Viime viikolla ilmestyi Arkkitehdin väriaiheinen teemanumero (3/10), jossa oli lyhyt esittelyni tallinnalaisen ystäväni, kuvataiteilija ja arkkitehti Leonhard Lapinin urasta. Oli pitkästä aikaa vähän sellainen uutuudenviehätyksellinen riemukas tunne kirjoittamisen suhteen – en ole nimittäin ennen ko. lehteen kirjoittanut:
Tapasin Lapinin hänen työhuoneellaan Tallinnan taidehallin yläkerrassa viime vuoden helmikuussa...
Himo kohottaa pinnallisuuden kantta
Päivällä Maurer oli tavannut kollegansa Leo Lapinin. Tämä oli syöttänyt hänelle uutta ajatustaan, joka huipentaisi täydellisyyteen pienalueen ideat ja periaatteet: asukkaat saisivat asua pienalueella ikuisesti, heidän ei koskaan tarvitsisi ylittää ajotietä, ja sen takia tulisi talojen väliin viheralueille rakentaa hautausmaat.
– Mati Unt, Syystanssi, 1979
Virolaista kuvataiteilijaa ja arkkitehtia Leonhard Lapinia (s. 1947) on toisinaan sanottu ”koneeksi”, toisinaan ”orkesteriksi”. Molemmat viittaukset ovat osuvia: Lapin on uskomattoman ahkera ja pitkiä sarjoja työstävä taiteilija muta samalla myös häkellyttävän monipuolinen. Toisinaan hän on eri rooleissaan – taidemaalari, käsitetaiteilija, esinekoostaja, arkkitehti, opettaja, teoreetikko, runoilija – kuin renessanssin yleisnero, Leonardo da Vincin kaltainen uomo universale, joka hallitsee suvereenisti erilaisia taiteen- ja tieteenaloja. Väliin hän on boheemisuudessaan Caravaggion kaltainen ryöpeä barokkihahmo, skandalöösi boheemi, joka
ei asetu sen paremmin neuvostoihmisen (homo sovieticus) rooliin kuin umpikapitalistiseen ja pikkuporvarilliseen nyky-Viroonkaan. Kirjailija Mati Untin kuvaama Lapin on ironiassaan kuin situationisti, joka haluaa kieltää kaiken sen yhteiskunnallisen, joka toimii yksilöstä erillisenä yhteiskunnallisena järjestelmänä. Hän haluaa epäilemättä siis kieltää yhtälailla Neuvostoliiton kuin kapitalisminkin. Mutta samalla hän on käsitteellisyydessään aina myös sosiaalinen – kuin vaikkapa Joseph Beuys, joka totesi: ”Tulevaisuudessa ei maan päällä ole jäljellä minkäänlaista elinvoimasta veistotaidetta, jollei se huomioi elävää sosiaalista organismia elollisena olentona.”
Toisinaan Lapinin ura tuntuu pitävän sisällään kaiken sen, mikä virolaisessa nykytaiteessa on tärkeää. Toisinaan hänet niputetaan jo historiaan kuuluvien modernistien kastiin. Häntä rakastetaan ja häntä inhotaan. Muistan elävästi sen kerran, kun jo vuosia sitten jouduin lähtemään erään kuraattorin luota tapaamaan Lapinia, ja hän tuhahti: ”Ainako teidän sen Lapinin luokse pitää mennä?”
Lapinin luokse on todellisuudessa aina mentävä, jos nimittäin haluaa ymmärtää Viron taidetta jo viime vuosisadan alusta alkaen, sillä juuri hän yksi niistä keskeisistä hahmoista, jotka pitivät Viron varhaista avantgardeperinnettä yllä myös neuvostoaikoina. Ja epäilemättä hän tulee sitä pitämään yllä myös kapitalistisena aikana. Vuonna 1996 hän kirjoitti kirjassaan Pimeydestä valoon (Otava 1996): ”Avantgarden tie on elää tässä valmiiksi ajatellussa maailmassa, niin ettei himo kohottaa sen pinnallisuuden kantta parantuisi, että säilyisi pyrkimys korvata totuuden nimissä tarjotut harhakuvat omiin kokemuksiin ja elää valmiiksi kaavoitetun elämän sijasta omaa yksinkertaista, odottamatonta elämää.”
Arkkitehdistä kuvataiteilijaksi
Lapin on koulutukseltaan arkkitehti. Hän valmistui Tallinnan taideinstituutista (nyk. Taideakatemia) vuonna 1971, ja kuului siihen sukupolveen, jonka keskeisistä tekijöistä muodostui Suomessakin useampaan kertaan esiintynyt ”Tallinnan koulukunta”. Se muuten sai nimensä Arkkitehdissä (3/80) ilmestyneestä Markku Komosen Lapinin funktionalismia käsitelleen artikkelin esittelystä – toisinaan puhuttiin myös ”Tallinnan kymmenestä”.
Neuvostovirolaisessa kulttuurissa arkkitehdin ja kuvataiteilijan ammatin risteytys ei sinänsä ollut kovin harvinaista. Yksi syy tähän oli epäilemättä se, että arkkitehtuurin opiskelu oli ideologisista syistä helpompaa – muun muassa vähemmän propagandistista – kuin kuvataiteen opiskelu. Tästäkin kymmeniköstä moni on esiintynyt myös kuvataiteilijana – vahvimmin Lapinin lisäksi varmaan Jüri Okas, jonka töitä arkkitehtinakin voimme arvioida nyky-Tallinnassa.
Lapin ei kuitenkaan ole lähtenyt mukaan Viron uuteen rakennusbuumiin. Eikä hänen työpöydältään lähteneitä rakennuksia ole jäänyt paljoa neuvostoajaltakaan. Kuvaavaa on esimerkiksi se, että Lapin kuului Piritan olympiaregatasta tunnetuksi tulleen purjehduskeskuksen voittaneen ehdotuksen suunnittelijaryhmään vuonna 1973, mutta vallanpitäjän siirsivät työn nopeasti toiselle toimistolle, joka koostui valtiollisesti tärkeämmistä ja tunnustetummista arkkitehdeistä.
Lapin kirjoittikin jo vuonna 1977 hirtehisen artikkelin ’Näkymätön arkkitehtuuri’, jossa hän totesi: ”Näkymätön arkkitehtuuri vapauttaa meidät perinteisen ja umpikujaan ajautuneen arkkitehtuurin dogmeista, esittää eksistentialistisen kysymyksen ja kehottaa meitä vapautumaan niistä miljoonista taloista, jotka häiritsevät jokapäiväistä olemassaoloa ja maailmankaikkeudessa vallitsevaa tyhjyyttä koskevaa mietiskelyämme.”
Lapin on tehnyt myös paljon ”vain hyvin vähän näkyvää arkkitehtuuria” – hän nimittäin on pitänyt yllä varhaisilta venäläisiltä avantgardisteilta tuttua arkkitehtonin perinnettä, jossa liikutaan utooppisen arkkitehtonisen pienoismallin ja veistoksen rajapinnalla.
Tyhjää ja täynnä
Tyhjyyttä koskevaa mietiskelyä buddhalaisuutta pitkään opiskellut Lapin on harjoittanut myös johdonmukaisesti taiteessaan. Välillä tuo tyhjyys täyttyy ryöppyämällä asioista, ja välillä se kuitenkin taas tyhjenee. Yleensä sarjallisesti työskentelevä Lapin kehittelee teemojaan kuin orgaanista kasvua kunnioittaen ja antaa työn viedä myös itseään mukanaan. Väliin elementit lisääntyvät, väliin vähenevät. Tavoitteena tuntuu jonkun tietyn maalin – ongelman ratkaisun – sijaan olevan se, että ylipäänsä on tavoite, joka lopulta ikään kuin tyhjentää itsensä. Prosessi tulee näkyväksi, mutta mitään lopullista totuutta asiasta ei tarvitse julistaa.
Tällaisia tuoreita prosesseja ovat olleet esimerkiksi Lapinin viime vuosina maalaama laaja Koodi-sarja (vuodesta 2003) ja toisaalta hänen kehittelemänsä arkkityyppinen väriteoria.
Koodi-sarjassa maalauksen perusstruktuurin muodostaa kulutusyhteiskunnan, ihmisen nykyisen kulttuurin, perussymboli: viivakoodi. Tuomalla mukaan värin Lapin ikään kuin dekonstruoi tätä nykyään olemisen tärkeimmäksi merkiksi koettua symbolikieltä. Hän luo värien kautta syntyvien energiakenttien kautta viivakoodeihin uusia merkityskenttiä, jotka tietyllä tavalla kontaminoivat kaiken standardisoivaa jäykkää perusrakennetta. ”Valmistahan” siitä ei tule, mutta näin hän yrittää jälleen kohottaa pinnallisuuden kantta.
Tietty avoimuus ja keskeneräisyys koskee myös Lapinin kehittämää arkkityyppistä värioppia. Se ei ole jotain, jota voisi esimerkiksi kovin yksinkertaisesti ryhtyä soveltamaan maalauksessa tai värisuunnittelussa. Lapin käy pikemminkin läpi värien kulttuurihistoriaa ja nimenomaan tiettyä evoluution roolia historian pitkässä kulussa. Hän tutkii värien käyttöön oton historiaa, sen pitkää prosessia ja tallentumista ihmisen alitajuntaan. Hän siis korostaa sitä, miten mitään ei keksitty yhdessä yössä eikä myöskään rakenna skeemaa, jonka voisimme opetella ulkoa tai näyttää:
Tässä on Lapinin värioppi.
Lapinin värioppia noudattaaksemme meidän pitää katsoa maailmaa ja oppia ymmärtämään sen kehityskulkuja ja historiaa. Mitä enemmän ymmärrämme, sitä vähemmän tarvitsemme teoriaa. Ainakin teoriassa.
... ja seuraavan kerran hänen näyttelynsä avajaisissa Turussa viime vuoden kesäkuussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti