Pääsin tänään vähän etuajassa katsomaan Ateneumin taidemuseossa avattavaa Veikko Vionojan (1909–2001) näyttelyä (11.6.–3.10). Pressi on huomenna, mutta silloin olen Iissä (Art Ii Biennaali) pitämässä luentoa. On aika hienoa mennä elämänsä ensimmäistä kertaa Iihin, mutta siitä sitten myöhemmin lisää.
Oli se hienoa nähdä elämänsä ensimmäistä kertaa kunnon kokoelma Vionojaakin. Tämä jäyhä maagisen pohjalaisen valon kuvaaja on nimittäin aikamoinen mestari. Jotain Juhani Palmua (s. 1944), joka häneltä on yrittänyt kopioida ideoita, ei kannata samaan kastiin yrittää sijoittaa. Voi kun ihmiset ihan oikeasti tajuaisivat tämän eron. Vionoja on aito maalari. Ei hän nyt ihan minun lempilajiani edusta, mutta kyllä yhden tällaisen mestarin pitää mahtua siihen kaanoniin, jota mielessäni Suomen taiteesta rakennan [enhän siis toki sellaista rakenna kuin alitajuisesti]. Mutta palaan tähänkin aiheeseen, kun olen lukenut näyttelyyn liittyvän kirjan ja kirjoittanut Ilkan näyttelystä tilaamaan arvostelun.
Sen verran voin kuitenkin sanoa, että näyttely oli aika vaikuttava, ja suosittelenkin sitä kaikille taiteenharrastajille, vaikkei se ihan omalta lajilta tuntuisikaan. Sen verran vastustamattomia tunnelmia Vionoja on kankaalle saanut aikaiseksi:
Ruiskukkia, 1975. Sara Hildénin taidemuseo. Kuva: Kalevi A. Mäkinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti