Leo Tolstoi: 'Vanha ruuna'. – Valitut kertomukset II. Suom. Juhani Konkka. WSOY 1963.
Piti oikein mennä kirjastoon lainaamaan varta vasten tietty kirja. Näin en ole kaunokirjallisuuden suhteen toiminut ainakaan pariinkymmeneen vuoteen. Kaiken lisäksi kyse oli vain yhdestä kertomuksesta eräässä kirjassa. Syy tähän oli se, että luin jälleen uudelleen Viktor Šklovskin (1893–1984) hienon esseen 'Taiteesta – keinona' Pekka Pesosen ja Timo Sunin toimittamasta tärkeästä antologiasta Venäläinen formalismi (SKS 2001), johon aina silloin tällöin palaan. Venäläiset formalistit ja erityisesti Šklovski kuuluvatkin vähän niin kuin nurkkajumalieni joukkoon.
Šklovski käsittelee esseessään vieraannuttamista taiteellisena keinona ja käyttää yhdessä kohtaa esimerkkinä Leo Tolstoin (1828–1910) koskettavaa kertomusta 'Vanha ruuna'. Hän käsittelee omaisuusinstituutiota hevosen analysoimana näyttäen näin ikään kuin marsilaisnäkökulmasta kuvaillen sen, miten maa oikeasti makaa. Tolstoin ruunalla onkin aika rajuja kommentteja: "Eivätkä ihmiset elämässään pyri siihen, että tekisivät sellaista, mitä pitävät hyvänä, vaan siihen, että voisivat sanoa mahdollisimman suurta tavaramäärää omakseen. Olen nykyään vakuuttunut, että juuri siinä on ihmisten ja meidän hevosten välinen olennainen ero."
Tällainen ruunahan minäkin haluaisin olla.
On joitain avainkokemuksia, jotka muuttavat ajattelua ratkaisevalla tavalla. Šklovskiin tutustuminen – muun muassa hänen "rakkausromaaninsa" Zoo (1923, engl. 1971) – on minulle ollut tällainen kokemus. En minä oikein osaa edes analysoida sitä. Voikohan taideteoreettisiin ajatuksiin rakastua?
Kokeilkaa. Siihen menee yksi vajaa ilta, kun luette Šklovskin esseen ja Tolstoin kertomuksen. Takaan, että löydätte uuden lähetysmistavan taiteeseen – tai ainakin uusia nyansseja. Jos ette sitten sitä jo ole löytänyt, mikä tietenkin on mahdollista. Aika useinhan tässä vain saarnaa samanmielisille.
Venäläinen formalismi jäikin sitten tällä erää muuten kesken – luin siitä pari juttua, vaikka olinkin ajatellut kahlata sen uudestaan kokonaan läpi. Samoin jäi kesken Joseph Brodskyn (s. 1940) esseekokoelma Katastrofeja ilmassa (Tammi 1988), joka tuntui omaa tätä hetkeäni ajatellen nyt jotenkin liian puhtaasti kirjalliselta. Enkä jaksanut Tolstoin tarinoinatakaan lukea enempää, vaikka lainasinkin kaikki kolme osaa. Välillä harmittaa, kun ei ole aikaa lukea läheskään niin paljoa kuin haluaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti