Rööperistä eli Helsingin Punavuoresta on kehittynyt hijalleen kaupunginosa, jossa on vähän kaikkea. Siellä pelaan korttia, siellä katson taidetta. Siellä ryyppäsinkin joskus.
Eilen aloitin sieltä pienen taidekierroksen. Uudenmaankadun Galleria Huudossa oli tamperelaisen Jussi Karhunkorvan (s. 1971) maalauksia (5.–30.6.) jostain unen ja todellisuuden rajamailta. En saanut Karhunkorvan maalauksiin oikein otetta. Väreistä puuttui mielestäni intensiteettiä, ja jos esikuvana on olut muun muassa William Blake (1757–1827), niin ei ainakaan Blaken kaltainen hurja visionäärisyys näistä duuneista välittynyt. Jäi siis vähän pliisuksi:
Mutta ei Karhunkorvan minusta pidä välittää. Blakellakin oli kuulemma eläessään vain yksi näyttely, josta kirjoitettiin tasan yksi haukkuva arvostelu.
***
Sitten ihan toisenlaiseen maailmaan. Aikoinaan rockvideoilla maineeseen ponnahtanut elokuvaohjaaja Mika Taanila (s. 1965) on myös keskeisiä suomalaisia nykytaidenimiä. Hänellä oli Gallleria Heinossa kaksi duunia (12.6.–4.7.), toinen ensimmäistä kertaa Suomessa ja toinen maailman ensi-illassa. 5-minuuttinen Täydellisen pimennyksen vyöhyke (2006) nähtiin nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Geodeettisen laitoksen vanhasta matskusta tehty kahden filmin projisointi preparoiduin vehkein käsitteli jotenkin epämääräisesti auringopimennystä ja mantereiden etäisyyttä. En minä siitä mitään ymmärtänyt, mutta olen aina ollut heikkona Taanilan arkeologiseen kokeellisuuteen. Tämä vain on lumoavaa – vähän samalla tavalla kuin Grönlund-Nisusen "tiede":
Toinen duuni, maailmanensi-illassa oleva 6-minuuttinen Hämärä (2010) oli yhtä kummallinen. Siinä hitaasti kiskoilla liikkuvat projektorit näyttävät kuinka rupikonnat metsästävät synteettisiä matoja koeolosuhteissa (!):
Taanilan näyttely on ehkä hienoin tänä vuonna näkemäni gallerianäyttely. Mutta korostettakoon nyt, että minulla on jääväävä lukkarinrakkaus häntä kohtaan. Istuin hänen kanssaan yhdessä kulttuuriantropologian luennoilla 1980-luvulla ja matkustin hänen ja oikeaksi antropologiksi tulleen ystävämme Tapio Nisulan kanssa Sodankylän toisille elokuvafestivaaleille vuonna 1987 minun grafiitinharmaalla Volvo Amazonillani kuuntelemaan muun muassa Jim Jarmuschia (s. 1953). Tämänvuotinen festivaalihan aukeaa muuten tänään, joten malja kaikille hyville muistoille. Niitäkin tarvitaan. Joskus aivan erityisesti. Niin kuin minä juuri nyt.
***
Sitten katsoin ikkunasta Galleria 4-kuudessa Juha Veli Jokisen (?) kammottavan kitschin näköistä lasitaidetta (2.–15.6.) ja kävelin kiireesti ohi Galleria Jangvaan, jossa oli esillä (2–20.6.) Petra Koiviston (s. 1975) monotypioita. Koiviston päiväkirjamaiset elettyjä hetkiä ja tunteita luotaavat muistiinpanot ova saaneet maiseman muodon, ja varsin kauniisti ja herkästi se tapahtuu. Joissain värit olivat menneet vähän tukkoon, mutta kokonaisilme oli rauhoittava ja hienoa tyyneyttä henkivä:
Sitten kävin vielä Taidemaalariliiton tm-galleriassa, jossa ehdin jo muuttaa mieltänikin kesken näyttelyn (2.–24.6.). Ensin ajattelin vähän ärtyneenäkin, että johan nuori kundi nyt elvistelee tekemällä vähän turhan isoeleisesti näyttävän "museokokoisia" maalauksia. Mutta kyllä Klaus Kopun (s. 1978) duuneissa on asennetta ja maalaamisen meininkiä. Vähän minä vierastan hänen kovaa keltaistaan, mutta on näissä varmuutta ja tyyliä:
Tämä on muuten Lahden taideinstituutista toissa vuonna valmistuneen kundin toinen yksityisnäyttely. Hänen kotivisuillaan voi tutustua pdf:nä hänen lopputyönsä kirjalliseen osuuteen, jossa hän muun muassa sanoo: "Maalaaminen on voimakasta pyrkimystä ylittää itsensä, intohimoista kaipausta rikkoa omia rajojaan, laajentaa horisonttia. Maalaamisen päämäärä on saavuttaa jotain sellaista, mikä ei lainkaan alistu maalattavaksi ja se kohde on paradoksi ja paradoksin ymmärtäminen on sen ymmärtämistä, että sitä ei voi ymmärtää. Näin käy siis selväksi, että minä itse olen paradoksi."
Siis vähän niin kuin kiinnostava lupaava maalari.
***
Että sellainen kierros. Sitten elämä muuttui. Unohdin jo kertoa, että ilmoitin viime viikolla lopettavani Kritiikin Uutisten toimittamisen neljän ja puolen vuoden jälkeen. Sitten kävelin eilen pois ihmissuhteesta, jossa olen koko aikuiselämäni elänyt. Sitten soitin Kauppalehteen ja ilmoitin lopettavani sinne kritiikkien kirjoittamisen. Sitäkin kesti kai neljä vuotta.
Nyt on aika raskas olo. Saatan pitää taukoa, mutta toisaalta ehkä juuri työ on parasta terapiaa. Ainakin ryhdyn kirjoittamaan pariakin kirjaa.
Ja sitten menin vielä pelaamaan korttia ja voitin hirvittävän tukon seteleitä. Eksaktia summaa en verottajan takia viitsi paljastaa. Tässä siis vain kolikoita:
Voi itku. Ei tuo viimeinen kappale ollut kovin kiva. Paitsi että kukas kellekään ikuista kivaa on ikinä luvannut. Minä maksoin SARVin jäsenmaksunkin ihan vain että saisin lukea Kritiikin uutisia.
VastaaPoistaToivottavasti saat kiinni pitemmästä kirjoittamisesta suhteellisen pian. Voi se ottaa aikaa, mutta onhan sinulla nyt sitä.