Eilen oli viimeisen YLE 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro ennen kesälomia. Palaan asiaan siis joskus elokuussa. Ja ainakin minä ilahduin siitä, että tuottajani ilmoiti vähän aikaa sitten vuorojani lisättävän syksyllä. Kolumneja alkaa tulla siis joka toinen viikko.
Kiire leppoistelemaan!
Olen koko 2000-luvun harrastanut jotain, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Ilmiöllä on ihan oma nimikin. Olen harrastanut ns. hidasta matkailua, englanniksi slow travel.
Olen jo muutamankin kerran matkustanut junalla viikoksi paikkaan, jossa ei ole mitään. Ja sitten en ole tehnyt siellä yhtään mitään. Tai olen minä esimerkiksi katsellut kadunristeyksessä kun koirat tappelevat. Ja käynyt pikkukaupungin jokaisessa neljässä ruokakaupassa ostamassa iltapalaa. Tai yrittänyt turhaan päästä paikallismuseoon, joka ei koskaan ollut auki mutta ei myöskään kertonut missään aukioloaikojaan.
Hidas matkailu liittyy laajempaankin elämänasenteelliseen kuvioon, jolla silläkin on oma nimensä. Sen opin vasta noin kuukausi sitten. Kyse on leppoistelusta. Eduskunta käsitteli kuukausi sitten valtioneuvoston selontekoa kulttuurin tulevaisuudesta. Selonteko oli aika hupaisaa luettavaa: sen mukaan ”elämän laatua ja elämyksellisyyttä korostava elämäntapa sekä kiireettömyys ja leppoistelu vapaa-aikana sekä kulttuurin käyttö työelämässä lisääntyvät”. Valtioneuvoston lausumana tämä kuulostaa pelkästään falskilta. Pelkään pahoin, että kyse on vain siitä, että nostetaan kädet pystyyn. Kun ihmisellä ei ole työtä, niin nyt hän voi ikään kuin suunnitelmallisesti ja ihan valtioneuvoston lisenssillä leppoistella – siinä määrin kuin siihen nyt varaa on. Toisaalta esimerkiksi hidas matkailu on aika edullista. Minä käyn usein Virossa leppoistelemassa. Esimerkiksi junalippu Tallinnasta 50 kilometrin päähän itäisen paikallisjunan päätepysäkille, Kõrvemaan hiljaisuuteen ja luonnon rauhaan maksaa 1,60.
Mutta nyt kun näillä asioilla on nimi, minua on ruvennut ärsyttämään koko juttu. Hitaalla matkailulla on varmaan jo joku yhdistyskin – tai kun Suomessa ollaan, niin todennäköisesti niitä on jo kaksi. Kumpikin kilpailee oikeaoppisen hitaan matkailun määritelmästä. Ajattelin lähteä itse asiassa Viroon vähän leppoistelemaan ja ajattelin myös lainata eräältä kaveriltani autoa. Mutta meneeköhän se nyt sääntörikoksi? Onko tällainen huristelu hidasta ja pohdiskelevaa, ikään kuin filosofista matkailua? Toisaalta se on joku vanha karvanoppa-Nissanin romu, joten eiköhän sillä seikalla saa jotain anteeksi. Tai nythän sen oikeastaan keksin: vanhassa neuvostomaassa olisi tietysti hienoa, jos käytössä olisi Lada.
Riisiperessä loppuu junanrata, ja matkaa Haapsaluun voi jatkaa fillarilla...
Jos ihan rehellisiä ollaan, en aio ottaa sanaa leppoistelu lainkaan arkikieleni osaksi. Se kuulostaa suoraan sanoen typerältä. Minä olen vähän sitä mieltä, että ei oikea leppoistelija edes tiedä leppoistelevansa. Ei hänellä ole halua sellaista miettiä, vaikka aikaa olisikin. En myöskään usko, että leppoistelu valtakunnallisella tasolla lisääntyy pätkän vertaa. Heti kun suhdanteet sallivat, kaikkinaiset henkisen puolen joustot joutavat kyllä nopeasti romukoppaan. Leppoistelusta tulee äkkiä kehityksen hidastamista. Ja seuraavassa hetkessä se onkin jo stagnaatiota eli pysähtyneisyyttä. Ja sitähän varsinkaan kulttuuri ei voi kestää. Kulttuurissahan kyse on aina uuden luomisesta.
On tämä vaikeaa, tämä kulttuurielämä. Varsinkin kun sitä useimmiten mitataan orgaanisten analogioiden avulla. Kulttuuri on kuin elävä organismi. Se kasvaa, sitten se kukoistaa ja sitten onkin jo lakastumisen aika.
Ehkä leppoistelun aika meni jo. Useinhan on niin, että kun kansakin oppii jotain rakastamaan, on kulttuurinen eliitti jo keksinyt jotain muuta, mitä kansa ei vielä ymmärrä.
Kulttuurihenkilö kun olen, päätin siis keksiä kokonaan uuden sanan. Näin taisinkin tehdä, koska ainakaan googlettamalla en sitä löytänyt. Kyseessä on teemaleppoistelu. Aion mennä antikvariaattiin ja kirjastoon ja hankkia Aino Kallaksen kirjoja ja lukea kaiken häntä käsittelevän kirjallisuuden, mutta keskityn vain Kallaksen Viron-aikaan. Sitten aion matkustella ympäri Viroa ja käydä katsomassa, mitä esimerkiksi Kallaksen kuvaamat paikat juuri nyt näyttävät. Olen esimerkiksi jo aika nuorena tiennyt, että Kallas on kirjoittanut romaanin Reigin pappi (1926), mutta en ole sitä lukenut. Nyt aion sen lukea ja matkustaa Hiidenmaalle Kõrgessaaren kuntaan, jossa on Reigin kylä. Minulle on ihan sama mitä siellä on. Nyt on jo malttamaton olo. Vähän niin kuin kiire leppoistelemaan. 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti