Elinkaari
Kuvataiteelle on aina etsiskelty erilaisia tehtäviä – ja monelta elämänalueelta. Joillekin on riittänyt pelkkä kauneus, jotkut etsivät taiteesta kapinaa ja monet kokevat taiteen laboratoriona, jossa voi testata elämän suuriin kysymyksiin liittyviä ulottuvuuksia vailla instrumentalistisia paineita.
Elämän suuriin kysymyksiin liittyvät teemat ovat kuitenkin
usein löydettävistä jostain taideteoksen taustalta. Hämeenlinnan
Taiteilijaseuran Elinkaari-näyttelyn
taiteilijat Heli Huotala, Leena Kursu, Olli Larjo, Jari Männistö,
Katri Stenberg ja Maija Vatanen ovat käyneet käsiksi
suoraan asiaan.
Mediassa puhutaan nykyisin elinkaaresta usein vain
yhteiskunnallisten ongelmien kautta – syrjäytyvistä nuorista ja eläkeiän
kansantaloudellisista vaikutuksista. Taiteilijamme muistuttavat kuitenkin, että
kussakin ainutkertaisessa elinkaaressa on kyse paljon muustakin. Taiteen
keinoin voimme pureutua moneen asiaan muutenkin kuin pelkkinä lukuina –
elämyksellisesti, yllätyksellisiä nyansseja löytäen tai vaikka muistojen
merkitystä pohtien. Voimme edetä hienovaraisesti myös vaikeille alueille:
unohtamiseen, häviämiseen, hävittämiseen, kuolemaan. Kaiken takana on kuitenkin
yhdistävänä tekijänä merkitys, merkityksen antaminen. Juuri sitä kaikki hyvä
taide tekee – oli sen tehtäväksi ympäröivän yhteiskunnan taholta asetettu mitä
tahansa.
”Maalaukseni ei toki katoa kokonaan”
Kuvataiteilija Heli Huotala (s. 1968) tarkastelee maalaussarjassaan elinkaarta yllättävästä tulokulmasta, joka kasvaa samalla kulttuurikritiikiksi: ”Olen kiinnostunut ilmiöistä, joiden elinkaari on lyhyt tai jopa kertakäyttöinen. Kertakäyttöisyys ja lyhyt elinkaari näkyy selkeästi pintamuodissa, populaarimusiikissa, ihmissuhteissa jne. Kuluttamista korostavassa pinnallisessa ja hektisessä maailmassa uusia ilmiöitä syntyy tiheään ja katoaa yhtä nopeasti joko jälkiä jättämättä tai jättäen jäljelle vain jätettä.”
Tämähän on meille kaikille tuttua: tekniset vempaimet vanhenevat nopeasti, eikä asioita enää korjata.
Kulttuurimme sisältää kuitenkin pitkäkestoisempia asioita, eivätkä esimerkiksi instituutiot tahdo millään kuolla. Moni tuntee latinankielisen sananlaskun Ars longa, vita brevis (= Taide pitkä, elämä lyhyt). Taide katsotaankin ikuiseksi. Tähän maksiimiin Huotala kajoaa teoksellaan s. 8.2.2013 k. 26.5.2013. Hän on siis kiinnostunut myös taideteoksen elinkaaresta: ”Yleensä maalaus tehdään kestämään aikaa ja se pyritään säilyttämään kuin arvoesine. Pohjimmiltaan maalaus on kuitenkin vain kangasta, puuta, maalia, väriä ym. materiaalia, joka vain nimetään taideteokseksi ja sille ehkä annetaan status: säilyttämisen arvoinen teos. Maalaukseni elinkaari tulee olemaan vain näyttelyn mittainen, koska en keksi syytä, miksi sen pitäisi ’elää’ yhtään pidempään."
Näin Huotala astuu myös taideteokselle museokontekstissa yleensä niin pyhitetylle alueelle: ”Halusin myös rikkoa yleistä sääntöä, että taideteokseen ei osaa koskea. Nyt koskeminen on suotavaa ja toivottavaa, jotta tarkoittamani lyhyt elinkaari toteutuu. Maalaukseni ei toki katoa kokonaan, vaan se muuttaa muotoaan takaisin väripigmenttijauheeksi, joka kerätään säilöntätölkkiin.
Entä sitten maalauksen aihe? Huotala viittaa ”maisemamaalauksella tämän päivän ja huomisen todellisuuteen. Ihminen muokkaa ja tuhoaa maisemaa omilla toimenpiteillään joka päivä, mutta maisema jää silti olemaan muodossa tai toisessa niin kauan kuin maapallolla on elämää.”
***
”Maalaukseni ei toki katoa kokonaan”
Kuvataiteilija Heli Huotala (s. 1968) tarkastelee maalaussarjassaan elinkaarta yllättävästä tulokulmasta, joka kasvaa samalla kulttuurikritiikiksi: ”Olen kiinnostunut ilmiöistä, joiden elinkaari on lyhyt tai jopa kertakäyttöinen. Kertakäyttöisyys ja lyhyt elinkaari näkyy selkeästi pintamuodissa, populaarimusiikissa, ihmissuhteissa jne. Kuluttamista korostavassa pinnallisessa ja hektisessä maailmassa uusia ilmiöitä syntyy tiheään ja katoaa yhtä nopeasti joko jälkiä jättämättä tai jättäen jäljelle vain jätettä.”
Tämähän on meille kaikille tuttua: tekniset vempaimet vanhenevat nopeasti, eikä asioita enää korjata.
Kulttuurimme sisältää kuitenkin pitkäkestoisempia asioita, eivätkä esimerkiksi instituutiot tahdo millään kuolla. Moni tuntee latinankielisen sananlaskun Ars longa, vita brevis (= Taide pitkä, elämä lyhyt). Taide katsotaankin ikuiseksi. Tähän maksiimiin Huotala kajoaa teoksellaan s. 8.2.2013 k. 26.5.2013. Hän on siis kiinnostunut myös taideteoksen elinkaaresta: ”Yleensä maalaus tehdään kestämään aikaa ja se pyritään säilyttämään kuin arvoesine. Pohjimmiltaan maalaus on kuitenkin vain kangasta, puuta, maalia, väriä ym. materiaalia, joka vain nimetään taideteokseksi ja sille ehkä annetaan status: säilyttämisen arvoinen teos. Maalaukseni elinkaari tulee olemaan vain näyttelyn mittainen, koska en keksi syytä, miksi sen pitäisi ’elää’ yhtään pidempään."
Avajaisvieraat kävivät innolla hinkkaamaan Huotalan maalausta.
Näin Huotala astuu myös taideteokselle museokontekstissa yleensä niin pyhitetylle alueelle: ”Halusin myös rikkoa yleistä sääntöä, että taideteokseen ei osaa koskea. Nyt koskeminen on suotavaa ja toivottavaa, jotta tarkoittamani lyhyt elinkaari toteutuu. Maalaukseni ei toki katoa kokonaan, vaan se muuttaa muotoaan takaisin väripigmenttijauheeksi, joka kerätään säilöntätölkkiin.
Entä sitten maalauksen aihe? Huotala viittaa ”maisemamaalauksella tämän päivän ja huomisen todellisuuteen. Ihminen muokkaa ja tuhoaa maisemaa omilla toimenpiteillään joka päivä, mutta maisema jää silti olemaan muodossa tai toisessa niin kauan kuin maapallolla on elämää.”
***
Kuvataiteilija Leena
Kursun (s. 1958) yksittäisissä teoksissa – tai itse asiassa
installaatiomaisessa koosteessa, jos niin haluaa teoksia tarkastella – näkyy
koko elämä kirjossaan. Hänen työskentelyään leimaa myös aikamoinen materiaalien
ja tekniikoiden kirjo. Maalaamisen ja piirtämisen, valokuvan käytön ja
vanerileikkauksen lisäksi hän on kehitellyt taidegrafiikasta tutun
kuivaneulatekniikan sukulaiseksi muovikaiverrusta. Näin katsoja voi miettiä
myös itse taiteen elinkaaria, tekniikoiden muuttumista teknologisen kehityksen
myötä.
Kursun teoksissa on pääosassa kuitenkin ihminen, jonka kuvaa hän on työstänyt jo usean vuoden ajan. Hän kuvaa sekä sitä ”mitä näkee ympärillään”, sitä miltä lapset ja nuoret näyttävät, minkälaista on heidän kuvallinen kulttuurinsa: pukeutuminen, rihkama, graffitit. Kursu yrittää eläytyä eri ikäkausiin ja sivuaa siinä myös toki omaa elämäänsä. Lapsuudestaan hän muistaa valitettavan vähän, mutta prosessi on varmaan saanut paljon asioita liikkeelle. Keski-iän teemat ovat tutumpia, ja karttunut ikä on myös tuonut mukanaan elämän rajallisuuden käsittämisen. Ei Kursu vierasta kuolemaakaan aiheenaan.
Ihmisen kuvaaminen on usein ollut yksi taiteen laadun keskeisimmistä mittatikuista. Aivan yhtälailla ihmisen kuvaaminen on se asia, jonka kulttuurihistorialliset ulottuvuudet ylittävät aikakaudet ja paikat ja joka tarjoaa vertailu- ja samastumispinnan, johon jokaisella katsojalla on oma kantansa.
Leena Kursun piirustusjälki on todella ilmeikästä.
Kursun teoksissa on pääosassa kuitenkin ihminen, jonka kuvaa hän on työstänyt jo usean vuoden ajan. Hän kuvaa sekä sitä ”mitä näkee ympärillään”, sitä miltä lapset ja nuoret näyttävät, minkälaista on heidän kuvallinen kulttuurinsa: pukeutuminen, rihkama, graffitit. Kursu yrittää eläytyä eri ikäkausiin ja sivuaa siinä myös toki omaa elämäänsä. Lapsuudestaan hän muistaa valitettavan vähän, mutta prosessi on varmaan saanut paljon asioita liikkeelle. Keski-iän teemat ovat tutumpia, ja karttunut ikä on myös tuonut mukanaan elämän rajallisuuden käsittämisen. Ei Kursu vierasta kuolemaakaan aiheenaan.
Ihmisen kuvaaminen on usein ollut yksi taiteen laadun keskeisimmistä mittatikuista. Aivan yhtälailla ihmisen kuvaaminen on se asia, jonka kulttuurihistorialliset ulottuvuudet ylittävät aikakaudet ja paikat ja joka tarjoaa vertailu- ja samastumispinnan, johon jokaisella katsojalla on oma kantansa.
Kursu on myös yksittäisten tarinoiden lisäksi havainnoinut ympäristöämme:
”Ikävaiheiden jäsentämiseksi olen ottanut mukaan kuvia asuinympäristössä
olevasta yleisesti käytetystä merkistöstä”. Näin esimerkiksi busseissa käytetty
kuva, jolla osoitetaan raskaana oleville ja vanhuksille oma istumapaikka, saa
taidekontekstissa aivan uusia merkityksiä.
Kursu ei myöskään väistä vaikeita aiheita. Kaikki elämässä ei ole silkkaa onnea, ja Kursu saattaa myös kuvata keski-iän tyhjyyteen vajonnutta ihmistä, jonka elämä saattaa pitkälti koostua tv:n äärellä uusintojen parissa.
”Yksinkertainen allegoria”
Kuvanveistäjä Olli Larjon (s. 1964) veistosinstallaatio Elämän keskipäivässä II: Sisarten matka talolta metsään (2013) on tekijänsä mukaan ”yksinkertainen allegoria”. ”Työni ovat usein tarinallisia, mutta mitään varsinaista tarkkaa tarinaa en lähde kuitenkaan kuvittamaan. Ne ovat pikemminkin yleispäteviä, yksinkertaisia tarinoita, joihin katsoja voi soveltaa tai peilata omaa elämäänsä ja elämänkulkuaan. Tämä teos on allegoria vanhenemisesta. Siinä voi halutessaan nähdä syntymän ja kuoleman ja elämän siinä välissä.”
Allegoriassa jokin asia kuvaa toista asiaa. Moni tällainen sopimuksenvarainen symbolien käyttö on laajalti kulttuurisesti jaettua ja siten sopiva assosiaatiopinta monenlaisille mielleyhtymille. Ja kuten Raamatunkin allegorisesta tarustosta ymmärrämme, on tulkinta sekä usein yleispätevää että toisinaan myös tulkinnallisia kiistoja aiheuttavaa. Tästä syntyy se pieni kitka ja jännite, joka pitää yksinkertaisenkin tarinan elossa. Henkilökohtaiset assosiaatiot sekoittuvat yleiseen ja jaettuun.
Kun kysyin Larjolta, miksi installaation figuurit ovat nimenomaan naisia, ei hän osannut heti varsinaisesti vastata, mutta mietittyään hetken hän viittasi arkaaisiin myytteihin, joissa esiintyy erilukuisia naisryhmiä – muun muassa kreikkalaisen mytologian plejadeihin: seitsemään sisareen, joita Orion jahtasi ja jotka Zeus muutti kyyhkysiksi. Ja mehän tunnemme Plejadit Seulasina, Härän tähdistön tähtijoukkona, kirkkaimpana syvän taivaan kohteena.
Näin kuvanveistäjän kyky käsitellä kolmiulotteista tilaa saakin yhtäkkiä jättimäiset puitteet, joissa yhdistyy sekä pitkä kulttuurihistoria että arkinen havainto, joka on kaikkien tavoitettavissa.
Sinänsä pieniin symbolisiin eleisiin sisältyy aina loputon tulkinta-avaruus. Esimerkiksi pelkästä talostakin metaforana on kirjoitettu useita kokonaisia kirjoja. Talo toimii usein ihmisen mielen metaforana, mutta se on myös moniaistinen eletyn elämän ja kokemusten paikka. Meillä kaikilla on myös kokemusta taloista, yksityisiä muistoja mutta myös syvälle kulttuuriin asettuneita ja jaettuja ulottuvuuksia.
”Puuliiterimme otsahirressä…”
Kuvanveistäjä Jari Männistön (s. 1965) paikkasidonnainen veistosinstallaatio Sisäkaari jatkaa pitkään jatkunutta teemaa, jossa veistäjä käsittelee muun muassa ajan tematiikkaa klapien avulla. Männistö veistää paljon muutakin ja käyttää erilaisia materiaaleja, mutta klapit ovat olleet rinnalla mukana vuosia.
Männistö käsittelee klapi-installaatioiden avulla henkilökohtaisia teemoja – muun muassa omaa lapsuuttaan ja epäilemättä vähän laajemminkin ajankulua ja elinkaaria: ”Puuliiterimme otsahirressä on vuosiluku 1811. Klapit ovat olleet suvussani yhtenä osana elämän kaarta, metsästä puuliiteriin ja sieltä pesään. Se on ollut elinehto ruoanlaitossa ja lämmöntuoja talvipakkasella.”
Elinkaari nähdään usein lineaarisena: on syntymä, elämä ja sitten lopulta kuolema. Männistö tuo lineaarisuuden rinnalle mukaan kuitenkin perinteisemmän elämänmuodon syklisyyden: vuodenkierron, joka vaikuttaa sukupolvesta toiseen. Yksilön elämä asettuu näin kahden perusperiaatteen jännitteeseen: moderninkehitysuskoisen elämän lineaariselle janalle ja ehkä vähän maanläheisemmän elämän suuriin sykleihin, asioiden toistumiseen ja perinteiden uusintamiseen. Työ on myös paluuta lapsuuteen, omien muistojen työstämistä ja niille merkityksen etsimistä: ”Näissä klapitöissä työstän suhdettani isääni ja lapsuuden muistoihin. Olin isäni kanssa lapsena metsätöissä ja teimme muun muassa jokavuotiset polttopuut mummolle. Tuolloin ajattelin, että aikuisena hommaan työn, jossa ei tarvitse olla missään tekemisissä klapien kanssa.”
Mutta kuinkas kävikään! Klapit ovat jatkaneet elämäänsä, ja Männistökin on joutunut miettimään uudestaan suhdettaan lapsuuden muistoihin ja niiden kirvoittamiin ajatuksiin.
Sinänsä vähäeleisen teoksen merkityssisältö voi todellisuudessa olla melko moniulotteinen – klapeihinkin voi ladata paljon: ”Töissä on ripaus huumoria ja ironiaa. Isäni, jolta en taiteelliseen työskentelyyni ole saanut paljoa vastakaikua, elää näin mukana, ja jokaiseen klapityöhön on myös piilotettu muutama klapi edesmenneen mummon puuliiteristä… niitä klapeja, joita isäkin on ollut tekemässä.”
”Kasvi tietyssä elämänsä vaiheessa”
Taidemaalari Katri Stenberg (s. 1964) on jo pitkään maalannut kasveja. Kukka on luontokappaleen lisäksi myös ihmisen elinkaaren taitekohtien kulttuurihistoriaa: ”Minua kiinnostavat kukat osana ihmisen elämää. Kukilla onnitellaan vastasyntyneen äitiä, onnitellaan rippilasta ja ylioppilas- tai ammattitutkinnon suorittanutta, osoitetaan rakkautta ja katumusta, muistetaan merkkipäivänä, piristetään sairasta, lohdutetaan surevaa ja muistellaan edesmennyttä.”
Kukka on muutenkin suuri kulttuurinen metafora: ”nainen kukassaan”, ”kulttuurin kukoistuskausi” jne.
Osana luontoa kukalla on myös oma elinkaarensa, jota Stenberg lähestyy ehkä vähän poikkeuksellisestikin: ”Olen ollut kiinnostunut kasvien elinkaaresta. Etenkin niiden elämän loppuvaiheista. Minua kiinnostavat enemmän ns. parhaat päivänsä nähneet kasvit kuin täydellisen kauniit ja virheettömät ’kukkaset’. Kuihtuneet kasvit jättävät enemmän tilaa tulkinnalle.”
Kursu ei myöskään väistä vaikeita aiheita. Kaikki elämässä ei ole silkkaa onnea, ja Kursu saattaa myös kuvata keski-iän tyhjyyteen vajonnutta ihmistä, jonka elämä saattaa pitkälti koostua tv:n äärellä uusintojen parissa.
***
”Yksinkertainen allegoria”
Kuvanveistäjä Olli Larjon (s. 1964) veistosinstallaatio Elämän keskipäivässä II: Sisarten matka talolta metsään (2013) on tekijänsä mukaan ”yksinkertainen allegoria”. ”Työni ovat usein tarinallisia, mutta mitään varsinaista tarkkaa tarinaa en lähde kuitenkaan kuvittamaan. Ne ovat pikemminkin yleispäteviä, yksinkertaisia tarinoita, joihin katsoja voi soveltaa tai peilata omaa elämäänsä ja elämänkulkuaan. Tämä teos on allegoria vanhenemisesta. Siinä voi halutessaan nähdä syntymän ja kuoleman ja elämän siinä välissä.”
Allegoriassa jokin asia kuvaa toista asiaa. Moni tällainen sopimuksenvarainen symbolien käyttö on laajalti kulttuurisesti jaettua ja siten sopiva assosiaatiopinta monenlaisille mielleyhtymille. Ja kuten Raamatunkin allegorisesta tarustosta ymmärrämme, on tulkinta sekä usein yleispätevää että toisinaan myös tulkinnallisia kiistoja aiheuttavaa. Tästä syntyy se pieni kitka ja jännite, joka pitää yksinkertaisenkin tarinan elossa. Henkilökohtaiset assosiaatiot sekoittuvat yleiseen ja jaettuun.
Kun kysyin Larjolta, miksi installaation figuurit ovat nimenomaan naisia, ei hän osannut heti varsinaisesti vastata, mutta mietittyään hetken hän viittasi arkaaisiin myytteihin, joissa esiintyy erilukuisia naisryhmiä – muun muassa kreikkalaisen mytologian plejadeihin: seitsemään sisareen, joita Orion jahtasi ja jotka Zeus muutti kyyhkysiksi. Ja mehän tunnemme Plejadit Seulasina, Härän tähdistön tähtijoukkona, kirkkaimpana syvän taivaan kohteena.
Olli Larjo hallitsee tilankäytön.
Näin kuvanveistäjän kyky käsitellä kolmiulotteista tilaa saakin yhtäkkiä jättimäiset puitteet, joissa yhdistyy sekä pitkä kulttuurihistoria että arkinen havainto, joka on kaikkien tavoitettavissa.
Sinänsä pieniin symbolisiin eleisiin sisältyy aina loputon tulkinta-avaruus. Esimerkiksi pelkästä talostakin metaforana on kirjoitettu useita kokonaisia kirjoja. Talo toimii usein ihmisen mielen metaforana, mutta se on myös moniaistinen eletyn elämän ja kokemusten paikka. Meillä kaikilla on myös kokemusta taloista, yksityisiä muistoja mutta myös syvälle kulttuuriin asettuneita ja jaettuja ulottuvuuksia.
***
”Puuliiterimme otsahirressä…”
Kuvanveistäjä Jari Männistön (s. 1965) paikkasidonnainen veistosinstallaatio Sisäkaari jatkaa pitkään jatkunutta teemaa, jossa veistäjä käsittelee muun muassa ajan tematiikkaa klapien avulla. Männistö veistää paljon muutakin ja käyttää erilaisia materiaaleja, mutta klapit ovat olleet rinnalla mukana vuosia.
Männistö käsittelee klapi-installaatioiden avulla henkilökohtaisia teemoja – muun muassa omaa lapsuuttaan ja epäilemättä vähän laajemminkin ajankulua ja elinkaaria: ”Puuliiterimme otsahirressä on vuosiluku 1811. Klapit ovat olleet suvussani yhtenä osana elämän kaarta, metsästä puuliiteriin ja sieltä pesään. Se on ollut elinehto ruoanlaitossa ja lämmöntuoja talvipakkasella.”
Elinkaari nähdään usein lineaarisena: on syntymä, elämä ja sitten lopulta kuolema. Männistö tuo lineaarisuuden rinnalle mukaan kuitenkin perinteisemmän elämänmuodon syklisyyden: vuodenkierron, joka vaikuttaa sukupolvesta toiseen. Yksilön elämä asettuu näin kahden perusperiaatteen jännitteeseen: moderninkehitysuskoisen elämän lineaariselle janalle ja ehkä vähän maanläheisemmän elämän suuriin sykleihin, asioiden toistumiseen ja perinteiden uusintamiseen. Työ on myös paluuta lapsuuteen, omien muistojen työstämistä ja niille merkityksen etsimistä: ”Näissä klapitöissä työstän suhdettani isääni ja lapsuuden muistoihin. Olin isäni kanssa lapsena metsätöissä ja teimme muun muassa jokavuotiset polttopuut mummolle. Tuolloin ajattelin, että aikuisena hommaan työn, jossa ei tarvitse olla missään tekemisissä klapien kanssa.”
Jari Männistö alkoi jo suunnitella Eiffelin tornin täyttämistä klapeillaan.
Mutta kuinkas kävikään! Klapit ovat jatkaneet elämäänsä, ja Männistökin on joutunut miettimään uudestaan suhdettaan lapsuuden muistoihin ja niiden kirvoittamiin ajatuksiin.
Sinänsä vähäeleisen teoksen merkityssisältö voi todellisuudessa olla melko moniulotteinen – klapeihinkin voi ladata paljon: ”Töissä on ripaus huumoria ja ironiaa. Isäni, jolta en taiteelliseen työskentelyyni ole saanut paljoa vastakaikua, elää näin mukana, ja jokaiseen klapityöhön on myös piilotettu muutama klapi edesmenneen mummon puuliiteristä… niitä klapeja, joita isäkin on ollut tekemässä.”
***
”Kasvi tietyssä elämänsä vaiheessa”
Taidemaalari Katri Stenberg (s. 1964) on jo pitkään maalannut kasveja. Kukka on luontokappaleen lisäksi myös ihmisen elinkaaren taitekohtien kulttuurihistoriaa: ”Minua kiinnostavat kukat osana ihmisen elämää. Kukilla onnitellaan vastasyntyneen äitiä, onnitellaan rippilasta ja ylioppilas- tai ammattitutkinnon suorittanutta, osoitetaan rakkautta ja katumusta, muistetaan merkkipäivänä, piristetään sairasta, lohdutetaan surevaa ja muistellaan edesmennyttä.”
Kukka on muutenkin suuri kulttuurinen metafora: ”nainen kukassaan”, ”kulttuurin kukoistuskausi” jne.
Osana luontoa kukalla on myös oma elinkaarensa, jota Stenberg lähestyy ehkä vähän poikkeuksellisestikin: ”Olen ollut kiinnostunut kasvien elinkaaresta. Etenkin niiden elämän loppuvaiheista. Minua kiinnostavat enemmän ns. parhaat päivänsä nähneet kasvit kuin täydellisen kauniit ja virheettömät ’kukkaset’. Kuihtuneet kasvit jättävät enemmän tilaa tulkinnalle.”
Ihmisen
luontosuhteesta on keskusteltu pitkään, mutta harvemmin näissä keskusteluissa
sivutaan kasveja, joiden kanssa ihminen on säännöllisessä kanssakäymisessä –
kuten Stenberg toteaa: ”Jo pienestä asti meitä on opetettu hoitamaan kasveja ja
huolehtimaan niistä. Niille puhutaan omat murheet ja ilon aiheet. Niitä
hoivataan ilman vaatimusta vastapalveluksesta. Ilahdutaan toki, jos ne jaksavat
kukkia kauniisti.”
Kukka on hyvä heijastuspinta, jota vasten voi siirtyä myös itsetutkiskelun alueelle – ihmissuhteisiinkin: ”Edelleen katselen kasveja kanssaeläjinä. Näen kasvit erilaisina tyyppeinä, joilla on omat ajatukset ja tunteet. Tai tarkemmin ajatellen näen ne omien tunteideni peilinä.”
Stenbergin kaltaiselle todelliselle taidemaalarille kukka tarjoaa myös varsin ladatun haasteen: miten välttyä tekemästä ”vain” kukkamaalauksia? ”Fyysisyys ja aistillisuus ovat tärkeitä asioita maalaamisessani. Minua kiinnostaa aiheen tarkan tutkimisen ja ekspressiivisen maalaamisen yhdistäminen”, toteaa Stenberg ja liikkuu yhä syvemmälle aiheessaan.
”Mitä haluaa muistaa?”
Valokuvataiteilija Maija Vatasen (s. 1965) monikerroksiset kuvat tekevät runollista heiluriliikettä yksityisen ja yleisen välillä ja yhtälailla havainnon ja muistiinpanon sekä niistä syntyneen moniselitteisemmän kuvailmaisun välillä.
Vatasen lähtökohta on usein henkilöhistoriallinen, omakohtainen: ”Työskentelyni lähtökohtana ovat pääasiassa henkilökohtaiset tuntemukset ja omakohtaiset kokemukset, usein oma tai läheisten elämä. Lisäksi työskentelyni on kiinteästi sidoksissa erilaisiin elämänvaiheisiin. Kuvauskohteeni on usein ihminen.” Vatasen teemat ovat kuitenkin satunnaisen yksittäisen henkilöhistorian ylittäviä. Viidentoista vuoden ajalta kootut syntymäpäiväkuvat yhdistävät 0–85-vuotiaita ihmisiä menneine muistoineen ja tulevine kohtaloineen. Elämän ja kuoleman kysymykset saavat sävynsä haurauden, rajallisuuden ja haavoittuvuuden kautta. Mukana elävät perhesuhteet, muutokset niissä, ja elinkaaren erilaiset rajapyykit painotuksineen sekä konventioineen: mitä kuvataan, miksi ja millä tavalla? Mikä tallentamisessa on tärkeää, mikä jopa välttämätöntä. Näin Vatanen pohtii myös ”tapoja, perinteitä, jopa sisäistä pakkoa”.
Toisessa kuvasarjassaan Vatanen keskittyy muistiin ja muistamiseen. Mitä halutaan muistaa ja miksi? Mitä halutaan unohtaa tai ainakin piilottaa? – ”kuitenkin kaikki kulkee kerroksina mukana koko ajan”, toteaa Vatanen. Kysymyksiä on rajattomasti: Miten asioita tallennetaan? Miten muistoja säilytetään? Mitä lopulta jää? Mitä ihminen haluaa jättää jälkeensä? Ja toki myös: Miten muistoja herätetään?
Vatanen sekä purkaa muistoja tuottavien maailmaa että rakentaa uutta, yhdistellen kuluneen ajan mukanaan tuomia lisäkysymyksiä, uusia tai muuttuneita näkökulmia. Yksittäiset kuvat muuntuvat osaksi laajempaa jatkumoa: ”Toisinaan luvat saattavat löytää merkityksensä ja paikkansa vasta paljon myöhemmin, ja ne ovat usein osa suurempaa kokonaisuutta tai kuvasarjaa.”
Kun katsoja lisää kuviin oman henkilöhistoriallisen tematiikkansa, jatkavat kuvat merkityksenkantajina jälleen uusiin suuntiin.
Ja koska minulle jäi luppoaikaa, päätin lähteä tutkailemaan Hämeenlinnan julkista taidetta. Aloitin kuitenkin tutustumalla Taidekasarmiin. Poltinahon kasarmialueella sijaitsevalla kasarmilla työskentelee kolmisenkymmentä taiteilijaa. ja pääsin käymään muutamalla työhuoneellakin. Tässä Katri Stenberg viimeistelee tulevaa yksityisnäyttelyään:
Ja sitten julkisesta taiteesta viis. Legendaarisen Vinkalo-baarin ITE-henkinen sisustus täytti julkisen taiteen janoni ja sen bisse muun janon:
Hyvä taidepäivä.
Katri Stenberigiä kiinnostavat kasvit kaikissa elinkaaren vaiheissaan.
Kukka on hyvä heijastuspinta, jota vasten voi siirtyä myös itsetutkiskelun alueelle – ihmissuhteisiinkin: ”Edelleen katselen kasveja kanssaeläjinä. Näen kasvit erilaisina tyyppeinä, joilla on omat ajatukset ja tunteet. Tai tarkemmin ajatellen näen ne omien tunteideni peilinä.”
Stenbergin kaltaiselle todelliselle taidemaalarille kukka tarjoaa myös varsin ladatun haasteen: miten välttyä tekemästä ”vain” kukkamaalauksia? ”Fyysisyys ja aistillisuus ovat tärkeitä asioita maalaamisessani. Minua kiinnostaa aiheen tarkan tutkimisen ja ekspressiivisen maalaamisen yhdistäminen”, toteaa Stenberg ja liikkuu yhä syvemmälle aiheessaan.
***
”Mitä haluaa muistaa?”
Valokuvataiteilija Maija Vatasen (s. 1965) monikerroksiset kuvat tekevät runollista heiluriliikettä yksityisen ja yleisen välillä ja yhtälailla havainnon ja muistiinpanon sekä niistä syntyneen moniselitteisemmän kuvailmaisun välillä.
Vatasen lähtökohta on usein henkilöhistoriallinen, omakohtainen: ”Työskentelyni lähtökohtana ovat pääasiassa henkilökohtaiset tuntemukset ja omakohtaiset kokemukset, usein oma tai läheisten elämä. Lisäksi työskentelyni on kiinteästi sidoksissa erilaisiin elämänvaiheisiin. Kuvauskohteeni on usein ihminen.” Vatasen teemat ovat kuitenkin satunnaisen yksittäisen henkilöhistorian ylittäviä. Viidentoista vuoden ajalta kootut syntymäpäiväkuvat yhdistävät 0–85-vuotiaita ihmisiä menneine muistoineen ja tulevine kohtaloineen. Elämän ja kuoleman kysymykset saavat sävynsä haurauden, rajallisuuden ja haavoittuvuuden kautta. Mukana elävät perhesuhteet, muutokset niissä, ja elinkaaren erilaiset rajapyykit painotuksineen sekä konventioineen: mitä kuvataan, miksi ja millä tavalla? Mikä tallentamisessa on tärkeää, mikä jopa välttämätöntä. Näin Vatanen pohtii myös ”tapoja, perinteitä, jopa sisäistä pakkoa”.
Maija Vatasen syntymäpäiväkuvissa sukupolvet kohtaavat.
Toisessa kuvasarjassaan Vatanen keskittyy muistiin ja muistamiseen. Mitä halutaan muistaa ja miksi? Mitä halutaan unohtaa tai ainakin piilottaa? – ”kuitenkin kaikki kulkee kerroksina mukana koko ajan”, toteaa Vatanen. Kysymyksiä on rajattomasti: Miten asioita tallennetaan? Miten muistoja säilytetään? Mitä lopulta jää? Mitä ihminen haluaa jättää jälkeensä? Ja toki myös: Miten muistoja herätetään?
Vatanen sekä purkaa muistoja tuottavien maailmaa että rakentaa uutta, yhdistellen kuluneen ajan mukanaan tuomia lisäkysymyksiä, uusia tai muuttuneita näkökulmia. Yksittäiset kuvat muuntuvat osaksi laajempaa jatkumoa: ”Toisinaan luvat saattavat löytää merkityksensä ja paikkansa vasta paljon myöhemmin, ja ne ovat usein osa suurempaa kokonaisuutta tai kuvasarjaa.”
Kun katsoja lisää kuviin oman henkilöhistoriallisen tematiikkansa, jatkavat kuvat merkityksenkantajina jälleen uusiin suuntiin.
***
Ja koska minulle jäi luppoaikaa, päätin lähteä tutkailemaan Hämeenlinnan julkista taidetta. Aloitin kuitenkin tutustumalla Taidekasarmiin. Poltinahon kasarmialueella sijaitsevalla kasarmilla työskentelee kolmisenkymmentä taiteilijaa. ja pääsin käymään muutamalla työhuoneellakin. Tässä Katri Stenberg viimeistelee tulevaa yksityisnäyttelyään:
Ja sitten julkisesta taiteesta viis. Legendaarisen Vinkalo-baarin ITE-henkinen sisustus täytti julkisen taiteen janoni ja sen bisse muun janon:
Hyvä taidepäivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti