Näyttelykuvia 130 & 131 & 132: Silkkaa valokuvaa

Keskiviikkopäivän vietin valokuvien parissa. Suomen valokuvataiteen museo esittelee ensimmäistä kertaa kattavasti Elonkorjaajien nimellä tunnetun 1970-luvun taiteilijaryhmän valokuvia näyttelyssään After Sauna Art (9.6.–29.8.). Ryhmästä kasvaa vuosi vuodelta legendaarisempi, ja syytäkin tähän tietysti on, mutta olisi varmaan aiheellista myös tajuta, että tällaisissa avantgarde-liikehdinnöissä on usein kyse myös ihan poikamaisesta hauskanpidosta ja yhdessä olemisesta – ja näin oli ilmeisesti myös Elonkorjaajien laita. Aika kultaa muistoja toisinaan vähän liikaakin. 

Ryhmän keskeiset jäsenet olivat Sperm-yhtyeestä tunnettu säveltäjä Pekka Airaksinen (?), Carolus Enckell (s. 1945), Antero Kare (s. 1946), Philip von Knorring (s. 1948), Olli Lyytikäinen (1949–1987),  J.O. Mallander (s. 1944), Carl-Erik Ström (s. 1938), Ilkka Juhani Takalo-Eskola (s. 1937), Erik Uddstöm (s. 1945), Peter Widén (s. 1946) ja Stuart Wrede (s. 1944).

Tässä näyttelyssä esiintyvät Kare, von Knorring, Lyytikäinen, Mallander, Ström, Takalo-Eskola, Uddström, Widén ja Wrede. Osa Elonkorjaajen valokuvista on ns. taideteoksia, osa performanssien ja muiden tapahtumien dokumentaatiota ja osa ihka tavallista näppäilyä – mutta kaikki toki kultuurihistoriallisesti kiinnostavaa. Varsinaisia valokuvataiteilijoita joukosta taitaa olla vähän kiinnostavammin ja aikaa kestävämmin vain Lyytikäinen, Ström ja Wrede. Uddströmhän on tehnyt valokuvaa työkseenkin, mutta aika kliseisesti. Mallanderilta tulee valokuvan osalta taidehistoriaan jäämään todennäköisesti vain yksi kiinnostava montaasisarja, jossa hän tuunasi julkisia veistoksia – muuten hänestä on ihan turha yrittää jälkikäteen tehdä mitään valokuvaajaa. Lyytikäisenkin Polaroid-työskentely taitaa olla kiusallisen paljon velkaa David Hockneylle (s. 1937), mutta kyllä nyt näyttelyssä nähtävä kollaasi Yhden yön työ (1982) raskaana olevasta Sirkka Knuuttilasta on silti aika vaikuttava. Takalo-Eskola on ollut ahkera kuvaaja ja kollaasintekijä, mutta sama välinpitämättömyys vähän kunniahimoisempaan esteettiseen jälkeen kuin vaivaa yleensä hänen maalauksiaan vaivaa myös näitä valokuvajuttuja. Vähän sellaista liian huoletonta Takalo-Eskolan jälki ollut aina ollut, niin kiinnostavaa kuin hänen sielunelämänsä taiteellisessa mielessä onkin.

Hyvä fiilis näyttelystä tulee kuitenkin kaikin puolin, mutta sitä en oikein ymmärrä, miksi vanhojen valokuvien yhteyteen on pitänyt ripustaa Karen iso installaatio vuodelta 2007, koska se ei tähän valokuvakokonaisuuteen tuo mitään lisää. 

On myös vähän harmittavaa, että näyttelyn tutkimustyö on jäänyt hieman keskeneräiseksi. Ensimmäisessä huoneessa olevan kuvakoosteen tekijöitä ei ole jaksettu selvittää, ja niinpä esimerkiksi jopa luettelon kanteen on laitettu hieno Keijo Kansosen (s. ?) maalauksia kantavia Elonkorjaajia kuvaava otos ilman kuvaajan nimeä. Katukuvauksen klassikko Kansonen kuvasi aikoinaan paljon Uuden Ajan Auralle, ja näyttelyn koosteessa on mukana joku muukin hänen nimetön otoksensa.

Itse asiassa iskikin heti ajatus, että olisi hauska nähdä joskus Kansosen retrospektiivi. On nimittäin aika kiinnostava ja kummallinen mies, jolla on tapana innostua omituisista asioista miltei hulluuteen asti. Idean retrosta saa vapaasti ryöstää.     

Carl Erik Ström: Runoilijan hattu, 1970-luku.

Museoon on rakennettu myös aika metka kesänäyttely Ihmisiä suviyössä – pieni episodinäyttely (9.6.–29.8.), jossa ravistellaan kliseitä kansallisuudesta ja muun muassa suomalaisen suviyön kummallisesta menosta. Mukana on paljon huumoria, vähän tragediaakin, mutta ennen kaikkea kokonaisuudessa on sellainen kummallinen lumo, että en ihan edes ymmärtänyt kaikkia sen kantavia kuratoriaalisia periaatteita – mikä tuntui oikeastaan aika hauskalta. Luulenpa meneväni katsomaan sitä uudestaankin. Osa kuvista on ihan vastustamattomia, kuten vaikkapa Rosemarie Särkän tutkielmat:

 Rosemarie Särkkä, Meillä kaikilla on punttikalsarit, 2001.

Kolmas näyttely museon Projekti-tilassa ei sitten ollut yhtään hauska, mutta pysäyttävä se oli. Sari Tervaniemen (s. 1963) Rikkoutunut lapsi (9.6.–29.8.) käsittelee lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa:

Täytyy muistaa, että taidenäyttely on myös yksi medium, ja silläkin on siis sisällön lukua ohjaava kontekstualisoiva vaikutuksensa. En ole ihan varma siitä, että ison museon kannattaa olla välinpitämätön sen kokonaisuuden kanssa, joka yhtäaikaisista näyttelyistä syntyy. Vähän minulle jäi sellainen olo, että Tervaniemen vakava aihe ja selkeä poliittinen agenda olisivat vaatineet ympärilleen jotain muutakin kuin humoristisen ja vähän absurdin teemanäyttelyn ja perushilpeät Elonkorjaajat:

Vai olenkohan minä nyt liian tosikko?

PS. Ja sen museon neljännen näyttelynhän – Ann Pelanne – olin katsonut jo aikaisemmin.