lauantai 26. tammikuuta 2013

Julkaistua 388 & Näyttelykuvia 756: Järnefeltin intiimit juhlat

Myin sitten sieluni Alma Aluemedialle. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että juttuni saattaa ilmestyä Aamulehden lisäksi jopa neljässä maakuntalehdessä: Satakunnan Kansa, Lapin Kansa, Pohjolan Sanomat ja Kainuun Sanomat. Lisäksi mukana ovat Ilkka ja Pohjalainen, jotka tekivät Alman kanssa vähän aikaa sitten yhteistyösopimuksen
Ja miksi nimitän tätä 'sieluni myymiseksi'? Siksi, että tällainen umpikapitalismiin liittyvä median keskittyminen on minusta vastenmielistä muun muassa kaventaessaan sanomista ja keskustelua. Suostumalla tällaiseen vien myös leipää kollegoideni suusta. Eikä se muuten tuota lisää liksaakaan, sillä mediatalojen free-sopimukset ovat nykyään tosi raakoja. Mahdollisesti seitsemässä lehdessä julkaistu juttu ei tuota seitsenkertaista liksaa – päinvastoin: melko vaatimaton liksa on sitä luokkaa, mitä se yhdestä jutusta muutenkin olisi. Tämä tuottaa minulle myös identiteettiongelmia: ei ole mitään erityistä paikkaa, ei kuviteltavissa olevaa omaa lukijakuntaani. Ja voisinko kuvitella nimittäväni itseäni Alma Aluemedian kriitikoksi? En varmaankaan, joten kai sitten nimitän itseäni vähän valheellisesti Aamulehden kriitikoksi. 
Miksi sitten suostuin, jos se on näin ongelmallista? Siitä yksinkertaisesta syystä, että minun täytyy elää, maksaa muun muassa joka kuukausi vuokrani. Free lancerin tili on vähentynyt merkittävästi koko sen kahdeksan vuoden ajan, jonka olen freenä toiminut, mutta haluan vielä yrittää elättää itseni. Mitä taas tulee solidaarisuuteen: jos se en olisi minä, olisi se joku muu, koska paluuta vanhaan paikallisuuteen ei mediamaailmassa kuitenkaan enää ole. Niinpä olen pakotettu olemaan susi susien joukossa.
Seuraavassa kuitenkin ensimmäinen uuden ajan juttuni, joka ilmestyi eilen Aamulehdessä (ilmestyi se näköjään myös Satakunnan Kansassa, mutta muista ei ole tietoa). Kävin toissapäivänä Ateneumin taidemuseossa Eero Järnefelt 150 vuotta -näyttelyn (25.1.–28.4.) pressissä ja vähän innostuinkin näyttelystä, vaikka ei Eero Järnefelt (1863–1937) koskaan ole varsinaisesti minun taiteilijani ollutkaan. Oli hauska myös tarkentaa katsetta – hienon grafiikan tarjonnan lisäksi myös guassi- ja vesiväritöihin. Ateneumin näyttelypolitiikka onkin ollut viime vuosina varsin mallikelpoista, ja näyttelyitä on rakennettu pieteetillä. 

Järnefeltin intiimit juhlat

Suomen taiteen kultakauden mestareita on totuttu juhlimaan näyttävästi, mutta Ateneumin taidemuseo järjesti Eero Järnefeltin 150-vuotisjuhlat intiimissä hengessä.

Eero Järnefelt (1863–1937) on maalannut yhden Suomen taiteen ikonisimmista teoksista: Raatajat rahanalaiset (1893, tunnetaan myös nimellä Kaski). Ei olekaan ihme, että Google Art Projectin kanssa yhteistyön aloittanut tehnyt Ateneum on valinnut juuri tämän teoksen ainoaksi gigapixel-teokseksi, joka yhteistyökumppaneille on tarjolla – kyseessä on kuva, jonka avulla pääsee tarkastelemaan teosta tarkemmin kuin normaali silmä erottaa.
Moneen kultakauden taiteilijaan verrattuna Järnefeltissä on jotain varsin sympaattista: hän ei ole turhan herooinen eivätkä hänen teoksensa ole kooltaan mahtavia juhlakaluja. Järnefelt kuvasi suomalaista maisemaa ja ihmisiä loppujen lopuksi melko arkisesti ja tuoden esiin pieniä kiinnostavia yksityiskohtia. 
Kelo, ajoittamaton, Ateneumin taidemuseo.

Vaikka Järnefelt ei ollutkaan kovin mahtipontinen, oli hänenkin töillään iso rooli siinä prosessissa, jossa kuvataide oli rakentamassa kansakuntaa ja sen identiteettiä. Suurimmalla osalla on esimerkiksi melko selkeä kuva siitä, minkälainen suomalainen peruskansallismaisema Koli on, ja tässä Järnefeltillä on ollut ratkaiseva vaikutus. Moni valokuvaaja on tiedostamattaankin pyrkinyt ottamaan juuri sellaisen kuvan kuin joku Järnefeltin lukuisista Koli-aiheisista maalauksista.

Grafiikan mestarien joukkoon

Kansallissankarien juhlinta saattaa olla toisinaan vähän tylsääkin, ja siksi on hauska, että Ateneum ei ole yrittänytkään tehdä Järnefeltin 150-vuotisjuhlasta mitään meganäyttelyä.
 
Hieno pehmeäpohjasyövytys Tuusulanjärveltä: Rentukka ja sammakko, ajoittamaton, Ateneumin taidemuseo.

Tarjolla on toki hänen maalaustensa varsinainen kerma, mutta mukana on myös uutta ja yllättävää. Ateneumin intendentin Heikki Malmen myötä saamme tutustua myös Järnefeltin vähemmän tunnettuun graafiseen tuotantoon, josta ilmestyi myös Malmen kirjoittama kirja. On tunnettua, että Järnefelt oli loistava pilvimaalari – siitä näyttelystä on mukana hieno installaatiomainen sarja – mutta on hän näköjään ollut vallan mainio piirtäjä ja viivan käyttäjä. Vastaavasti esillä olevat guassi- ja vesivärityöt kertovat taiteilijan herkkyydestä.
Pienempi ja intiimimpi näyttely tarjoaa itse asiassa varsin raikkaan näkökulman mestariin. Tosin se vaatii myös katsojalta tarkkuutta ja herkistymistä. Mutta onkohan tuo niin huono asia?

***

Ja tässä vielä pieni kuka-boxi, joka ilmestyi jutun yhteydessä:

Eero Järnefelt

Eero Järnefelt on Akseli Gallen-Kallelan, Albert Edelfeltin ja Pekka Halosen joukossa yksi Suomen taiteen ns. kultakauden mestareista.
Järnefelt tuli tunnetuksi maiseman ja arjen kuvaajana, ja monia hänen maalauksiaan leimaa realismin henki.
Yhdessä Gallen-Kallelan ja Hugo Simbergin kanssa hän yksi taidegrafiikan uranuurtajista.
Järnefelt tunnetaan myös eräänä kaikkien aikojen parhaimmista suomalaisista muotokuvamaalareista. 
Tässä yksi Järnefelt, josta olen aina pitänyt: Ranskalainen viinikapakka, 1888, Ateneumin taidemuseo.

2 kommenttia:

  1. Ranskalainen viinikapakka, 1988? Eiköhän p.o. 1888?

    VastaaPoista