Arne Nevanlinna: Isoisän maat. Ajan kuvia. WSOY 1998.
Muistan vielä hyvin, kuinka innostunut olin arkkitehti ja kirjailija Arne Nevanlinnan (s. 1925) kirjasta Illuusio arkkitehtuurista (WSOY 1996). Aloitin sen nyt uudestaan, mutta lopetin ennen puolta väliä, koska nyt se tuntuikin yllättäen vähän jankkaavalta ja omituisen katkeralta erityisesti sitä fenomenologista arkkitehtuuriajattelua kohtaan, jota edustaa Juhani Pallasmaa (s. 1936) ja joka on minua aina vähän viehättänyt. Olisivatkohan äijät kilvoitelleet katkerasti jostain virasta.
Nevanlinnan kriittinen sävy on kuitenkin pääsääntöisesti niin hienoa, että ajattelin kokeilla toista kirjaa. Vierellä oli aikoinani hankkimani päiväkirjamainen Isoisän maat, joka oli jostain syystä jäänyt aikoinaan lukematta. Kirja on vuoden aikana pidetty pohdiskeleva päiväkirja, jossa Nevanlinna tuumailee vähän kaikkea maan ja taivaan välillä – jopa urheilua. Ei siis niinkään arkkitehtuuria. Oli yllättävän hauska lukea 12 vuotta vanhaa ajankohtaiskirjaa. Vähän sellaista ylipitkää kolumniahan se muistutti, mutta moni asia palasi hedelmällisesti mieleen – myös valitettavasti se, miten mikään ei tunnu oikein edistyvän.
Vähän pelottavaa tällainen nevanlinnalainen kriitiinen humanismi on siinä mielessä, että hän tuntuu välillä olevan vähän liikaa sellainen halinalletoisinajattelija, jonka jurputusta aiheesta kuin aiheesta kaikkien "ajattelevien ihmisten" on kiva kuunnella. Siis "ihan kiva". Syy tähän pelkoon on tietenkin se, että olen toisinaan miettinyt omaa rooliani Suomen taidemaailmassa – ettei vain siinäkin olisi jotain samaa. Joskus minusta tuntuu siltä, että minut pyydetään puhumaan tilaisuuksiin vain sen takia, että minulla on se jurputtajan rooli, joka ei kuitenkaan todellisuudessa ole niin kovin vaarallinen.
Oli miten oli, nautin kuitenkin Nevanlinnan viisaista sanoista. Falski hän ei ainakaan ole. Mutta ei tämä mikään kuolematon klassikko ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti