Maanantaisin ei näyttelyitä juurikaan ole tarjolla. Enkä muutenkaan tänään kovin paljoa taiteen eteen tehnyt. Galleria Sculptorissa kävin hoitamassa vähän näyttelyasioita – kuratoin Villu Jaanisoon (s. 1963) kanssa Suomen Kuvanveistäjäliiton 100-vuotisjuhien kunniaksi kummallista näyttelyä Julkisen veistotaiteen museo (10.8.–5.9.), josta en vielä viitsi sen enempää kertoa. Yritämme siis vähän yllättää.
Sen verran katselin uudestaan Olli Mantereen (s. 1972) näyttelyä (2.6.–9.7.), että varmistuin siitä, miten kelpo veistäjä on kyseessä. Häneltä voi odottaa vielä vaikka mitä – esimerkiksi hyviä julkisia teoksia:
Sitten kävin palauttamassa Suomen rakennustaiteen museon kirjastoon virolaista modernia kirkkoarkkitehtuuria käsittelevän näyttelyluettelon Moodsad kirikud (2001), joka jäi vähän huonolle lukemiselle ennen kuin se jo karhuttiin pois. Taidan ostaa sen itselleni Viron arkkitehtuurimuseosta, josta sitä saa alta 10 euron – kunhan sinne taas ehdin. On muuten hauska pieni museo, jota suosittelen ehdottomasti Tallinnan matkan retkikohteeksi.
Sitten katselin kirjastosta palattuani Ville Vallgrenin (1855–1940) Topeliusta ja lapsia (1909):
Kyseessähän on siinä mielessä hauska veistos, että se kertoo omaa tarinaansa siitä, kuinka varhain julkisista veistoksista jo alettiin riidellä. Gunnar Finnen (1886–1952) mielestäni oikeinkin hieno kilpailun voittanut Topelius-muistomerkki Taru ja totuus (1932), joka sijaitsee Espalla, koettiin liian moderniksi, ja niinpä tämä vanha veistos kaivettiin kilpailevan ryhmän toimesta esin ja valettiin pronssiin ja pystytettiin paikalleen toukokuussa 1932, siis jopa puolisen vuotta ennen kuin Finnen veistos. Kummallista meno oli jo silloin.
Muistelin myös sitä, kuinka paljon Emil Wikströmin (1964–1942) vaasalainen Topelius (1915), jonka vähän aikaa sitten näin, muistutti hengeltään tätä Vallgrenia.
Sitten jostain syystä kyllästyin hattuuni ja hylkäsin sen eräille rappusille. Aion ostaa paremman ja vähän "oikeamman" hatun. Oikein hävettää tunnustaa, että kaksi kuukautta pitämäni hattu oli Henkalta ja Maukalta. Oikeastaan ihan paska juttu:
Kunnon pork pie hat minun pitää hankkia.
Sitten kävin Kiilan johtokunnan kokouksessa, ja koska huomasin, että siellä harrastetaan omituista keskinäistä riitelyä (olen nyt käynyt kahdessa kokouksessa ja kummassakin joku jäsen valittaa johtokunnalle jostain muusta jäsenestä!) ja varjotoimintaa muun muassa ensi vuoden 75-vuotisjuhlanäyttelyyn liittyen, lähdin pois ovet paukkuen ja ilmoitin, että lähetän perässä kirjeen ja kerron erostani. Kummallista meno on siis nykyäänkin. Itse asiassa käyttäydyin oikein huonosti ja haistatin vittua kapellimestari Pekka Haapasalolle. Mitäpä tuota salailemaan. Vähän harmittaa, mutta sen verran olen väsynyt ja itsekäs, että haluan harrastaa vapaaehtoista yhdistystoimintaa vain silloin, kun se on pääsääntöisesti hauskaa. Näin siis uusi pestini Kiilan johtokunnassa ei kestänyt kuukauttakaan. Kai minussakin jotain vikaa on.
Kävelin kotiin rauhoittuakseni, ja ihmettelin matkalla, että kuinkakohan paljon kuvanveistäjä Martti Aiha (s. 1952) on suunnitellut siitä Länsilinkin sillasta, joka tulee Jätkäsaaren eteen ja jonka hän on ainakin jossain määrin suunnitellut. Ei hän nyt tietysti mikään siltainsinööri voi olla. Mutta jään kiinnostuneena odottamaan:
Sitten ilahduin taas Pekka Nevalaisen (s. 1951) ABC, kissa... -veistoksesta (1996) Ruoholahden ala-asteen pihalla:
Julkinen veistotaidekin voi olla siis ihan hauskaa ja ilkamoivaa – ja hyvä, että se on sitä juuri koulun pihalla, koska sieltähän niitä tulevaisuuden taiteen ymmärtäjiä tulee jos on tullakseen. Sellaista vähän ilkamoivaa taitaa olla lähellä sijatseva Dennis Oppenheimin (s. 1938) Kihlauskin (2000), vaikka en vieläkään – nähtyäni sen siis lukemattomia kertoja – ole ihan varma, että pidänkö siitä vaiko en:
Ovathan nämä timanttisormukset aika hauskoja. Mutta miksi ne ovat sellaisia, mihin ne liittyvät? Vähän kummaksi tunne jää. Mutta ehkä sekin on kiinnostavaa.
Ja voihan sitäkin miettiä, kun uni ei tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti