Luettua 35: Ajatusten vapaakauppaa

Pierre Bourdieu & Hans Haacke: Ajatusten vapaakauppaa. Suom. Kaija Kaitavuori, Rolf Büchi ja Leena Nieminen. Taide 1997.

Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu (1930–2002) on aina kuulunut tärkeimpiin nurkkajumaliini. Palaan hänen kirjoihinsa aika usein – tai ainakin palasin silloin, kun vielä aktiivisesti opetin taiteen sosiologiaa. Tämänkin pienen kirjan, jossa hän käy keskustelua saksalais-amerikkalaisen taiteilija Hans Haacken (s. 1936) kanssa, luin aikoinaan aika tarkkaan. Haackehan on muuten tehnyt useita aika rankkoja poliittisia teoksia, muun muassa Venetsian biennaaliin vuonna 1993, jolloin hän muistutti teoksellaan Germania Saksan paviljongin natsitaustasta.

En ole ihan varma siitä, miksi kirja tarttui mukaani, kun tarvitsin lukemista kaupunkimatkalleni – se muuten tuli ihan hyvin luettua kahdessa bussissa ja kahdessa ratikassa – mutta luulenpa, että alitajuntani toimi nyt ajan haasteiden myötä. Hämmästyin nimittäin sitä, miten kirjan ajatukset kulttuurisponsoroinnista, sensuurista, itsesensuurista ja valtion roolista ovat nyt paljon ajankohtaisempia kuin sen suomennoksen ilmestymisen aikoina. Tuolloinhan me – ketkä me? en minä tarkkaan tiedä, se vain tuli – ihmettelimme lähinnä vain Helsingin Taidehallin ja BMW:n epäpyhää liittoa (eipä muuten löytynyt googlettamalla mitään tästä asiasta), mutta esimerkiksi Valtion taidemuseon laajempia sponsorointikuvioita tuskin olisi osannut tuolloin ennakoida. Tai sitä asenneilmapiirin muutosta, jota esimerkiksi Helsingin taidemuseon Janne Gallen-Kallela-Sirén on ollut viemässä eteenpäin. Suomi on alkanut enemmän ja enemmän muistuttaa sitä yhdysvaltalaista maailmaa, josta Haacke puhui 1990-luvulla. Siellähän muun muassa alettiin tulloin sensuroida homoseksuaalista taidetta ja kristillisiä arvoja kyseenalaistavaa taidetta. 

Tämä kirja on siis käynyt vain ajan myötä tärkeämmäksi, ikävä kyllä. 

En voi muuta kun olla vahvasti samaa mieltä, kun Bourdieu toteaa: "On taisteltava avun kasvattamisen puolesta ja vastustettava yhä kasvavaa suuntausta mitata kulttuurituotteiden arvo niiden yleisön laajuudella, toisin sanoen suuntausta suoraviivaisesti ja yksinkertaisesti tuomita, kuten televisio tekee, teokset vailla yleisöä. Ja on taisteltava tämän avun käytön valvonnan lisäämisen puolesta, koska niin kuin taloudellinen menestys ei takaa taiteellista tai tieteellistä merkitystä, niin ei sitä takaa taloudellisen menestyksen puutuminenkaan, eikä automaattiseti voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että esimerkiksi niiden kirjojen joukossa, joita on vaikea kustantaa ilman tukea, olisi sellaisiakin, jotka eivät ansaitse tulla julkaistuiksi." 

Ei siis mitään pelkkää hyvää tarkoittavaa liberaalisuutta. 

Tällaista keskustelua meilläkin tarvittaisiin enemmän. Sitä mielestäni edusti hienosti kuvataiteilija Teemu Mäen (s. 1967) avaus 'Avoin kirje kolmen koplalle' aiemmin tänä vuonna Voima-lehdessä. 

Elämme vaarallisia aikoja, todettiin aikoinaan. [Kuka niin muuten totesi? Tajusin, etten minä muista. R.E.M. teki aikoinaan biisin Dangerous Times. Hitto, nyt jäi oikein vaivaamaan.]

PS. Pari tuntia myöhemmin. Jotta paremmin ymmärtäisitte huoltani, kiinnittäkää huomiotannne esimerkiksi äskettäin uutisoituun kansanedustaja Leena Rauhalan (kd.) hallitukselle tekemään kirjalliseen kyselyyn eräästä mahdollisesta suomennettavasta nuorisokirjasarjasta, jossa on noituutta ja seksiä. Kyllä meilläkin ennakkosensuuri ja varsinkin ennakkoitsesensuuri saattaa olla lähempänä kuin osaamme kuvitellakaan.