Kävin tänään ensimmäisen kerran elämässäni varta vasten katsomassa vuonna 1990 pystytettyä viimeistä suomettumisen ajan taidetodistetta, Oleg Kirjuhinin veistosta Maailman rauha (1989), joka minun piti kuvata Kritiikin Uutisia varten. Moskovan kaupunki lahjoitti aikoinaan tämän sosialistisen realismin historiallisen jäänteen Helsingille. Se paljastettiin 14.1.1990. Kuuluisaksi se on tullut siitä, että Mikael Jungner oli sitä aikoinaan tervaamassa, ja se yritettiin itse asiassa räjäyttää vajaa kuukausi sitten. Iltalehden lukijat valitsivat sen Helsingin kolmanneksi rumimmaksi veistokseksi kaksi vuotta sitten. Onhan se ruma ja ihan sitä ihtiänsä, mutta on siinä nykyään jotain huvittavaakin. Minua ei oikeastaan juurikaan harmita sen olemassaolo. Paljon enemmän minua harmittaa se, että suomalaiset veistäjät ovat tehneet vielä paljon rumempiakin julkisia veistoksia – ja useimmiten ilman mitään poliittisia tarkoitusperiä. Siis myöskin ilman anteeksiantoa helpottavia realiteetteja. Ja tekevät niitä edelleenkin.
Itse asiassa minua lähinnä nauratti. Veistos on niin sivussakin, ettei se siellä oikein haittaakaan.Ja mitä se ruma tarkoitaa? Kai se lähinnä on sitä, että tällainen herooinen sosialistinen realismi on arjelle vierasta ja valheellista ja muodonannoltaan kliseistä ja siis vailla syvyyttä. Mutta mitä vikaa on maailman rauhassa, joka meiltä edelleenkin puuttuu? Voisihan sitäkin kysyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti