Näyttelykuvia 113: Kivimies

Sitä aina puhutaan kaikkien taiteenlajien ja alalajien kuolemasta. Näin on kuvanveistonkin laita, ja varsinkin sen klassisten materiaalien kuolema on ollut vähintäänkin lähellä. Vaan aina löytyy joku, joka asian hallitsee ja osaa sitä elämääkin jatkaa. Kivenveiston alueella tämä vastuu on Suomessa muutamalla nuoremmalla veistäjällä, joista kotkalainen Olli Mantere (s. 1972) on varmaan se kovin jätkä. Kivi-Olliksikin jotkut vanhemmat kollegat häntä sanovat. Ja näinhän se näyttäytyi todeksi Galleria Sculptorin näyttelyssä (2.6.–9.7.):

 

Mantere itse sanoo kauniisti: "Teokset on tehty maasta louhittuihin kiviin. Pidän paljon kiven ominaisuudesta muistaa erilaiset jäljet väkivaltaisesta herkimpään. Kaikesta jää aina jälki. Jäljet ovat tärkeitä, niillä on aina tarina. Jäljillä, iskuilla ja silityksillä voi kertoa tarinaa." 

Tässä ollaan kiinni kivenveiston perusasioissa ja kuitenkin temaattisesti – ihmisen luontosuhde sekä ihmisen ja teknologian suhde – ihan ajassa.

Kuvassa näkyvä pieni heijastusjäki kertoo myös ripustuksen osaamisesta [kuva voisi toki olla vähän parempi]. Tähän minua opasti galleriassa sattumalta kohtaamani kuvanveistäjä Pekka Kauhanen (s. 1954) – omaan savolaistyyliinsä huomauttaen, että eihän kriitikko sellaisia asioita kuitenkaan huomaa. No, minähän nöyrästi kiittelin opastuksesta. 

Sitten tapasin ihan tarkoituksella kuvanveistäjä Villu Jaanisoon (s. 1963), jonka kanssa yhdessä kuratoimme Sculptoriin näyttelyä Julkisen veistotaiteen museo (11.8.–5.9.). Tutustuin myös hänen outoon puolirotuiseen mäyräkoiraansa Ibumaxiin: