Virossa 85 & Katutaidetta 88: Tässä se sitten alkaa olla...

Olen viimeksi ollut Suomessa 26.6. – osapuilleen viisi viikkoa sitten. Huomenna on viimeinen kokonainen päivä Tallinnassa. Pitää alkaa pakata kaikkia hankkimiani kirjoja, lehtiä ja krääsää autoon. Muun muassa tällaista:

Tänään olisi pitänyt mennä Tallinnan Taidehalliin avajaisiin, mutta en sitten jostain syystä jaksanut. Kävin kuitenkin päivällä alakerran KuKu Kohvikissa oluella, ja yön aikana oli joku katutaiteilija iskenyt Taidehallin pylväisiin:

 

Ehkä vähän epäkorrektia ja koodin vastaista, mutta aika hienoja kuitenkin. Tallinnassa näkee muutenkin outoa katutaidetta. Tällaisen minimalistisen – tai sitten en vain osaa lukea, mitä se manifestoi – duunin näin eilen: 

Ehkä kuitenkin menen vielä huomenna katsomaan tuon tänään avatun kansainvälisen nykytaidenäyttelyn, joka vaikutti aika kiinnostavalta. Pitää vain ryhdistäytyä. 

Lähteminen on aina vaikeaa. Olo on vähän kuin sillä hämähäkin verkkoon kuolleella yläkerran timjamilla, jota olen tuijotellut tupakalla parvekkeella:
 

PS. Torstai-iltana. Eivät nuo Taidehallin sabluunatyöt olletkaan varsinaista katutaidetta vaan osa yläkerran taidenäyttelyä, jossa kävin eilen. Palaan siis vielä asiaan.

Virossa 84: Tai-tei-li-ja-elämää...

Itä-Virumaan jokainen yleinen tie on nyt ajettu, jokaisessa kylässä on käyty. Todennäköisesti jokaisessa baarissakin. Mutta en minä jaksanut pysyä vieläkään Tallinnassa vaan lähdin tapaamaan vanhaa ystävääni kuvanveistäjä Jüri Ojaveria (s. 1955) Lohusaluun, jossa hän asuu meren kupeessa 40 kilometrin päässä Talllinnan Kalamajasta, missä minä asun väliaikaisesti.

Jüri ja hänen kuvanveistäjävaimonsa Terve Ojaver (s. 1955) ovat rakentaneet hienon kodin vanhan saksalaissukuisen Erika Kirschbaumin kodin ja pensionaatin hevostalliin. Puutarhassa kasvaa esimerkiksi hienoja kesäkurpitsoita, kuten Mervi ja Terje todistavat – toisen sain tuliaisiksi:

Ja kahvien jälkeen mereen, jonne sai kävellä polkuja ja pitkospuita:

 

Matkan varrella sain myös katsella fanittamani virolaisen viihdelaulun ja kitaransoiton grand old manin, Uno Loopin (s. 1930) taloa meren rannassa:

Kuunnelkaa tästä linkistä varhaista neukkuaikaista bossanovaa, niin ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Sitten merenrantaan ja kävelyä ensin kaksisataa metriä meressä ennen kuin pystyi pulahtamaan kunnolla, mutta tuntuipa helteessä hyvältä. Tässä Jüri tulossa takaisin rantaan:

Kun olimme lähdössä takaisin Kalamajaan, soitti Jürille sattumalta kuvataiteilija Rene Kari (s. 1950), joka oli juuri lähdössä Laulasmaalta takaisin Kalamajaan, joten pystyimme tarjoamaan hänelle kyydin kotiin, melkein naapuriimme. Siinähän vasta kiinnostava mies! Hän sekä taidemaalari että kehoaan performanssin kaltaisesti rakentava mies, jonka tavoitteena on näyttää joka vuosi edellistä paremmalta. Ja näinhän taitaa olla. Loppua ei kuulemma vielä ole näkyvissä. Tässä Rene aivan ihmeellisen kauniissa pienessä puutarhassaan keskellä Kalamajaa:

 

Hän näytti myös uusimpia maalauksiaan, joissa oli hyvin intensiivinen ote:

 

Jos tää ei oo tai-tei-li-ja-elämää, niin mikä? En halua takaisin koti-Suomeen.

Näyttelykuvia 728 & 729 & 730 & 731 & 732 & 733 & Virossa 83: Lähellä ja kaukana

Meinasi aivan unohtua. Viime viikon keskiviikkona olin Narvassa ja sen lähistöllä kolmen päivän reissulla. Ja tulihan sielläkin nähtyä taidetta. Narvan taidemuseo (kaupunginmuseon alainen Narva Kunstigalerii) on hauska pieni museo, jossa on pysyvien kokoelmien lisäksi aina myös mahdollista nähdä vaihtuvia näyttelyitä paikallisilta tekijöiltä.

***

Pysyvät kokoelmat ovat suurelta osin kotoisin yhdeltä keräilijältä, varakkaalta kauppiaalta Sergei Lavretsovilta, joka lahjoitti kokoelmansa Narvan kaupungille vuoden 1900 tienoilla. Mutta on sinne muutakin kertynyt. 

Lavretsovin kokoelmassa on sekä maalauksia että taideteollisuutta, posliinia ja sen sellaista, johon en koskaan oikein jaksa paneutua. Aika vaatimaton kokoelma on, mutta on siellä venäläisen taiteen klassikoitakin, kuten Ivan Šiškinin (1832–1898) Metsämaisema:

  

 ja myös yksi Ivan Aivazovski (1817–1900), Capri (1891):

Ja on sinne myöhemmin hankittu joitain virolaisiakin klassikoita, kuten tämä aivan mainio ja vallan metafyysinen Hando Mugaston (1907–1937) Kaupunkinäkymä (1930):

Mutta pieni museo on. Tekee toisaalta hyvää nähdä vähän toisenlaistakin taidetodellisuutta, jossa puitteet ovat vaatimattomia, mutta yritys ja tahto kovia.

***

Sama yritys ja tahto näkyy myös paikallisessa taide-elämässä, joka on kovin toisenlaista kuin se kiiltävä ja näennäisissä vaikeuksissaan kuitenkin varsin helppo nykytaidearki, jossa elämme. Tarjolla oli Vestervalli-nimeä kantavan Narvan taideyhdistyksen perinteinen kesänäyttely, nyt nimellä Tuttav – tuntdumatu (1.6.–30.7.). Hyvin perinteistä maalausta oli jälki:

Mutta oli siellä ainakin yksi raikas poikkeus. Kuzja Zverevin (s. 1961) groteskit maalaukset olivat hienoja. Tässä Taiteilijan kuulustelu:

Eikä tämä Sillamäeltä kotoisin olevan Eduard Zentšikin (s. 1965) Intensiivinen kielentutkintakaan huono ollut:

***

Toisessa isossa salissa oli Valge elevant -ryhmän näyttely Elutee (29.6.–30.7.). Valkoinen elefantti koostuu ilmeisen karismaattisen Vitali Kuznetsovin (s. ?) oppilaista. Tässä yleisnäkymää:

Nuorella Sabinitalla (oik. Lena Sabinina, s. ?) oli aika railakas jälki:

  

***

Pienessä salissa oli vielä sillamäeläisen Aala Gittin (s. ?) näyttely Autograaf (1.6.–30.7). Olipa outo näyttely. Taiteilijalle oli ollut erilaisia "periodeja", ja teokset näyttivät kuin eri tekijän jäljiltä. Tässä näyte "mustasta periodista" ja sen mystissävyisistä maalauksista:

Ja tässä taas valkoista "valkoista periodia":

Kaikkineen siis varsin kiinnostava museokäynti.

***

Sitten tähän päivään. Tänään kävin pitkästä aikaa kaupungilla, ja onneksi gallerianäyttelytkin olivat vaihtuneet. Taidehallin galleriassa oli Evi Tihemetsin (s. 1932) osittain retrospektiivinen näyttely Graafika mu arm I (28.7.–19.8.). Hieno yhdistelmä konstruktiivisia elementtejä ja luonnosta tulevia muotoja. Ja väriä sekä kollaasitekniikkaa, mitkä eivät virolaisessa grafiikassa ole niin hirveän yleisiä. Tässä Konstruktiot (1991):

Ja tässä yleisnäkymää tuoreemmista töistä:

On tämä Viro siinä mielessä kumma taidemaa, että pieneen kansaan mahtu näitä grand old ladyja vaikka kuinka paljon.

***

Ja vielä viereiseen Vabaduse galeeriihin, jossa oli Mall Parisin (s. 1954) näyttely Ümbritsetud (19.–31.7.). Paris on abstrakti maalari, joita Virossa ei itse asiassa ole kovinkaan monta. Hänellä on hieno lyyrinen ote vähäeleisissä teoksissaan:

Ja olipa mukana yksi installaatiokin, jossa orgaaninen ja abstrakti yhdistyivät hauskasti:

On tämä Viro aika kiinnostava taidemaa.

Virossa 82 & Katutaidetta 87: Tien päällä

Jossain Itä-Virossa tien päällä. Tunnelma vähän niin kuin itävirolaisen pikkukaupungin seinästä:

Mutta kai tämä kohta loppuu.

Näyttelykuvia 727 & Virossa 81: Yllättävää taidenostalgiaa Tallinnassa

Eilen kävin ennen tämänpäiväistä Itä-Viroon lähtöä Tallinnan Linnagaleriissa, jossa oli Sandra Jõgevan (s. 1976) näyttely Kogudud territooriumsõjad (12.7.–5.8.). 

Tuli vähän nostalginen olo, koska esillä oli Jõgevan viime vuonna Mäntässä ollut teos Äidin opetukset, jonka valmistumista sain todistaa viime kesänä monena päivänä Pekilon takapihalla, jossa sokeroitiin isoa styroksiveistosta. Nyt se oli jo vähän kärsinyt, mikä toi sille itse asiassa hienoa patinoinnin tuntua:

Graniittilaatassa on äidin – maineikas virolainen taiteilija Malle Leis (s. 1940) – opetuksia tyttärelleen siitä, miten taidemaailmassa voi menestyä, vaikka olisikin nainen. Erilainen huoraaminen on tietysti yksi reaalivaihtoehto. Viron 'lits' on suomeksi huora:

Takahuoneessa oli videoina useita perfomanssitallenteita. Viime vuosina Jõgeva on tehnyt ironisia ja itseironisia stand up -tragedioita, joista katsoja ei aina tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Hyvä näyttely. Jõgeva on kiinnostavalla tavalla intensiivinen, suorastaan maaninen hahmo – jopa ehkä vähän pelottavakin. Mutta ehkä menestyvän naistaiteilijan tulee nykytaiteen kentällä olla sellainenkin. Ehkä hänen koko roolinsa on ironian kyllästämää.

Julkaistua 322: Tulevaisuuden tähtiä Mäntässä

Kirjoitan tätä Itä-Virumaan pääkaupungissa Jõhvissa, jossa makaan majatalon sängyssä. Alakerrassa lojuu isäntä tv:n ääressä. Muita ihmisiä ei näy. Tällaista on lauantai-illan huuma itäisessä Virossa. Nettiyhteys kuitenkin toimii.

Tämän aamun Ilkassa ilmestyi kolmas ja viimeinen kesäjuttuni:

Tulevaisuuden tähtiä Mäntässä

Mäntän kuvataideviikkoja on jo pitkään pidetty taidekesämme vakavana nykytaiteellisena toimijana, eikä tyyli ole muuttunut nytkään.

Mäntän kuvataideviikoilla luotetaan joka vuosi vaihtuviin kuraattoreihin, minkä myötä joka kesä on myös syytä odottaa jotain uutta. Näin on nytkin, kun näyttelyn on koonnut nuori taiteilija Ilona Valkonen (s. 1980), joka ei ole tyytynyt varman päälle pelaamiseen. Pekilon suuri teollisuushalli on täynnä pääsääntöisesti vähän nuorempaa kuvataidetta, ja moni näyttelyn nimistä saattaa olla vakavammallekin taiteenharrastajalle aivan uusi tuttavuus. Teoksia ei kuitenkaan ole ahdettu tiloihin liikaa, mutta noin sadan teoksen kanssa saa kyllä kulumaan aikaa – varsinkin jos malttaa tutustua videoteoksiin kunnolla.

Jos tämän kesän Retretissä järjestetty nykytaidenäyttely kertoo omaa tarinaansa suomalaisen nykytaiteen menestyksestä ja kovista nimistä, voi vastaavasti Mäntässä pohtia tulevaisuuden tähtiä. Valkonen on kutsunut mukaan monta nuorta tekijää, joita ei vielä ole pyöritetty kansainvälisissä biennaaleissa ja triennaaleissa pyörryksiin. Ilmaisu onkin toisinaan aika paljon raakilemaisempaa kuin kansainvälisen nykytaiteen nykyään usein niin sliipattu ja teknisesti loppuun hiottu jälki. 

Mäntän ripustusta, vasemmalla Heikki Marilan runsaat Lutherit.

Monet Mäntän installaatioista näyttävätkin ensialkuun vähän satunnaisesti kasatuilta, eikä ripustus kokonaisuudessakaan ole kovinkaan pikkuporvarillisen sievä ja hillitty. Mutta kunhan jaksaa antaa itselleen aikaa ja pysähtyy miettimään teosten tarjoamia, moneen suuntaan risteileviä assosiaatioita, voi joukosta löytää itselleen hyvinkin läheisiä teoksia tai ajautua parhaimmillaan miettimään syntyjä syviä.

Itse lumouduin lopulta monestakin teoksesta. Oli esimerkiksi huikea kokemus katsoa Hanna Saarikosken (s. 1978) performatiivista videota See Paris and Die (2012). Saarikoski oli elämänsä kertaa Pariisissa ja kuljeskeli neljä päivää kaupungilla pitäen silmiään kiinni – silmäluomiin oli maalattu kuitenkin silmät. En ole Saarikosken tavoitteista selvillä, mutta ainakin minä ajauduin pohtimaan myyttisten paikkojen kokemista ja sitä määrääviä sääntöjärjestelmiä.
 

Jussi Juurisen installaatio.

Aivan toisenlaisiin mietteisiin ajauduin nuoren graafikon Jussi Juurisen (s. 1976) installaation Kaivertamisen himo (2012) myötä. Oli suorastaan riemukasta nähdä kaiverrettuja laattoja röykkiöinä ja pinoina – ja olipa Juurinen kaivertanut jälkensä rakennuksen kaiteeseenkin. Tällaisia taiteilijat nimittäin oikeasti ovat: tavattoman ahkeria työmyyriä eivätkä suinkaan mitään boheemeja taivaanrannan maalareita.

Ja oli mukana joitain konkareitakin, joiden teoksiin oli hyvä peilata nuoremman väen tuotantoa. Heikki Marila (s. 1966) esimerkiksi näytti mallia maalauksen sarjallisista ulottuvuuksista huikealla sarjallaan Martti Lutherin varioituja kuvia. Mitä ja miten taiteilija kuvaa pohtiessaan jotain näennäisen tuttua kohdetta?

Näyttely ei kuitenkaan ole katsojalle kovinkaan helppo, ja on syytä virittäytyä monisyiseen kokemukseen. On myös syytä muistaa, että kyse ei ole suorittamisesta. Ei kaikkea tarvitse omaksua, ei kaikesta pitää. Sen kuitenkin uskallan luvata, että näyttelyn teema toimii, jos sille antautuu: jonkun mieleenpainuvan kultahippusen sieltä jokainen voi löytää.

– Löytäjä saa pitää – XVII Mäntän kuvataideviikot, Pekilo, Mänttä, 10.6.–31.8.

Virossa 80: Terveisiä Proletariaatinkadulta

Aloitan kohta toisen yöni Narvassa ja purin juuri kamerastani kuvat tietokoneelle. Joskus hämmästyn itsekin sitä, mitä haluan kuvata. Olen koko päivän kulkenut Narvan katuja edestakaisin ja huomasin, että minulla oli miltei pakkomielle päästä Proletariaatinkadulle, vaikka siellä ei ole ns. mitään.

Jos nostalgia on sentimentaalista kaipuuta menneeseen, en suostu nimittämään itseäni neukkunostalgikoksi. Olen koko ikäni ollut vasemmistolainen, mutta Neuvostoliitto ei merkinnyt minulle nuorenakaan minkäänlaista ideaalia. Ja vanhempanakin olen hyvin Kommunismin mustan kirjani (1997, suom. 2001) opiskellut. Minulla ei ole eikä ole ollut mitään harhakuvia historiallisesti toteutuneesta reaalisosialismista.

Mutta kun näen kartalla nimen Proletariaatinkatu, minun on jostain syystä päästävä sinne. Mutta se ei siis ole nostalgiaa. Jotain kulttuuriantropologista – kyseessä on pääaineeni yliopistolla kauan, kauan sitten – siinä lienee on. Myös jotain arkeologian kaltaista, sillä seikkaillessa on hauska kaivaa esiin jäänteitä siitä historiasta, jota myös varsin voimakkaasti halutaan ja yritetään pyyhkiä pois ja jonka jäänteitä valpas silmä kuitenkin löytää sieltä sun täältä.

Virossa tätä poispyyhkimistä on tehty hartaasti jo parikymmentä vuotta, mutta Itä-Virossa jäänteet ovat paljon sitkeämmässä. Tallinnassa ei enää voi kävellä Majakovskinkadulla (nyk. Sitsi), mutta Sillamäessä voi – ja myös Gagarininkadulla.

Kun kävin kartalta läpi kaikki Narvan kadunnimet, minun oli päästävä Proletariaatinkadun lisäksi ainakin Partisaanikadulle ja Sankareiden valtakadulle (prospekt).

Ei kun toimeksi. Proletariaatinkadulta löytyi jopa harvinainen pelkästään venäjänkielinen katukyltti (Proletarskaja):

Historia tuottaa kerroksellisuutta, erilaiset symboliikat kohtaavat. Näin alkaa Proletariaatinkatu nykyään:

Proletariaatinkadun kissa ihmettelee sitä, että miksi kadun viereen on syntynyt pehmolelujen kaatopaikka. Niin minäkin:

Partisaanikadulla katson kiinnostuneena postsovjeettista konstruktivistista talonpäätykoristelua, jota näkee Tallinnassakin paljon 1960–70-lukujen elementtitaloissa, joita on alettu kunnostamaan:

Ja sitten Sankareiden valtakadulle, jonka alkua koristaa tämä neukkumodernistinen kummajainen – jostain 1970-luvulta: 

 

Ja eiköhän kummallinen camp-henkinen kerroksellisuus jatku tälläkin kadulla. Sen toisessa kerroksessa toimii nimittäin Narva Biker Pub. Nykyajan sankareita. Narvassa on vuodesta 2008 järjestetty iso jokakesäinen prätkäfestari Narva Bike. Mutta sekin taitaa olla sellaista kulttuurihistoriaa, jota nykymallisessa Virossa ei hirveästi noteerata.

En minä tästä kaikesta kai sen viisaammaksi tullut. Mutta tulipahan käytyä Proletariaatinkadulla ja mietittyä iltaoluella syitä siihen – Radio Rossijan diskonrytkettä ravintolan terassilla kuunnellen.  

PS. Pahus. Huomasin vielä, että lyhyt Kosmonauttikatu aivan keskustassa jäi kävelemättä. Ehkä yritän vielä huomenaamulla ennen kuin lähden Narva-Jõesuuhun, jossa ei tällaisia neukkunimiä ole yhtään jäljellä – niin idässä kuin se onkin. 

Julkaistua 320 & 321: Poika katsoo taidetta & Jälleen yllätyksetön Salmela

Poissaollessani on Suomessa ilmestynyt pari juttuani, jotka kirjoitin jo aikoja sitten tehtyäni pienen kesänäyttelykierroksen. Maanantain Kauppalehdessä ilmestyi sellainen vähän kepeämpi kuvallinen reportaasi matkasta:

Poika katsoo taidetta

Taiteellisen kesäretken ei tarvitse olla helposti sulateltava välipala. Mitä jos hyppäisit autoon ja ajaisit 1400 kilometriä lapsuuttasi, taidetta ja Suomea pohtien?

Kesällä tehdään usein jotain helppoa, mutta voi vapaa-aikaan suhtautua välillä toisinkin. Minä en ollut menossa kenenkään mökille kalaan tai rentoutumaan vaan hyppäsin autoon ja ajoin kolmessa päivässä 1400 kilometriä pitkin eteläistä Suomea taidetta etsien ja päädyin takaisin kotiin.

Kesällä käydään kesänäyttelyissä, mutta voi kesätaidetta katsoa ihan oikeassa taidemuseossakin. Lapsuuden kesät olivat tunnetun kliseisesti aina niin pitkiä ja ihania, mutta joskus kannattaa muistella asioita toiseltakin kantilta. Traumojahan meillä kaikilla on.

Jarmo Mäkilä purkaa omia länsisuomalaisia traumojaan Porin taidemuseossa laajalla 60-vuotisjuhlanäyttelyllään Poikien leikit. Mieleeni tulee Rob Reinerin leffa Stand by Me (1986), jossa nuoret pojat lähtivät etsimään kuolleen pojan ruumista. Koti voi olla myös kuin Freudin viljelemä käsite unheimlich (= kammottava, outo, kummallinen), siis kirjaimellisesti varsin epäkotoisa. Tämä kokemus on kaikille terveellinen – veikkaanpa, että myös tytöille.

Niinpä ajoinkin Porista lapsuudenkotiin Alavudelle, ja yövyin vielä elävien vanhempieni luona. Mieluisin paikallinen muistoni, lapsuuden suuri kiipeilypuu ”Jättiläinen” oli tietenkin jo aikoja sitten kaadettu. Lapsuuteni kouluakin purettiin parhaillaan. Mäkilän näyttely eli vahvana mielessäni.

Sitten Mänttään, jossa oli kuvataideviikoilla tarjolla nuorempaa ja rosoisempaa nykytaidetta. Elämän tuskat ja riemut kietoutuivat hienosti löytämisen riemuun. Nuori aikuisuus taitaa olla vaikeuksineenkin aika onnellista aikaa. On hienoa, että taiteilijat osaavat näyttää sen.  

Tampereella olisi pitänyt piipahtaa Pirkanmaan triennaalissa (16.6–12.8.), mutta maaseutu kutsui. Savossa nimittäin vaikuttaa kaksi perinteistä kesänäyttelyä.

Kesällä voi vähän seikkaillakin, eikä kaiken tarvitse olla niin rationaalista. Yöpaikka jäi varaamatta, eikä Mikkelistä sellaista tietenkään löytynyt. Mutta sitten vain rivakasti – vaikkakin jo vähän väsyneenä – Savonlinnaan, jonka Seurahuone tarjosi sekä kohtuullisen hintaisen huoneen että kattoterassillaan maukkaat muikut.

Retretissä on johto vaihtunut. Vaasasta Savoon siirtynyt Anne-Maj Salin tuntuu puhkuvan intoa. Resepti on kuitenkin tuttu: vanhoja mestareita ja nykytaidetta. Nyt mestareina ovat Tyko Sallinen ja hänen 1910-luvun ekspressionistikollegansa sekä rakastettu sadunkuvittaja Rudolf Koivu, jonka kuvamaailman innoittamana Alexander Reichstein on luonut lapsille hienon elämysmaailman. Ja on syytäkin, koska perhelippu maksaa 35 euroa. 

Toisen konkarin, Marketta Hailan kuratoimaan nykytaidenäyttelyyn saa kulumaan kylläkin enemmän kuin yhden elokuvan verran aikaa, sillä videoita on aika paljon. Näyttely on kuitenkin täynnä huipputaiteilijoitamme, joiden teoksissa yhdistyivät sekä tiukka ammattimainen viimeistely että yllättävänkin voimakas elämyksellisyys. Ja kyllä Retretin luolastossa on lumoa.

Ravintolaa ei tarvitse enää lähteä etsimään, sillä tänä vuonna Retretissä aloittanut SIS. Deli+Café tarjoaa maittavan lähi- ja luomuruokapitoisen, tuoreen ja raikkaan ja seisovan pöydän tai kahvilan lisukkeineen. Jos haluaa pelkkää raikastusta, on paikan oman reseptin jäätee aivan lyömätöntä.

Ja sitten Salmelaan, porvarillisemman kesätaiteen Mekkaan. Taidetta on paljon – konkareilta taattua laatua, mutta Salmelan nuoret ovat yleensä vähän helpommin pureskeltavia esittävän taiteen edustajia. Salmelaa on taidepiireissä ollut tapana vähän vähätelläkin, mutta kyllä sieltä hyvän annoksen kunnon taidetta aina saa. Kannattaa kuitenkin varautua hyttysiin ja toisinaan sateeseen. Näin minulle kävi, mutta onhan ammattimaisesti hoidetussa paikassa tarjota kävijöille toki sateenvarjoja. 

Sitten kotiin ja pienelle lomalle koko taiteesta. Uniin se taitaa kuitenkin tulla – niiden traumojen kanssa, jotka eivät ainakaan auenneet matkallani, vaikka taiteilijat kuinka yrittivät teoksillaan helpottaa käsittelyä. Mutta taisivat vaan vetäistä kaiken entistä enemmän solmuun.

– Jarmo Mäkilä, Poikien leikit, Porin taidemuseo 15.6.–2.9.

– Löytäjä saa pitää – XVII Mäntän kuvataideviikot 10.6.–31.8.

– Retretti, Punkaharju 9.6.–28.8.

– Taidekeskus Salmela, Mäntyharju 9.6.–12.8. 

***

Eilisessä Ilkassa ilmestyi puolestaan erillinen juttuni Taidekeskus Salmelan kesänäyttelystä:

Jälleen yllätyksetön Salmela

Suomen kesä on täynnä taidenäyttelyitä, joista voi poimia makuunsa sopivaa tarjontaa. Yksi vahvimmista toimijoista on Taidekeskus Salmela, jonka tarjonta on vakaata – mutta siten myös varsin yllätyksetöntä.

Eteläsavolaisen Mäntyharjun idyllisessä ympäristössä toimivan Taidekeskus Salmelan puuhakas isäntä Tuomas Hoikkala on kuin taidemaailman Vesa Keskinen konsanaan. Hän kova touhuamaan ja ideoimaan, toisinaan vähän mahtipontisestikin, ja hän on myös kovan luokan bisnesmies. Ainoa ero tuntuu olevan hienostuneisuusasteessa. Mediakohujen sijaan Hoikkala viihtyy pikemminkin seurapiireissä ja toisaalta saksofoniensa parissa.

Salmela on jo pitkään ollut suomalaisen kuvataidekesän keskeisiä vetonauloja, ja Salmelan kävijä tietää jo aina etukäteen saavansa nähdä paljon hyvää taidetta. Ja taidetta on todella paljon: tänäkin kesänä teosluettelossa on peräti 313 teosta.

Konkareiden katselmus

Salmelan resepti on aina ollut selkeä. Tarjolla on toisaalta tuhti annos taiteemme vakiintuneiden kiintotähtien tuotantoa ja lisäksi aina joukko nuoria, joita Salmela residenssiohjelmineen on ollut sparraamassa.

Tämän kesän konkareita ovat muun muassa Tapani Mikkonen, Marika Mäkelä, Arvo Siikamäki, Kristian Krokfors, Johanna Koistinen ja Tuomas Mäntynen. Taattua laatua siis.

Suurimman yllätyksen järjestää varmaankin lähinnä graafikkona tunnettu Mikkonen, joka on viime vuonna kaivanut akryylimaalit ja pensselit esiin ja antanut palaa. Ryöppyävä luova vaihe on vähän häkellyttäväkin: väliin herkistellään, väliin maali pursuaa suoraan putkilosta kankaalle. Perinteisiä kukkatauluja eivät hänen huikeat iiriksensä kuitenkaan koskaan muistuta.

Aaron Heino ja Tapani Mikkonen Salmelassa.

Eikä ole Mäkelälle ja Krokforsillekaan riittänyt litteä kaksiulotteisuus. Krokfors on käyttänyt maalauksissaan tehokeinona kuperaa pintaa, ja osa Mäkelän puupohjaa hyödyntävistä maalauksista alkaa muistuttaa suorastaan veistoksia.

Nuoret esittävät

Suurin ongelma Salmelassa on yleensä nuoriso-osasto. Minulla ei ole mitään esittävää maalaustaidetta vastaan, mutta Hoikkalan mieltymys nuoremman polven esittäviin maalareihin alkaa olla jo vähän puuduttavaa. Hoikkalan työskentely nuoremman taiteen kanssa on toki ihailtavaa. Hän jakaa palkintoja ja tarjoaa residenssiohjelmaa ja mahdollistaa monin tavoin toimeentuloa tämän vaikean alan aloittelijoille, mutta kovin näkemyksellistä voimaa eivät hänen valintansa yleensä tarjoa. Salmelan suosima taide on yleensä kovin sisäsiistiä ja pikkuporvarillista tai ainakin helposti omaksuttavaa.

Jos kaipaa taiteelta vähän vaikeampia kysymyksiä ja pohdittavaa pitkälle kesäisen iltapäivän jälkeenkin, ei Salmelan nuorten tarjonta sellaiseen juurikaan johdata. Tässä suhteessa Salmela ei selvästikään liiku nykytaiteemme eturintamassa.

Osalle nuorista Salmelan tarjoama tilaisuus on myöskin vähän liian kova pala. Esimerkiksi nyt tämän kesän Salmelan vuoden nuoren taiteilijan Milla Kuisman (s. 1980) rahkeet eivät oikein vielä tunnu riittävän isompaan näyttelykokonaisuuteen.

Kaikkineen Salmela on kokemuksen tasolla hyvin kuvattavissa ilmaisulla ”ihan kiva”. Taas tänäkin kesänä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Virossa 79 & Katutaidetta 86: Yöretkellä Narvassa

Lähdin tänään yöretkelle Narvaan ja Narva-Jõesuuhun ja aion ajaa kummankin kaupungin kaikki kadut läpi ja muun muassa etsiä kaikki ne baarit, joita ei oppaissa mainita. Niin kuin tämä Narvan Pähklimäen (Pähkinämäki) hurjan neukkutyyppisen lähiön Baar Obolon:

Mutta toki katselen myös arkkitehtuuria ja yritän bongata katutaidetta. Ja siitähän löytyy Narvastakin hienoja näytteitä:

Täällä kulttuurit kohtaavat. Katselen joen yli Venäjää ja harmittelen sitä, että kiikari jäi kotiin. Mutta kohtaavat ne kulttuurit kaupungillakin:

Narvassa on jopa kaksi antiikkiliikettä (Itä-Virumaan ainoat). Olin lapsellisen iloinen, kun löysin eurolla Viivikonnan rintamerkin:

Viivikonna on hurjimpia koskaan näkemiäni urbaaneita maisemia. Entinen pieni stalinistisen arkkitehtuurin täyttämä kaupunki on muuttunut kummituskaupungiksi, tässä kuva viime viikolta:

Ovat ne muutkin Viivikonnan absurdin fiiliksen löytäneet. Tästä linkistä virolaisen tanssitähtösen Kerlin Viivikonnassa kuvattu hittibiisi Army of Love (2010). 

***

Ja nyt menen nukkumaan, vaikka unensaantia vaikeuttaakin se, että joudun miettimään ostaisinko huomenna jomman kumman alla näkyvistä neukkuradioista 30 eurolla: