Yksi syy siihen, että maailma on niin tylsä ja vaihtoehdoton, on ajan puute, joka tuotaa informaation vähenemistä ja sitä kautta muun muassa diskurssin kapenemista. Kun perustin tämän blogin, päätin kokeilla sitä, että onko mahdollista kertoa rehellisesti kaikesta, mitä taiteeseen liittyen näen. Sitten kun tulee kiire, aletaan kuitenkin yleensä karsia ja keskittyä siihen ns. oleelliseeen tai keskeiseen. Näin oli minullekin käydä, kun raportoin käynnistäni Iissä. Mutta jäi se vaivaamaankin, ja nyt kun tuli tyhjä hetki, niin paikkaan vielä jutun. Näin minä esimerkiksi julkista taidetta enemmänkin kuin vain Sanna Koiviston (s. 1955) Iin uitolle (2003). KulttuuriKauppilan pihalla oli Koivistolta aika kiinnostava naisfiguuri, joka ei kuitenkaan taida olla ihan virallisesti ns. julkinen taideteos:
Varsin julkinen oli kuitenkin kirkon vierellä ollut Kalervo Kallion (1909–1969) Vesainen (1940):
Kyseessä on iiläinen 1500-luvun talonpoika ja sisipäällikkö Pekka Vesainen. Kallion veistos valmistui vuonna 1940, mutta paikalleen se pystytettiin vasta vuonna 1950, kun kirkko valmistui. En ole Kalliota koskaan oikein veistäjänä noteerannut, koska hänen isästään Kyösti Kalliosta (1873–1940) tekemä, eduskunnan kupeessa jököttävä veistoksensa vuodelta 1962 on aika kökkö. Tämä Vesainen on sekin melko jäykkä, mutta kai ihan kelpo – siis sellainen kuin pitääkin olla, jos ei sitten juuri sen enempää. On siinä kuitenkin jotain uhmaa.
Ja oli siellä kirkon sankarihautausmaalla vielä vuoden 1918 valkoisten muistomerkki (1955), jonka joku on varmaan suunnitellut, vaikka tietoa ei olekaan tarjolla. Unohdin kuitenkin ottaa siitä kuvan.
Edellinen biennaali oli myös jättänyt jälkeensä teoksia, joista tarkastelin kahta. Jenni Tieahon (s. 1969) Liekki (2008) oli varsin sympaattinen hevonen ja vielä ihan hyvässä kunnossa:
Islantilaisen Eyglò Hardardòttirin (s. 1964) Kylä (2008) puolestaan osoitti, että hyvä ja kestävä – monessakin mielessä – ympäristötaide voi olla vaikka betonia. Ei kaiken tarvitse "sulautua":
Ja kävin minä vielä yhdessä näyttelyssäkin, joka ei tuntunut niin tärkeältä mutta todellisuudessa oli juuri sitä. Olen nimittäin varsinkin Virossa kierrellessäni tottunut etsimään kaikki pienet paikalliset näyttelyt, joita on esimerkiksi kulttuurikeskuksissa, kirjastoissa ja kunnantaloissa ja joiden avulla voi löytää yllättäviäkin mutta aina jollain tavalla kiinnostavia näkökulmia vierailemaansa paikkaan. Näin oli Iissäkin. Seminaaripaikassa eli monitoimitalo Nätteporissa oli aulassa pikkuruinen Marita Suomelan kokoama näyttely Sodanjälkeistä elämää Päkkilänkankaalla valokuvin ja muistelmin (1.–28.6.), josta kertoi hauska käsintehty juliste:
Sen olen oppinut, että tällaisia amatöörinäyttelyitä ei koskaan kannata aliarvioida. Jos haluaa löytää jotain tarttumakohtia paikalliseen elämään sen lisäksi, että lukee nopeasti jotain kunnan kotisivuilta ja Wikipediasta, ja käy paikallisessa baarissa syömässä keittoa, ovat kaikki satunnaiset näyttelyt varsin arvokkaita. Kyse ei ole informaatiosta vaan jostain epämääräisestä fiiliksestä, jota kautta pääsee tietyllä tavalla lähemmäksi ihmisten elämää. Vanhoja valokuvia on aina hauska katsella, vaikka ei ketään tuntisikaan ja vaikka esimerkiksi Päkkkilänkangas jäisi googlettamisenkin jälkeen täysin vieraaksi paikaksi:
Nyt olen ehkä kertonut kaiken, mitä Iissä näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti