Julkaistua 389: Taidekauppiaan kova arki

Eilen kävin Pasilassa lukemassa tuoreimman YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, joka tuli iltapäivällä ulos. Aihetta ei tarvinnut paljoa miettiä:
  
Taidekauppiaan kova arki

Suomen kuuluisin taidekauppias lienee tällä hetkellä Raha-automaattiyhdistyksen entinen puheenjohtaja Jukka Vihriälä (kesk.), joka sai tänään 1,5 vuoden ehdollisen vankeustuomion taulukaupoistaan. Vihriälä kertoi aiemmin syksyllä esitutkinnassa harrastaneensa taidetta jo 40 vuotta. Ja kokemushan näkyy usein hyvänä tuloksena: parhaana taidevuotenaan – vuonna 2006 – Vihriälä sijoitti taiteeseen 5 000 euroa ja sai myynneistä liki 40 000 euroa.

Tv:ssä näyttettiin eilen arvotaidetta.

Viime syksynä syyteharkintaa valmistelleen valtionsyyttäjä Juha-Mikko Hämäläisen mukaan Vihriälän ”taulukauppa oli poikkeuksellisen tuottoisaa”: ”Vihriälä itse maksoi grafiikkavedoksesta muutaman kympin ja kehystyksestä saman verran. Eteenpäin myytäessä kappalehinta oli jo 950 euroa. Tuo summa on sattumalta se, jonka maksajaa ei tarvitse paljastaa vaalirahoitusilmoituksessa.”
Yritin viitisen vuotta sitten kirjoittaa artikkelin taidekaupasta vaalirahoituksen välineenä ja selvitellä muun muassa vähän tarkemmin sitä, keiden taiteilijoiden teoksia on ollut myynnissä. Tulokset olivat melko laihoja, sillä jostain syystä tuolloiset kansanedustajat eivät halunneet paljastaa taiteilijoiden nimiä. Vihriäläkin mainitsi nyt puolustuksessaan, että kaikki hänen myymänsä taide oli kotoisin ”merkittäviltä taiteilijoilta”. Viisi vuotta sitten sain esimerkiksi Henna Virkkuselta (kok.) kyselyyni sähköpostivastauksen, jonka mukaan ”tämä pilkkaava julkisuus ei ole reilua taiteilijoille”.
Käsittääkseni taiteilijoita ei ole kuitenkaan pidetty erityisen pilkan kohteena. Taiteilijoilla on tapana janota julkisuutta, ja yleensä taidetta ostavat tahot ovat melko ylpeitä kokoelmistaan ja niissä edustettuna olevista taiteilijoista, mutta esimerkiksi Nuorisosäätiössä ei taida olla näin. Siellä tuli aikoinaan kiire naputella kolme vuotta varastoissa olleita tauluja seinille, kun vyyhti alkoi purkautua. Olihan taulut ostettukin kuulemma ”piristykseksi”, mitä ne eivät varastossa voi juurikaan tehdä.
Jotkut taiteilijat ovat tulleet nimillään esiin. Vihriälän parhaita kauppakumppaneita oli vuosina 2002 ja 2006 taidegraafikko Tapani Tammenpää. ”Meinasin lentää perseelleni”, kommentoi Tammenpää poliisikuulusteluissa, kun kuuli hinnat, joita Vihriälä oli onnistunut hänen teoksistaan saamaan. Itse taiteilijakin piti hintoja ”epätodellisina”.
Joillekin taiteilijoille tilanne on ollut varsin kiusallinen. Inari Krohn, äityi jopa vuonna 2008 kirjoittamaan yleisönosastokirjoituksen, jossa hän sanoutui ideologisesti irti Pertti Salovaarasta (kesk.), joka oli rahoittanut kampanjaansa Krohnin teoksilla.
Eihän tässä ole todellisuudessa mitään epäselvää. Poliitikot ovat koko 2000-luvun ajan käyttäneet järjestelmällisesti taidetta vastenmielisen rahanpesun välineenä. Ja näin ovat tehneet todella monet poliitikot. Mauri Pekkarinenkin (kesk.) myi vuoden 2007 vaalien alla taidetta 15 000 eurolla. Olisi muuten hauska tietää, mitä Kehittyvien maakuntien Suomen taidekokoelmille nykyään kuuluu.
Taiteen arvon määrittyminen ei tietenkään ole mikään kovin helppo asia. Taiteemme jälkimarkkinoiden ns. kehittymättömyyden takia esimerkiksi taiteen ylihinnan määrittäminen on todellisuudessa aika vaikeaa. Ja toisaalta terveellä järjellä ja lailla ei aina ole kovinkaan paljoa tekemistä toistensa kanssa. Ja onhan sekin totta, että kuka tahansa voi ryhtyä taidekauppiaaksi – kyseessä ei ole luvanvarainen ammatti.
Uskallan kuitenkin olettaa, että suurin osa kansalaisista ottaa Vihriälän ja toisen kuuluisan taidekauppiaan, Antti Kaikkosen (kesk.), tänään saamat ehdolliset vankeustuomiot tyytyväisyydellä vastaan.

Antti Kaikkonen ei suostunut eilen tv:ssä tajuamaan syyllisyyttään.

Mutta miten asiaan pitäisi vastaisuudessa suhtautua? Onko maan tapa nyt vihdoinkin katkaistu? Siihen en jaksa uskoa.
Lohdullista on kuitenkin se, että taiteestahan tässä ei oikeasti ole kyse. Tapani Tammenpää ja Inari Krohn ovat molemmat edelleenkin ihan hyviä taiteilijoita, vaikka heidän töillään onkin rahoitettu omituisia kuvioita. Taide on toiminut tahdottomana välikappaleena, mutta sitähän se on aina tehnyt. Maailman taidekeskusten huutokaupoissa yhdestä teoksesta maksettavat kymmenet miljoonat ovat usein aivan yhtä järjenvastaisia kuin suomalainen satasilla ja tonneilla operoiva vaalirahoitustaide. Tuskin muutamasta etelähelsinkiläisestä miljoonakodista löytyvät brittitähti Damien Hirstin teokset päätyivät suomalaisille seinille sen takia, että Hirst olisi ollut jotenkin erityisen rakastettu taiteilija niissä piireissä. Nekin kertovat lähinnä taiteen ja vallan kytköksistä.
Yksi ero on kuitenkin huomattava. Satasten avulla ei onnistuta rakentamaan hyvää makua, jolla erottautua muista. Vihriälä ja Kaikkonen edustavat taiteenrakastajina silkkaa huonoa makua: he ovat onnistuneet tekemään suorastaan performanssin kaltaista kitschiä. Ja onneksi heidät tullaan muistamaan sellaisina – tapahtui ylemmissä oikeusasteissa mitä tahansa.

***

Jaa, tulin sitten kyllä iltapäivällä sushia syödessäni miettineeksi, että voihan sitä taiteilijakin miettiä, että kenelle ja mihin tarkoitukseen sitä taidettaan myy.