keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Julkaistua 379: Elämäni kirjastoissa

Arkkitehti-lehden tuorein numero (6/12) käsitteli kirjastoja. Minulta oli pyydetty henkilokohtainen kolumnityyppinen mutta vähän pidempi juttu kirjastoista elämässäni. Ja sellainenhan olikin hauska kirjoittaa – ja varsinkin muistella:  

Elämäni kirjastoissa

En osaa ajallistaa varhaisimpia lapsuusmuistojani mutta osaan paikallistaa ne. On kuin olisin kasvanut kirjastossa: muistan ne lukuisat hetket, jolloin lojuin lapsuudenkotini lepotuolissa koko seinän täyttävän kirjahyllyn vieressä ja selailin sekä lueskelin kirjoja. Opin vahingossa – olin päivähoidossa kodissa, jossa oli kansakoulun ekaluokkalainen – neljävuotiaana lukemaan, ja jo kansakouluaikana tutustuin sekä Anton Tšehovin että William Shakespearen tuotantoon, ymmärtämättä niitä varmaankaan kovin hyvin. Ja olihan hyllyssä päivän kysymyksiäkin, Vilma-tädin lahjaksi tilaaman Valittujen Palojen numeroita. En kuitenkaan muista erityisiä kirjallisia elämyksiä vaan nimenomaan tuon paikan tuottaman tunnelman. Olo oli turvallinen ja leppoisa, ja koko maailma oli käden ulottuvilla. Tämän mahdollisti myös hyllyssä sijainnut Philipsin vanha putkiradio.
Kirjat lisääntyivät. Lapsuuteni yksi tärkeimmistä paikoista 1960-luvulla oli Alavuden kunnankirjaston puinen, aikoja sitten purettu rakennus. Sen kirjastotäti Rauha Hyvönen johdatti innokkaan nuoren lukijan kirjallisuuden pariin ja teki myös sen, minkä kuulemani ja lukemani mukaan niin moni kirjastotäti aikoinaan on tehnyt: päästi sääntöjen mukaan aivan liian nuoren lukijan aikuisten osastolle, kun lastenosasto alkoi olla luettu. Siitä alkoi minun urakehitykseni. Tajusin, että maailmassa on melkein mitä vain ja että minulla on vapaa pääsy kaikkeen siihen – kunhan vain kirjastotädille annetaan tarpeeksi rahaa ostaa kirjoja ja kunhan vain hänellä on tarpeeksi intoa niitä minulle esitellä.
Ei kaikkeen tarvinnut esittelyäkään. Oli hauska hiljalleen sisäistää luokittelujen maailma suunnistamalla väliin varsin satunnaisesti hyllyjen välissä. Tuolla on eläimiä, tuolla taas autoja ja moottoripyöriä. Ja väliin löytyi ihan uusia sanoja ja niiden takana häämöttäviä elämänalueita: oli arkkitehtuuria, arkeologiaa, paleontologiaa…
Kaiken takana oli joku logiikka, joka opetti uteliasta suunnistamaan kirjaston hyllyjen välissä. Opin, että maailma järjestyy yhdessä sovittujen, vakiintuneiden pelisääntöjen kautta. Musiikki (78) liittyi jotenkin lähellä sijaitseviin kuvataiteisiin (73) erotuksena maa- ja metsätaloudesta (67). Liikunta, urheilu, leikit ja huvit (79) sisälsivät näköjään jotain keskenään samaa… mutta vasta vuosien päästä odotti niistä uhkapeli (79.92). Maailma laajeni, mutta samalla se myös tarkentui.

***

Kirjastolaitos on yksi tärkeimmistä demokratian takeista. Sen rooli vain korostuu nykyisen yhteiskunnallisen kehityksen myötä – mikäli uskomme ranskalaista sosiologi Pierre Bourdieuta, jonka mukaan ihmisen luokka-asemaa määrittää enenevässä määrin hänen sijaintinsa symbolisen tuotannon rakenteissa.
Yleisen kirjaston avulla kenellä tahansa on pääsy kulttuuriseen pääomaan, jota voi kartuttaa loputtomasti. Esteellisyyttä on tietenkin monenlaista, myös psykologisista syistä johtuvaa.
Kun en ensin päässyt yliopistoon opiskelemaan, ajauduin töihin Helsingin yliopiston kirjastoon, enkä myöhempien opiskeluvuosien jälkeenkään usko, että sitä parempaa opintokokonaisuutta voisi olla olemassa. Sitä kesti seitsemän vuotta, eikä kirjavarastoissa ollut yhtäkään nurkkausta, jossa en ollut vieraillut ja ottanut satunnaisia kirjoja käteeni. Monia vein kotiinkin silkasta päähänpistosta.
Tuohon aikaan työtekijät perehdytettiin myös Carl Ludwig Engelin suunnitteleman rakennuksen arkkitehtuuriin ja rakennushistoriaan, ja muistan selvästi, kuinka ylpeä olin siitä, että sain olla töissä ”kauneimmassa kirjastorakennuksessa Alppien pohjoispuolella”, niin kuin joku oli sanonut. Mutta voi asiaa lähestyä toisinkin. Näin toteaa Taideteollisen korkeakoulun professori Severi Parko, jonka luentoja salakuuntelin kirjastossa vuosittain, kun hän toi opiskelijaryhmänsä tutustumaan empireen: ”Keisarityylin arkkitehti on yleensä pelannut palapeliä. Antiikin muotokaanonia noudattavat rakenneosat on kopioitu mallikirjoista, mutta detaljeista on luotu uudenlainen yhdistelmä. Niin kuin filminleikkaaja montteeraa irrallisista kuvanauhan ja ääninauhan palasista elokuvan, niin myös uusklassinen rakentaja kokoaa lainaituista valmisosista itsenäisen teoksen.”


Yliopiston kirjastosta.

Myöhemmin ihailin ja kummastelin lukuisillani Viron-matkoillani 1950-luvun stalinistisen uusklassisen tyylin tuottamia kulttuuritaloja, joissa myös usein on kirjasto. Olen aina tiennyt, että niitä pidetään kitschinä, mutta myöhemmin olen joutunut miettimään, että miksi Engelin 1830-luvun kertaustyyli on hienoa, mutta 1950-luvun vastaava edustaa vain huonoa makua. Onko kyseessä poliittinen tulkintakehys vai kenties palladiolaisten mittasuhteiden tarkkuus ja epätarkkuus? 

***

1980-luvulla ajauduin Runebergin antikvariaattiin töihin. Alkoi toinen seitsenvuotinen elämä kirjastoissa. Antikvariaatti on kahden kerroksen maailma. Ylhäällä liikkeessä pidetään hyllyissä niitä kirjoja, joiden myyminen ei tuota niin kauheaa luopumisen tuskaa. Alhaalla varastoissa pidetään niitä aarteita, jotka odottavat aidosti hyvää kotia. Ja voihan sitä pitää alitajuntanakin. Toisinaan laitoimme liikkeen kesken päivää kiinni ja menimme hyvän kanta-asiakkaan kanssa kellariin istumaan – oluen tai leivoskahvien kanssa. 

Runebergin antikvariaatti viime kuussa.

Kirjojen selaaminen, järjestäminen, luokittelu ja potentiaalisille asiakkaille kohdentaminen – yritimme siis löytää erilaisia aspekteja, jotka tekisivät oudoista kohteista kiinnostavia jostain näkökulmasta käsin – on suorastaan humalluttavaa työtä. Ajan kulua ei huomaa, ja erilaiset tiedonhakutekniikat avaavat loputtomia uusia maailmoja. Pölyinen kellari, tuhansia kirjoja – tuloksena on silti kuin jatkuva seikkailu.
Asiakkaiden kotikirjastot olivat myös loputon kiinnostuksen kohde. Oli hauskaa nähdä, miten jäykät pukumiehetkin olivat kuin pikkupoikia aarteidensa äärellä. Antikvariaatti on itse asiassa hyvin intiimi maailma. Kirjaharrastus on väline, jonka kautta päästään toisinaan erittäin henkilökohtaisille alueille. Kotikirjaston kautta voi puhua monista asioista, toki tietyllä tavalla peitellysti mutta samalla erilaisia ikkunoita avaten.

***

Oma kotikirjastoni on elänyt vuosien mittaan voimakkaasti. Tuhannet kirjat ovat käyneet kotonani ja sitten matkanneet taas eteenpäin antikvariaatteihin. Joitain pysyviä osia kuitenkin on aina ollut. Kirjoitin vuosikausia öisin, enkä olisi malttanut odottaa seuraavaa päivää kirjastossa, joten halusin pitää tärkeimmät kirjat itselläni. Mutta aina ei voi aavistaa sitä, mikä on tärkeää, joten turhiakin kirjoja pitää olla paljon. Jonain yönä, jonkin sattuman kautta siitä turhasta kirjasta tuleekin yhtäkkiä tärkeä. Näin on tapahtunut useasti. Kun etsii jotain tiettyä kirjaa aakkosten kohdasta D, tarttuukin sattumalta lähellä olevaan E-kirjaimen kirjaan ja tulee tutkineeksi sitäkin, mitä E aiheesta sanoo. Ajatuksen suunta saattaa muuttua kuin vahingossa, mutta voi siitä jonkun tarkoituksellisuudenkin aistia. Minähän sen kirjan sinne paikalleen olin asettanut.

Jokailtainen näkymäni.

Iso kirjasto on kerettiläinen maailma. Se suosii eklektisyyttä, ja olen nykyään aika vakuuttunut siitä, että kerettiläisyys ja eklektisyys ovat keskeisiä luovuutta ruokkivia tekijöitä.
Toisinaan vain katson kirjojani. Väliin tunnen huojennusta siitä, että lukeminen ei voi loppua koskaan. Olen tietoinen siitä, että koko loppuelämäni ei enää riitä edes taideteoreettisen kirjastoni läpilukemiseen – puhumattakaan muista kirjoista. En aio edes yrittää sitä. Mutta tietoisuus siitä, että siellä ne ovat odottamassa, rauhoittaa minua. Jatkuvasti tapahtuu kuitenkin niin, että poimin satunnaisen kirjan ja lueskelen sitä edes vähän. Usein saan jonkun hämärän idean tai suunnitelman, jotain joka jää odottamaan toteutumistaan – toisinaan vain hiipuakseen hiljaa pois, mutta jokin säie siitä jää usein elämään.
Joskus luen kirjan heti uudestaan, vaikka muutkin odottaisivat vuoroaan. Useammat lukukerrat muuttavat kirjan osaksi minua. Erään nurkkajumalani, Gaston Bachelardin mukaan: ”Ja huomaamattamme rakennamme illuusion siitä, ongelma ja ratkaisu ovat itse keksimiämme. Psykologinen vivahde ’minun olisi pitänyt kirjoittaa tuo’ tekee meistä lukemisen fenomenologeja.”   
Joskus jopa tuntuu siltä, että tieto työhuoneen kirjoista alkaa salaperäisesti leijua huoneilmassa – ikään kuin olisi joku tapa imeä ideoita kirjoista edes lukematta niitä. Ne muuttuvat eletyiksi ja koetuiksi ja tekevät minusta kirjastojen fenomenologin.

***

Olen matkustellut koko 2000-luvun ajan runsaasti Virossa ja seikkaillut paljon ympäri maaseutua. Matkailu on muodostunut kaksinapaiseksi, ja joskus olen huvikseni ilmoittanut olevani nimenomaan sekä baari- että arkkitehtuurituristi. Baareissa, kahviloissa ja ravintoloissa pääsee elämään sisätiloihin, kokemaan paikallista elämää, vaikka vähän sivustakatsojanakin. Arkkitehtuurin kokemisenkaan ei kuitenkaan tarvitse jäädä ulkoiseksi tyylin tunnistamiseksi. Totuttujen kirkkojen ja museoiden lisäksi paikoista löytyy aina muutakin julkista arkkitehtuuria, johon pyrin aina sisään. Vaikka se olisikin täysin legitiimiä puuhaa, aiheuttaa se joskus kummastusta, mutta sana ’arkkitehtuurituristi’ avaa yleensä portit ja sulattaa jään.
Kirjasto on jokaisen kunnan kulttuuria sykkivä keskus, hiljaisimmillaankin. Kirjastossa on yleensä tarjolla pienimuotoisia näyttelyitä, jotka avaavat paikan luonnetta, kertovat asukkaista ja heidän harrastuksistaan.
Muistoja kirjastovierailuista on kertynyt jo paljon. Muistan esimerkiksi aina sen hetken, kun uskaltauduin pienen Arukülan kauppalan (2.000 asukasta) kirjastoon. Olin käynyt katsomassa Arukülan entisen kolhoosin pääkonttoria, nykyistä kunnantaloa, ja nähnyt siellä ilmoituksen – kunnantaloihinkin pyrin aina sisään ja niiden ilmoitustaulut ovat vakiolukemistani – kirjastossa olevasta, 1980-luvun julisteita sisältävästä näyttelystä. Etsin tieni kyliltä kysyen kirjastoon. Ja mainittakoon, että juuri tien kysyminen on yksi parhaista tavoista päästä sisään kylään – sanonta ”kysyvä kylän löytää” on yksi keskeisimmistä isänperinnöistäni. Toisinaan sitä voi kysyä ihan huvikseenkin, vaikka tietäisikin tien. 

Arukülan kunnantalo muutama vuosi sitten.

Arukülan kirjaston ovi oli auki, mutta itse kirjasto oli pimeänä. Vähän aristikin hiippailla sisään. Siteeraan itseäni: ”Syy miksi kerron tämän, on se huikea onnistuneen sankarimatkailijan tunne, joka lopulta heräsi, kun lähdin kirjastoa etsimään ja löysin sen noin puolivälistä aseman ja kunnantalon väliltä. Kun saavuin kirjastoon, siellä istui kirjastonhoitaja valot sammuksissa ja mietiskeli elämänmenoa. Sitten hän laittoi valot päälle ja esitteli minulle julistekokoelman, joka muuten olikin varsin kiinnostava. Keski-ikäinen nainen oli niin cool, että tuntui maailman luonnollisimmalta asialta olla Arukülaan näyttelyä katsomaan saapunut suomalaisturisti.”   
Tilan poetiikka, sen kätketyt merkitykset ja tunnesisällöt ovat toisinaan varsin arkinen asia, joka vaatii vain aktiivista osallistumista. Siitä kehittyy parhaimmillaan usein unohtumaton runollinen heittäytyminen siihen, mikä tuntuu ensi alkuun pelkästään banaalilta.
Puitteet ovat tietysti erilaisia. Toisinaan rakennuksessa on historiallisia kerrostumia, jotka tuovat oman rakenteensa tilan poetiikkaan – viittaan vaikka kolhoosin pääkonttorin muuttumiseen kunnantaloksi. Toisinaan arkkitehti voi paikan hengen lukemisen ja ymmärtämisen sijaan olla luomassa sitä ratkaisuillaan itse. Parhaimmillaan arkkitehti pystyy Juhani Pallasmaan sanoin ”luomaan rakennuksia, jotka herättävät meidät kokemaan oman olemassaolomme voimakkaamman tunteen kera ja antamaan sille syvemmän merkityksen.”
Juuri kirjastolla on kaikki edellytykset olla tällainen rakennus sekä sisältä että ulkoa, elettynä ja koettuna tilana, jossa muistot ja sukupolvet – ja lopulta koko kuviteltavissa oleva maailma – kohtaavat.
Saatan jopa kuvitella, että Tšehovin lukeminen liian nuorena oli enteellistä. Näin Ilja Ehrenburg Tšehovista: ”Ei ole juopaa runouden ja päivän kysymysten välillä, ajan teemojen ja taiteen lakien välillä: taiteilija esittää sen mikä vaivaa häntä ja hänen aikalaisiaan, ja jos hän pystyy näkemään muutakin kuin pelkän kuoren, kykenee näkemään ihmissydämen syvyyksiin, hän luo teoksen joka auttaa ihmisiä arkihuolien keskellä, ja joka liikuttaa heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan vuosia sen jälkeen kun historia on langettanut tuomionsa ja arkistojen pöly on puuteroinut muinoiset päivän kysymykset.”
Eiköhän juuri kirjasto voi olla tällainen taideteos, runouden ja päivän kysymysten risteyskohta?

Otso Kantokorpi (s. 1957), taidekriitikko, toimittaja, Helsinki. Hakeutuu matkoillaan yleensä arkkitehtuurin alueelle ja ennen kaikkea sisään rakennuksiin – olivat ne sitten baareja, kirjastoja tai virastoja.

Lähteet:
– Bachelard, Gaston: Tilan poetiikka. Nemo 2003.
– Bourdieu, Pierre: Sosiologian kysymyksiä. Vastapaino 1985.
– Ehrenburg, Ilja: Tšehovia lukiessa. Otava 1978.
– Kantokorpi, Otso: Elämäni tietokirjat. – Kirjassa Perälä, Anna (toim.): Löysin jotakin hauskaa. Andrew Erikssonin juhlakirja hänen täyttäessään 50 vuotta maaliskuun 20. päivänä. Tre bibliofiler 2008.
– Kantokorpi, Otso: Sankarimatkailija Tallinnan lähijunissa. Like 2009.
– Pallasmaa, Juhani: Tilan poetiikka ja arkkitehtuurin teoria. – Kirjassa Bachelard, Gaston: Tilan poetiikka. Nemo 2003.
– Parko, Severi: Muodonmuutos yliopiston kirjastossa. – Kirjassa Parko, Severi: Makeisrasia. Otava 1988.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti