werke. argobooks 2010. [Tekstit: Jyrki Siukonen, Carl Michael von Hausswolff]

Eilisten avajaisten jälkeen minua odotti kotona vielä berliiniläisen argobooksin julkaisema katsaus arkkitehti- ja kuvataiteilijaparivaljakko Grönlund-Nisunen taiteelliseen toimintaan vuosilta 1993–2009. Siitä ei ole pitkä aika, kun kävin katsomassa heidän näyttelyään, joten oli hauska palauttaa kokemus mieliin. Petteri Nisusen (s. 1962) ja Tommi Grönlundin (s. 1967) työt perustuvat useimmiten äänelle, liikkeelle ja säteilylle, mutta he eivät tee mitään taikatemppuja, kuten kollega Jyrki Siukonen (s. 1959) esseessään huomauttaa. Kaikki on näkyvillä ja kaikki kerrotaan, runous yhdistyy runousoppiin, ja silti kaikki on on vähän kiehtovaakin. Kummallinen tapaus. On hienoa, että näitä teoksia on nyt saatu yksiin kansiin, koska parivaljakko ei itse asiassa ole esiintynyt Suomessa lainkaan niin tiheästi kuin ulkomailla. Toinen kollega, ruotsalainen Carl Michael von Hausswolff (s. 1956), muistelee useita kohtaamisiaan ja yhteistyötään Grönlund-Nisusen kanssa. Väliin vähän liikaakin yrittäen olla humoristi, mitä hän ei ole lainkaan samassa mitassa kuin Siukonen, joka on yhtäaikaa ja erottamattomasti tosikko ja huumorimies – antaen viisikymppisenä tohtorismiehenäkin toisinaan jopa pikkuvanhan vaikutelman. Pelottavia nämä suomalaiset ruotsalaisiin verrattuna. 

Mutta on tämä silti tärkeä taidekirja. 

Näyttelykuvia 108: Arvoista?

Ratikka vei vielä eilen päivän päättäviin avajaisiin. Pysäkillä yritin lukea Leo Tolstoin (1828–1910) keromusta 'Vanha Ruuna' , mutta paikalle osui performanssitaiteilija Heikki Mäntymaa (s. 1944), jonka kanssa eksyinkin puhumaan Harakan saaresta – taiteilijoiden paikasta, jonka kohtalo on viime aikoina puhuttanut. Ratikassa törmäsimme vielä Gun Holmströmiin (s. ?), kuvataiteilijaan joka on vuosia vaikuttanut muualla maailmalla mutta joka nyt on palannut Suomeen. Hän kertoi suunnnitelmistaan, muun muassa kolumbialaisystäviensä kanssa järjestettävästä näyttelystä:

Matkasimme Forum Boxiin, jossa oli Anni Laakson (s. 1961) ja Lena Séraphinin (s. 1962) näyttelyn The Value Beast (4.6.–2.7.) avajaiset.

Laakso on kuvanveistäjä, joka on käyttänyt toiseen kertaan kertakäytettävää materiaalia. En nyt ihan ymmärrä, miten hänen polyuretaaninsa ja pakkausmateriaalin täytteensä erityisesti "käsittelisivät ihmisen suhdetta tulevaisuuteen", mutta aika kummallista ja samalla vähän kiehtovaakin jälkeä hän on saanut aikaiseksi:

Ihan helposti avautuva ei ole Séraphinkaan, joka on käyttänyt videota ja valokuvaa. Teos Red Dawn, The Civilian Remake kuulemma pohjautuu "subliminaaliseen ilmiöön, näköhavaintooon, joka ei nouse katsojan tietoisuuteen mutta jolla siitä huolimatta voi olla alitajunnallisia seuraamuksia". Kuvalla ja äänellä toimivan, varsin vaikuttavan teoksen lähtökohta oli valokuva Helsingin pommituksista, joten minä ajattelin lähinnä pommituksissa kuollutta isoisääni. 

Lähdin sitten näkemään unia, mutta en vieläkään tiedä, mitä alitajunnalleni tapahtui.

Taidan käydä näyttelyssä uudestaan, koska sen käsittelemä arvojen maailma ei minulle ihan auennut. Miten ihmeessä näyttely "kuvasi arvojen petomaista kykyä vaihtaa muotoaan ja piiloutua keskuuteemme näkymättöminä"?

Näyttelykuvia 107 & Luettua 33: Helsinki 1968

1970-luvulla Tukholmaan muuttanut Juhani Ahon (1861–1921) ja Venny Soldan-Brofeldtin (1863–1945) pojantytär Claire Aho (s. 1925) on tehnyt pitkän uran mainos- ja muotikuvaajana ja myös dokumenttifilmien tekijänä. Hänen vuonna 1968 ottamansa Helsinki-aiheiset valokuvat, jotka olivat aikoinaan esillä Kielissä järjestetyssä pohjoismaisia pääkaupunkeja käsittelevässä näyttelyssä, ovat nyt ensimmäistä kertaa nähtävänä Suomessa, kaupungintalon Virka Gallerian näyttelyssä (4.6.–5.9.). 

Menin aamupäivällä näyttelyn pressiin, jossa itse valokuvaajakin oli pirteänä paikalla. 84:n vuoden korkea ikä ei tuntunut paljoa painavan: 

Ahon kuvaama Helsinki on auvoisa ja nostalginen ja hyvin arkisen ihmisläheinen:

Olisihan siinä jotain rosoa ja särmääkin voinut olla, mutta kyllä tällaistakin Helsinkiä, jonka lapsuudestani muistan, on toki hauska katsella. Vähän sellainen ikuisen lauantain fiilis siitä kyllä tulee.

Tätä vaikutelmaa yrittää omalta osaltaan problematisoida Kjell Westö:

Claire Aho & Kjell Westö: Helsinki 1968. WSOY 2010.

On hienoa, että Claire Ahon vuoden 1968 Helsinki-kuvat on tallennettu myös kirjaksi. Tavallaan on myös ihan hauskaa, että tekstiä kirjaan on ollut kirjoittamassa Kjell Westö (s. 1961), Ahoa yli 30 vuotta nuorempi stadilainen. Olen pitänyt aina kaikesta lukemastani Westöstä, mutta nyt tuli sellainen tunne, että alkaakohan metodi olla vähän väsynyt. Mennään kansalliskirjastoon ja luetaan vuoden 1968 lehtiä ja sirotellaan mukaan hauskoja yksityiskohtia, muun muassa Kekkosen kalamatkasta Hiittisiin Aleksei Kosyginin (1904–1980) kanssa. Westön pitäisi ehkä pitää pientä mietintätaukoa ja keksiä vähän uusia kujeita. 

Itse asiassa olisin paljon mielummin lukenut kirjan johdantona jonkun valokuvatutkijan – vaikkapa Suomen valokuvataiteen museon tutkija Jukka Kukkosen – Ahon tuotantoa kontekstualisoivan esseen.

Saahan sitä toivoa.

On tämä silti hauska kirja, eikä Westön juttukaan mikään ihan paska ole.

Näyttelykuvia 106: Viime hetkellä

Olen jo pari vuotta suunnitellut käyntiä Sarjakuvakeskuksessa Helsingin Kalliossa, mutta koska en ole koskaan ollut ihan erityisen innokas sarjakuvanharrastaja, on se jäänyt vain aikeeksi. Eilen illalla sinne tuli kuitenkin muutenkin asiaa, koska kuulun Kiilan uuteen johtokuntaan, ja pidimme siellä järjestäytymiskokouksen. Kiilan puheenjohtaja, sarjakuvataiteilija Johanna Rojola (s. 1970) on nimittäin siellä vähän niin kuin kotikentällään:

Rojolan taustalla näkyy osa galleriatilan näyttelyä. Kyseessä on Eetu Pellonpään (s. ?) näyttely Graafisia visioita (2.–25.6.). Pellonpää itse toteaa, että hänen työnsä "ovat tiivistyneet enempi sarjattomiin taidekuviin, joissa spontaanit näyt hakevat muotoaan, raportoiden rehellisiä ajatuksia tekijän sisäisestä maailmasta". Ei niistä kuitenkaan oikein ehjää näyttelykokonaisuutta vielä tunnu syntyvän. Tekniikat ja tyylit ovat vähän hakusessa, vaikka jälki onkin ihan näyttävää: 

Aika viime hetkellä tuli paikassa käytyä. Se on nimittäin muuttamassa myöhemmin kesällä Toukolan vanhaan kirjastoon Arabianrantaan.

Kävin minä sitten vessassakin, jossa oli hauska liitutaulu. Mutta ei sinne kukaan ollut sarjakuvaa piirtänyt:

Luettua 32: Pietari

 

Solomon Volkov: Pietari. Eurooppalainen kulttuurikaupunki. Suom. Seppo Heikinheimo. Otava 1996.

No huhhuh. Olipa urakka. Sain vihdoin Solomon Volkovin (s. 1944) liki 600-sivuisen Pietarin kulttuurihistorian loppuun. Enpä ole pitkään aikaan – en ainakaan tänä vuonna – näin hyvää kirjaa lukenut. Volkovin tyyli on kuitenkin tietyllä tavalla ambivalenssia tuottava: hän on yhtäaikaisesti sekä häkellyttävän sivistynyt että myös pinnallisen kepeä. Hänen virtuoosimaisuudessaan on jotain epäilyttävää (liekö emigrantin amerikkalaisuutta?), mutta koska en ole saanut epäilyäni kohdennetuksi, kallistun toistaiseksi olemaan hänen puolellaan. Tässä kirjassa on nimittäin miltei kaikki, mitä pietarilaisesta teatterista, tanssista, kirjallisuudesta ja kuvataiteesta voi kertoa – tai mitä ainakin tällaisen maallikon tulee tietää. Niiltä osin kuin kuvataidetta tunnen, on Volkovin analyysi myös terävää ja osuvaa, ja koska kyseessä on kuitenkin musiikkimies, luotan siis intuitiivisesti hänen muihinkin kommentteihinsa.

Harmittaa vain se, että en älynnyt tehdä muistiinpanoja, koska kirjassa on myös sangen aforistisia tiiviitä kommenteja monen taiteilijan keskeisestä tematiikasta. Muistini on nimittäin iän tai sairauksieni myötä alkanut heiketä, ja tunnen tuskallisesti sen, mistä Joseph Brodsky (s. 1940) puhuu todetessaan kirjassaan Katastrofeja ilmassa (Tammi 1988): "Runo täytyy muistaa ennen kuin se jää eloon." Minulla on jo nyt tunne, että muistan Volkovin Pietarista aivan liian vähän. Tein aika monena päivänä niin, että ratikassa kirjaa lukiessani taitoin hyvään kohtaan hiirenkorvan (näin ei tietenkään saisi kirjalle tehdä!) ja palasin illalla kohtaan vielä uudestaan. Välillä kyse oli uudesta tuttavuudesta, kuten Nikolai Akimovista (1901–1968), Leningradin komediateatterin johtajasta, joka oli myös ilmeisen kiinnostava lavastaja ja julistetaiteilija – tässä omakuva: 

     

Välillä kyse oli vain kaskuista, kuten tänään lukemani tarina Leningradin 1960-luvun puoluepamppu Vasili Tolstikovista, joka oli todennut amerikkalaiselle delegaatiolle, joka oli kysellyt jotain Leningradin kuolleisuusluvuista, että "Leningradissa ei ole kuolleisuutta lainkaan". Ihmeellistä tuo sosialismi.

Mutta vakavasti: jos venäläinen 1800–1900-lukujen kulttuuri vähääkään kiinnnostaa, on tämä kirja silkkaa käsikirjastomateriaalia. Ja onneksi kirjassa on myös ihan oikea henkilöhakemisto. Etsittyyn kohtaan on edes helppo palata, vaikka muisti ei niin hyvä enää olisikaan.
Mutta näin siinä käy, että yhden kirjan lukeminen johtaa ties kuinka monen muun kirjan lukemiseen. Olen siis jo tänään aloittanut Joseph Brodskyn esseekokoelman Katastrofeja ilmassa. Ja muitakin Volkovin herättämiä on jo jonossa.

Julkaistua 34: Tänään katson sinisiä esineitä

Eilen tuli myös ulos toissapäivänä kirjoittamani radiokolumni, jossa Pietarin matka vielä elää:

Tänään katson sinisiä esineitä

Olen viime aikoina lukenut 600-sivuista kirjaa, joka on tehdä minut hulluksi. Nautin kirjasta suunnattomasti ja siksi yritän lukea sitä tarkkaan ja sen tuottamia assosiaatioita pohdiskellen, eli lukeminenkin tuntuu kestävän tavallista paljon pidempään. Intohimoiselta ja nopealta lukijaltahan tuollainen paketti menisi helposti muutamassa päivässä. Minä olen lukenut kirjaa jo yli viikon, eikä loppu vielä edes häämötä.
Kyseessä on musiikkitieteilijä Solomon Volkovin Pietari (Otava 1996), kulttuurihistoriallinen analyysi erään kaupungin sielunelämästä. Kävin Pietarissa toissa viikolla työmatkalla ja innostuin sen ansiosta sitten jälkikäteen lukemaan kirjaa, jotta ymmärtäisin paremmin sen, missä olin käynyt.
Volkovin kirja on herättänyt minussa oudon ongelman. Sen innoittamana olen jo hankkinut antikvariaatista Andrei Belyin Peterburgin (WSOY 1962), Tito Collianderin Ilja Repinin (Tammi 1944) ja Maksim Gorkin Šaljapinin (WSOY 1987) sekä kaivanut esiin omasta hyllystäni uudestaan Dmitri Šostakovitšin muistelmat (Otava 1980) sekä Pekka Pesosen ja Timo Sunin toimittaman antologian Venäläinen formalismi (SKS 2001). Olen myös päättänyt kuunnella kaikki Šostakovitšin 15 sinfoniaa… niin, ja Anna Ahmatovasta en ole vielä ehtinyt sanoa sanaakaan… 
Iloitahan tässä pitäisi. Elämän sisältö ei ainakaan tunnu loppuvan kesken. Sitä paitsi elämme ainakin vielä toistaiseksi sellaisessa hyvinvointi- ja sivistysvaltiossa, että voin koska tahansa mennä kirjastoon ja lainata kaiken edellä luettelemani. Siis ihan kaiken. Kukaan ei sitä yritä sensuroida ja kunnallinen kirjastolaitos sen myös haluaa tarjota.
Aloin minä kesken kaiken lukea jo toista kirjaa päällekkäin. Juuri Pesosen ja Sunin esittelemät venäläiset formalistit saivat minut ajattelemaan sensuuria ja kirjastolaitosta. Stalinin aikana taiteilijoita tapettiin tai lähetettiin Siperiaan formalismista syytettyinä. Meidän nykytaiteemme on myös syyttänyt modernistista taidetta formalismista – tosin ehkä samastumatta edeltäviin syyttäjiin.
Voisikin kuvitella, että formalistit syyllistyivät ajattelun alistamiseen erilaisille sääntöjärjestelmille. Mutta asia on todellisuudessa juuri päinvastoin. Esimerkiksi kirjallisuustieteilijä ja kriitikko Viktor Šklovški kirjoitti siitä tiedostamattomasta automaatiosta, jonka valtaan ihminen loputtomien toistojen kautta joutuu ja jonka vallasta taiteen avulla voi yrittää vapautua. Hän kirjoittaa: ”Kohteen automatisointi kuluttaa havaitsemisenergiaa mahdollisimman taloudellisesti: asiat joko esittäytyvät vain yhdeltä piirteeltään kuten numerona, tai hoituvat ’valmiin kaavan mukaan’ ilman että ne edes vilahtaisivat tajunnassa.” Sitten hän siteeraa Leo Tolstoita: ”Mutta jos kukaan ei nähnyt tai näki tiedostamatta, tai jos ihmisen koko monimutkainen elämä sujuu tiedostamatta, niin eihän sitä elämää tavallaan ollutkaan.”
Aika raakaa tekstiä, sillä se koskee meitä kaikkia ja useimpia päiviämme, jotka taitavat loppupeleissä muistuttaa aivan liikaa toisiaan. Lepopäivätkin ovat toistensa kaltaisia. Raakaa se on siksi, että se on niin totta ja peruuttamatonta. Muutenhan se olisi vain harmitonta pelottelua.
Luen Volkovia sivistääkseni itseäni mutta luen sitä myös kuin taidetta, saadakseni voimakkaita elämyksiä, jotka purkavat elämäni automaatiota monin tavoin. Oppiakseni näkemään ympäristöäni uusin silmin. Joku sisäinen ristiriita kuitenkin vaivaa minua. On syntynyt suorittamisen pakko, josta muistuttamaan olen kasannut yöpöydälleni pinon kirjoja. Nyt on luettava tämä kirja. Sitten on luettava seitsemän muuta kirjaa. Ja kuunneltava 15 sinfoniaa. Päivät alkavat muistuttaa toisiaan.

Tällainen suorittaminen on aivan liian helppoa. Se on juuri sitä ajattelua, jota varten Valitut Palat keksi ruveta lyhentämään kirjoja. Tällainen ajattelu tuottaa automaatiota, jossa ihmiset ovat tasasivistyneitä juuri sopivassa määrin. En minä halua olla sellainen ihminen.

En aio siis lukea tänään riviäkään. Täytyy olla muitakin tapoja rikkoa automaatioita ja tuntea elävänsä. Mitä jos yrittäisin vaikka kiinnittää tietoisuuteni mahdollisimman voimakkaasti jokaiseen siniseen asiaan ja esineeseen, jonka tänään näen?

*** 

No valehtelelinhan minä kolumnissani vähän. Toki kuitenkin lueskelin päivän mittaan. Mutta sinistä maailmaa yritin myös hahmottaa: 

Olin jo vähän niin kuin etukäteen päättänyt lakonisesti todeta, että eihän tuo sinisen tarkkailu mihinkään johtanut, mutta sitten huomasinkin pitkin päivää, että kyllä se vain johti. Maailmaa tuli havainnoitua ihan eri tavalla, kun yritti tarkentaa katsettaan kaikkeen siniseen. Yhdessäkin kohtaa Itä-Pasilaa laskin näkeväni yhtäaikaisesti 17 sinistä liikennemerkkkiä, ja kokemus tilasta, jossa olin, muuttui ihan toisenlaiseksi. Lopulta koin jopa ihan aidon ilontunteen, kun näin sinisen työmaakopin:

Tätä harjoitetta aion kokeilla vielä eri sävyissä.

Näyttelykuvia 103 & 104 & 105: Kaikki joukolla kirjastoon

Eilisellä uintireisullani ajattelin pitkästä aikaa käydä Töölössä Galerie Oljemarkissa, jossa ei nykyään ole kovinkaan usein kiinnostavia näyttelyitä. Ei ollut nytkään. Siellä oli grafiikan näyttely, Graafikot Oljemarkilla (26.5.–18.6.) joka oli vähän sellainen pikkuhauska kesäinen myyntinäyttely: muutama kova nimi ja hyvää tasalaatua. Mukana olivat Hanna Varis (s. 1959), Virve Lilja (s. 1968), Seppo Tamminen (s. 1944), Juha Tammenpää (s. 1959), Outi Heiskanen (s. 1937), Päivi Somppi (s. 1973), Esko Railo (s. 1961), Maarit Kontiainen (s. ?), Inari Krohn (s. 1945) ja Hannu Hyrske (s. 1949). En oikein jaksanut innostua mistään, eivätkä teokset luonnollisestikaan käyneet erityisempää vuoropuhelua keskenään, kunhan olivat näytillä, kuten tässä Varis ja Lilja:

Mutta ei kai tällaiselta näyttelyltä niin kauheita voi vaatia. Parempi siis kun en sano enää mitään.

***

Mutta käynti myöhemmin Rikhardinkadun kirjaston toisessa kerroksessa oli sitäkin palkitsevampi. Taidemaalari Olavi Pajulahti (s. 1944) oli laittanut kirjaston hauskaan Hyllygalleria Hyvinpieneen esille melko pieniä mutta sitäkin intensiivisempiä pigmenttiduunejaan nimellä Matkamaalauksia ja hiekkapiirtoja (1.–30.6.):

Ja nehän muuten ovat intensiivisiä. "Silkkaa värin libidoa", sanoi Pajulahti itse, ja jatkoi: "Jos jokin niissä muistuttaa modernismia, on se tahatonta." Mitäpä tuohon lisäämään. Itse asiassa koko hylly näytti kuitenkin vähän käsitetaiteelliselta installaatiolta:

Kirjaston toisessa kerroksessa kannattaa muutenkin aina silloin tällöin piipahtaa. Siellä nimittäin sijaitsee kuvataiteellisesti painottuneen kirjaston taiteilijakirjakokoelma, joka on myös näyttelyn tavoin esillä vitriineissä. Tällä hetkellä esillä on perusnäyttely, mutta vitriineissä järjestetään myös vaihtuvia näyttelyitä. Kokoelmaa on nyt kartutettu 10 vuotta, ja sen kautta saa oikein hyvän kuvan suomalaisen tateiijakirjan tilannteesta. Ja se on muuten hyvä.

Jottei jäisi epäselväksi, niin taiteilijakirja ei siis ole taiteilijasta kertova kirja vaan taiteilijan tekemä kirjan kaltainen taideteos. Jaakko Lintinen kirjoitti yliopiston kirjaston taiteilijakirjanäyttelyn luettelossa aikoinaan vuonna 1988 näin: "Määritelmät on syytä pitää väljinä. Siis: kysymyksessä ovat taiteilijoiden tuottamat kirjat, joiden tarkoituksena ei ole noudattaa kirjan perinteistä konventiota. Taiteilijakirjat eivät pyri olemaan kirjallisuutta, eikä niiden tarkoituksena ole esiintyä myöskään taiteesta kertovina kuvateoksina. Taiteilijakirjat on tehty itsenäisiksi taideteoksiksi. Niistä voi esimerkiksi koota helposti liikuteltavan pienoisnäyttelyn. Kirjan vaihteleva volyymi laajentaa mahdollisuuksia käsitellä muotoja, ideoita ja sisältöjä. Sovellutusten lukumäärä tuntuu loputtomalta."

Ja sovellutuksiahan Rikhardinkadun kirjastossa riittää – tässä vaikkapa Ismo Kajanderin (s. 1939) Pyhä (taide)kirja (2001):

 

Hyllyissä riittää katsottavaa ja pohdittavaa pitemmäksikin aikaa:

 

Katsomista ja pohtimista voi jatkaa kotonaan tietokoneen äärellä, sillä kokoelma on viety myös verkkoon: RikArt esittelee koko kokoelman.