Julkaistua 387: Hyvä johtaja ja eriarvoisuus

Eilisessä Ilkassa ilmestyi kolumnini, jossa avauduin viime päivinä paljon ajatteluaikaani vieneestä asiasta. Lienee niin, että koska aloitan kauden Helsingin taidemuseon johtokunnan varapuheenjohtajana (vas.), minun ei ole syytä lähteä kovin äänekkäästi uuden johtajakisan veikkailuun mukaan, mutta toisaalta haluan kuitenkin tehdä selväksi niitä periaatteita, joiden varassa aion toimia, kun nyt kerran olen mukana uuden johtajan valintaprosessissa. Lainkaan oleellista ei mielestäni ole löytää johtajaa, joka osaa edustaa ja kerätä yksityistä rahaa, vaan johtaja, joka saa talossa aikaan sellaisen hengen, että koko henkilökunta tuntee olevansa mukana tekemässä Suomen parhaita näyttelyitä – olivat resurssit vaikka välillä vähän vaatimattomampiakin. Kunnallinen kulttuurilaitos on syytä pitää erillään elitismin lisääntymisestä ja gaalailtojen säihkeestä. Näin minä ainakin ajattelen.  

Hyvä johtaja ja eriarvoisuus

Joistain asioista olisi parempi olla puhumatta julkisesti. Olen aina ollut huono tässä lajissa, ja jos joku asia hiertää mieltäni, tuntuu terveelliseltä testata myös sitä, mitä tuosta hiertämisestä uskaltaa kanssaihmisilleen puhua.
Tulen olemaan mukana prosessissa, jossa Helsingin taidemuseolle valitaan uutta johtajaa, kun nykyinen pomo Janne Gallen-Kallela-Sirén sai pestin Buffaloon. Kuulun nimittäin taidemuseon johtokuntaan, jolla on oma sanansa sanottavana.  
Uutinen uudesta tilanteesta julkaistiin 15.1., ja siitä lähtien olen miettinyt asiaa päivittäin. Nimiä on jo alettu heitellä, ja tunnen heistä tavalla tai toisella kaikki. Ja toki olen kelannut läpi kaikki taidemaailmassa meritoituneet kaverini sekä miettinyt sitä, että olenko minä nyt tulossa osaksi hyvä veli -maailmaa, jota olen aina inhonnut. Kenen selkää minä aion rapsuttaa?
Pohdintani ovat kuitenkin johtaneet minut syville vesille ja myös pois tuntemastani taidemaailmasta. Olen joutunut tunnustamaan, että kaveripiirissäni on monia hyviä asiantuntijoita, joiden edellytykset esimiestehtäviin ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Olen jopa vaipunut muistoihini, ja miettinyt niitä harvoja kertoja, kun olen itse joutunut toimimaan esimiehenä. Olen tajunnut nyt varsin hyvin, että minusta ei olisi koskaan taidemuseon johtajaksi. En osaa delegoida, en osaa luottaa tarpeeksi muiden tekemään työhön enkä osaisi varmaankaan pysyä lestissäni vaan haluaisin sekaantua kaikkiin sellaisiin asioihin, jotka eivät mandaattiini kuulu – osin toki uteliaisuuteni tähden.
Kai se on tunnustettava, että taidemuseon tehtävän menestykselliseen hoitamiseen ei riitä taiteen tuntemus, ei väitöskirja. Ei riitä myöskään taiteilijoiden tunteminen. Hyvän johtajan tulee luoda sellainen ilmapiiri, että koko henkilökunta tuntee olevansa tärkeä osa sitä prosessia, jota kautta taide yleisönsä tavoittaa. Luulenpa, että tämä tulee korostumaan tulevaisuudessa voimakkaammin, sillä ainakin minun unelmieni kunnallinen taidemuseo on sellainen paikka, joka yrittää välttää elitismin lisääntymistä ja yksityisen rahan roolin korostumista.
Yhdysvalloissa monesta museosta on tullut paikka, jonka hallitukset ovat täynnä rikkaita, sitä yhtä prosenttia, jonka seiniä koristavat miljoonia maksavat taideteokset. Näissä museoissa mitataan tiedotuksessa varmaan enemmän niitä palstamillimetrejä, jotka syntyvät kulttuurisivujen sijaan seurapiiri- tai taloussivuilla. 
Pohdintani ovat vielä pahasti kesken, mutta ainakin sen olen päättänyt, että kunnallisen taidemuseon tehtävä on aivan jotain muuta kuin eliitin miellyttäminen. Taiteen ja rahan liitto on pelottava asia. Monilla on esimerkiksi se käsitys, että taiteen hinta nousee suhteessa yhteiskunnan hyvinvoinnin ja varallisuuden kasvun kanssa, mutta se ei pidä paikkaansa. Eräs tuore tutkimus osoittaa kovilla luvuilla, että taiteen hinnannousu on kausaalisessa suhteessa nimenomaan tuloerojen kasvuun. Jos taide haluaa pysyä turvassa tästä, on sen varauduttava ottamaan talouden maailmaan myös välimatkaa. Varsinkin silloin hyvä hengenluoja on avainasemassa.

***

PS. Erittäin kiinnostava tutkimus (Goetzmann, Renneboog, Spaenjers 2010), johon viittaan, on ladattavana pfd:nä tästä linkistä. Kannattaa myös lukea performanssitaiteilija Andrea Fraserin (s. 1965) aika rankka taiteen ja talouden liittoa ruotiva teksti L'1%, c'est moi tästä linkistä.