Haarla on vahva maalari, joka yhdistää kerronnallisuutta ja ekspressiota kiinnostavalla tavalla. Väliin tulee mieleen ihan sellainen vanha poliittinen ekspressionismi, jota Saksassa aikoinaan harrastettiin. On kuitenkin pakko todeta, että pidin vuoden takaisesta näyttelystä enemmän – tuolloin jälki oli keskittyneemmän tuntuista ja värienkäyttö jotenkin vahvempaa. Nyt oli mukana vähän haparointia, mutta nuoren maalarin toki täytyy saada nauttia kokeilun mahdollisuuksista. Ote on kuitenkin voimakas:
Maalaus, jossa näytetään mitä kärsimyksiä Sain
Jennan elämäntielle kaikkivaltias langettaa, 2012, 180 x 180 cm.
***
Toinen näyttely oli sekin maalarin näyttöä. Leevi Kivisaaren (s. 1977) Maalauksia (10.1.–3.2.) jätti minut vähän kylmäksi, koska en yksinkertaisesti saa mitään huumoria irti siitä, että esimerkiksi Veikko Vionojan (1909–2001) tyylistä pohjalaista metafyysistä sisämaisemaa yhdistetään mutanttininjakilpikonniin. Toki hymyilin, kun katsoin Akkaa ja kissaa (2011):
Kivisaari itse kertoo yrittävänsä saada huonon maun lisillään teoksiinsa "tarvittavaa ristiriitaa ja jännitettä". Minusta kuitenkin tuntuu, että se on jo aika kliseinen keino eikä sen tuottama jännite oikein jaksa pitää teosta elossa. Onko esimerkiksi Johanna Oraksen (s. 1970) Burberry-lisillä ollut sellaista voimaa?
Olen monasti miettinyt miksi aika monet maa taidekoulun käyneet ottaa maalaamisen jonkilaisena suorituksena.Ikään kuin jonkinmoisena"työnäyteenä" ilman mitään ilmaisua. Tämän Kivisaaren tapaisia alastonmalli maalareita sitä tulee tasaiseen tahtiin. Koululla ei nähtävästi ole omaa estetiikkaa. Tyypit maalaa sitä samaa mitä ne maalas ennen kouluakin.
VastaaPoistaKivisaarella on jo sen verran ikää, että en luule koulun enää juurikaan vaikuttavan. Muista ulottuvuuksista täytyy ongelmia etsiä.
VastaaPoista