Olisikohan se jotenkin oireellista, että meinasin unohtaa kaksi eilen näkemääni näyttelyä? Ne kuin eivät olleet samalla tavalla "oikeita" kuin kaksi muuta näkemääni. Toinen oli "vain kirjastossa", niin kuin helposti tulee ajatelleeksi, koska kirjastoissa näkee niin paljon huonoa amatööritaidetta – mikä on muuten ihan turha klisee. Tämäkin näyttely oli ihan mielenkiintoinen. Kirjasto 10:ssä, jossa vikkoittain käyn, oli esillä Laajasalon opiston kuvallisen viestinnän ja graafisen suunnttelun linjan kevätnäyttely Inside Outside the Box (18.5.–6.6.). Teemana oli siis yksinkertaisesti kuutio, ja oli ihan hauska katsella sitä, miten nuorempi väki kuution ulottuvuuksia oli hahmottanut:
Vielä huolestuttavampaa oli tietenkin se, että Kulttuurikeskus Caisan näyttely meinasi kokonaan unohtua. Itse asiassa ylipäänsä koko käyminen Caisassa tuppaa unohtumaan – eikä pelkästään minulta, mikä käy ilmi, kun miettii sitä palstatilaa, jonka Caisan näyttelyt valtamediassa ovat saaneet. Sitä jotenkin pitää paikkaa sympaattisena maahanmuuttajapaikana, mutta samalla sen näyttelyihin tulee suhtautuneeksi aivan liian vähätellen, ikään kuin ihan kivana maahanmuuttajapuuhasteluna, jota pitää periaatteessa tukea mutta joka ei silti todellisuudessa ole taiteena niin kiinnostavaa. Ja näinhän se on, hitto soikoon, usein ollutkin.
Mutta miten nämäkin ongelmat ratkaisee? Onko tällainen keskus vain ghettouttavaa toimintaa? Eiväthän esimerkiksi monet vanhemmista maahanmuuttajataiteilijoista ole mitään erilliskohtelua taide-elämäämme integroitumisessa tarvinneet. Ei heitä itse asiassa kukaan ajattele "maahanmuuttajataiteilijoina". Ajatellaanpa vaikka Chilen 1970-luvun pakolaista Soledad Chuaquita (s. 1937) tai sitten vaikkapa aikoinaan itäblokista tulleita Petr Rehoria (s. 1949), Radoslaw Grytaa (s. 1955) tai Zoltan Popovitsia (s. 1940). Ja kukahan muka olisi syrjinyt Yhdysvalloista Suomeen jo kauan aikaa sitten muuttanutta Howard Smithiä (s. 1928), koska hän on musta? Kaikki nämä taiteilijat edustavat omaa varsin arvostettua osaansa suomalaisesta taiteesta. Tällaisia tulin pohtineeksi, mutta toki pitäisi miettiä vasta-argumenttejakin.
Nyt Caisassa oli kuitenkin ihan kiinnostava näyttely. Italialaissyntyisen arkkitehti Erika de Martinon (s. 1975) ja kuvataiteilija Egle Oddon (s. ?) näyttelyssä Flowing Traces (6.5.–18.6.) oli installoituna hauskalla tavalla rinnastettuna orgaanisia jälkiä ja ihmisen jättämiä vähemmän orgaanisia merkkejä:
No minulle tuli ihan hetikohta sellainen kysymys joka liittyy näkemiseen ja sen kautta kokemiseen.
VastaaPoistaAsun korttelissa jossa on ainakin 15 eri kansallisuuteen kuuluvia ihmisiä, kokonaisia perheitä, joitakin opiskelijoita, ja varmaan kaikilta muilta mantereilta paitsi Antarktikselta.
Nimittäin ihmisiä yhteenliimaava ja koossapitävä visuaalinen maailma on yksinkertaisesti kitsch. Minusta tämä on päivänselvää. Niinpä siis oli taiteilija kotoisin sitten mistä tahansa, niin aina hän joutuu jonkinmoiseen hakaukseen kitschin kanssa.
En ole myöskään ikinä keksinyt tapaa sen kuoliaaksi halaamiseksikaan. Todella outo ilmiö, ja kaiken lisäksi sitä on miltei mahdoton vielä määritellä.