Julkaistua 385: Arvotaide ja luottamus

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkuruinen kolumnini, jonka aihe ei tule kai koskaan loppuunkäsitellyksi. Koko taideväärennösmaailma on täynnä varsin tragikoomisia piirteitä, joista varsinkin koominen kirkastuu Helanderin huutokauppahuoneen toiminnassa. Nytkin Helanderilla myytiin taas joulukuun huutokaupassa samalla vasaranlyönnillä guassi ja vedos, joiden signeeraukset olivat Herbin ja HM – tuloksena 65 euron kaupat. Ensimmäinen siis olisi ikään kuin Auguste Herbin (1882–1960) ja jälkimmäinen Henri Matisse (1869–1954). Mutta kun Helander ei väitä mitään vaan ainoastaan kuvailee kohteet signeerausta myöten, he eivät muka syyllisty mihinkään. Täysin naurettavaa touhua, mutta eihän toki kovin kallista lystiä – voihan sitä 65 euroa heittää mihin tahansa muuhunkin turhuuteen kuin vitsikkääseen jätepaperiin.

Arvotaide ja luottamus

Uskaltaako varakas taiteenharrastaja ostaa kuolleita klassikoita?
Viikolla uutisoitiin, että roomalaisen Modigliani-instituutin johtaja Christian Parisot on pidätetty epäiltynä italialaisen modernistiklassikon Amedeo Modiglianin (1884–1920) teosten väärentämisestä ja väärien aitoustodistusten kirjoittamisesta. Jutun yhteydessä takavarikoitiin 59 Modiglianin teosta, joiden arviohinta on liki seitsemän miljoonaa euroa.
Parisot on ollut perheen luottohenkilöitä ja toiminut muun muassa Modiglianin ainoan jälkeläisen, Jeanne-tyttären yksityissihteerinä. Lisäksi hän oli valmistelemassa Modiglianin catalogue raisonnéta, auktorisoitua täydellistä teosluetteloa.

Tämä on jo sentään klassinen Modigliani-väärennös. Sen on nimittäin tehnyt kuuluisa Elmyr de Hory (1906–1976). Paradoksaalisesti siitä saisi huutokaupassa jo aimo summan, koska se on nimenomaan klassinen väärennös – siis aito de Hory!

Taidemaailmassa kerrotaan paljon sellaisia tarinoita, jotka osoittavat tylysti, että kannattaa aika tarkkaan miettiä kehen voi luottaa. Usein nämä tarinat eivät näe päivänvaloa painetussa sanassa. Jokunen suomalainenkin taidehistorioitsija on uransa loppuvaiheessa kirjoittanut vähintäänkin kyseenalaisia aitoustodistuksia. Monet tarinat ovat aika hurjia: muistan senkin kapakkakeskustelun, jossa eräs taideväärennösjutuissa rutinoinut juristi kertoi minulle, kuinka yksi taidemaalari Pekka Halosen (1865–1933) tuotantoa koskevissa ongelmissa lausuntoja antanut asiantuntija sattuu olemaan Suomen parhaan Halos-väärentäjän poika. Uskoako vai ei? Suoraan sanoen: en tiedä.
Sen kuitenkin tiedän, että lottopotin sattuessa kohdalle suuntaan elävän mestarin työhuoneelle – ja jätän museot tutkimaan kuolleita klassikoitaan.