Julkaistua 399: "Syvällisesti lohdullisia balladeja ihmisenä olemisesta"

Joskus viime syksyn alussa kävin Iissä haastattelemassa taidemaalari Petri Yrjölää (s. 1972). Tavoitteena oli teksti Yrjölän Oulun taidemuseon näyttelyn yhteydessä julkaistavaan näyttelyjulkaisuun. Nyt Lupaus huomisesta (9.2.–14.4.) on avattu ja kirjanen ilmestynyt. Tässä tekstini tästä hienosta maalarista:

”Syvällisesti lohdullisia balladeja ihmisenä olemisesta”

Taiteilijasta on usein tapana puhua siten, että häntä verrataan muihin taiteilijoihin. Taiteilijoita niputetaan yhteisten tekijöiden pohjalta ja nipuille annetaan nimiä – toisinaan vähän kattavampiakin, joita nimitetään puhekielessä ”ismeiksi”. Näin taidehistoria on perinteisesti toiminut, ja tämä puhe jatkuu edelleenkin. Kun taiteilija on saavuttanut 40:n vuoden iän, kuten iiläinen Petri Yrjölä (s. 1972), ja ainakin osin jo vakiinnuttanut asemansa, on häntä yleensä lokeroitu jo moneen kertaan. Yrjölää on sijoitettu romantiikan piiriin – ”Yrjölän öljymaalauksien perusvire on romanttinen”, totesi Veikko Halmetoja vuonna 2004. Yrjölän suhdetta abstraktin ja figuratiivisen välimaastossa on myös pohdittu: ”Taiteilijan työt ovat vuosi vuodelta muuttuneet yhä abstraktisemmiksi, puhtaiksi maalauksiksi”, kirjoitti Vesa Kärki. Yrjölän mahdollista symbolismia on myös pohdittu (Riitta Mäkelä), samoin kuin maalaustensa ekspressionistisia ulottuvuuksia (Ullamaria Pallasmaa). Virpi Nikkari ja Harri Moisio päätyivät jopa puhumaan Yrjölän töiden ”mystis-uskonnollisesta ulottuvuudesta”. Luokilla on nykyään myös tapana yhdistyä: Pallasmaa nimitti Yrjölää ”romanttiseksi post-ekspressionistiksi”. Yrjölän suhde väriin tuottaa Pallasmaan mielessä myös voimakkaan luokituksen: ”Häntä voi pitää nimenomaan koloristina.” Mäkelä niputti pohdinnoissaan yhteen jopa melko ristiriitaiset ulottuvuudet: ”Sillä taiteilijan lähtökohtana töissään on nimenomaan abstraktio ja tunne”. Enkä yritä väittää, että hän olisi kovinkaan väärässä – varsinkin kun taiteilija itsekin saa taidemaailmassa silloin tällöin puheenvuoron. Näin Yrjölä: ”Muistikuvistani luodut maisemat abstrahoituvat työskentelyssäni ja teoksissani tärkeän osan saa värin ja valon luoma tunnelma.” [Kursivoinnit minun] 

Kuljit kanssani, 2012. Kuva: Mika Friman.

Kun tapasin Yrjölän hänen työhuoneellaan syyskuussa 2012 haastatellakseni häntä, hän ilmoitti melkein ensitöikseen, että taiteesta kirjoittaminen on melko tyhjänpäiväistä ja hänen kannaltaan epäkiinnostavaa puuhaa. Enkä lainkaan ihmettele tätä. Kuvia tekevä puhuu kuvin varmaankin juuri siksi, että niistä asioista, jotka kiinnostavat ja tuntuvat keskeisiltä, puhutaan nimenomaan kuvin. Taisi olla Isadora Duncan, joka totesi hänen tanssinsa merkitystä kysyttäessä: ”Jos osaisin kertoa sen, ei olisi mitään mieltä tanssia sitä.”

Syy, miksi kuitenkin kiinnitän nyt näin paljon huomiota aiempaan puheeseen Yrjölän taiteesta, on yksinkertainen: retrospektiivinen näyttely tarjoaa hyvän tilaisuuden koota tätä puhetta niin kuin Yrjölän taidetta on nyt koottu ja tarkastella kaikkea tätä puhetta suhteessa itse teoksiin, jotka ovat kerrankin nähtävinä samanaikaisesti. Tällainen viime aikoina taidemaailmassa yleistynyt uran keskivaiheen retrospektiivi (engl. mid-career retrospective) tarjoaa sitä paitsi taiteilijalle itselleen mahdollisuuden miettiä vielä kohtuullisen hengissä ollen omaa sijoittumistaan taiteen kentässä – antaen jopa tilaisuuden tarvittaessa itsensä puolustamiseen tai jopa erilaisiin irtiottoihin.

***

Yritän vielä toista kautta. Taidehistoriallisen asemoinnin sijaan taiteesta on enenevässä määrin alettu puhua eri tieteenalojen termein. Mukaan ovat tulleet voimallisesti ainakin filosofia, psykologia ja sosiologia – jopa teologiakin. Kun keskustelin Yrjölän kanssa maalauksellisista asioista, ulotti hän itsekin puheen vaikeuksitta ja ikään kuin huomaamattaan muille elämänalueille. Kun kysyin häneltä sitä, miksi hänen maalauksensa ovat usein niin isokokoisia, hän mietti sitä ensin itsensä ja tekniikkansa kautta: ”Fyysiselle äijälle on miellyttävämpää tehdä isompaa, käyttää isompia pensseleitä.” Fyysisyydellä hän viittaa epäilemättä muun muassa nuoruuden harrastukseensa pyöräilyyn, mutta samalla hän siirtyi nopeasti katsojan alueelle: ”On parempi tehdä pintoja, jotka säväyttävät.” Vaikka taiteilija luonnollisesti tekee itselleen – ainakin juuri varsinaista työtä tehdessään –, miettii Yrjölä kuitenkin, teosten kokoakin miettiessään nimenomaan katsojan roolia: ”Isot maalaukset ovat ikkunoita toiseen maailmaan, joka on tuttu ja samalla vieras, ehkä kiehtova, ehkä pelottava, ehkä rakastettava, ehkä ymmärrettävä… En halua näyttää kaikkea vaan haluan jättää arvoituksellisuutta katsojalle, joka voi nähdä työn oman historiansa kautta, eri tavalla, jokainen omalla tavallaan.” 

Maailma kaartuu, 2011. Kuva: Mika Friman.

Yrjölän omat sanat tuttu ja vieras laukaisivat minussa välittömästi voimakkaita mielleyhtymiä alueille, joiden terminologialla nykytaiteesta on toisinaan tapana puhua. Juuri tätä on nimittäin itävaltalaisen psykoanalyysin isän Sigmund Freudin viljelemä, vaikeasti suomennettava käsite das Unheimliche (’kummallinen’, ’kammottava’, ’epämukava’ jne.). Kuten kirjallisuudentutkija Esa Salovaara toteaa: ”Freud painottaa unheimlich-käsitteen ambivalenssia: kotoisasta heimlich-käsitteestä on kehittynyt vastakohtansa unheimlich, joka tarkoittaa kaikkea, minkä piti pysyä salassa, kätkettynä, ja mikä on tullut ilmi.”

Juuri ambivalenssia, tiettyä vastakkaisuuksien yhtäaikaista ja ristiriitaista yhdessäoloa, Yrjöläkin työssään usein korostaa. Hän on kiinnostunut nimenomaan vastakohtien tuottamasta jännitteestä. Hänen maalauksissaan käyvät vuoropuheluaan erilaiset vastakohdat ja janojen ääripäät: valo ja varjo, pinta ja syvyys, esittävä ja ei-esittävä ja kuten hän itse – viittamaatta mihinkään Freudiin tai psykologisiin teorioihin – totesi: tuttu ja vieras.

Vaikka Yrjölä itse toteaa teostensa olevan eräänlaisia ikkunoista toisenlaiseen maailmaan, ovat ne työprosessin kautta samalla itselleen vastakkaisia: abstrahoimalla, vieraannuttamalla, tekemällä tunnistamattomaksi hän ikkunaa avatessaankin hieman paradoksaalisesti samalla myös sulkee sitä. Hän sekä tuo esiin sitä, minkä piti pysyä salassa, että peittää sitä. Kyse ei kuitenkaan ole tietoisesta tekniikasta: ”En mieti figuurin ja abstraktin jännitettä, kaikki on mahdollista, kaikki avointa, minun ei tarvitse pysyä missään luokassa…”

Itsestäänhän, omista tunteistaan ja tunnelmistaanhan Yrjölä tietenkin kertoo, mutta tajuaa samalla, että kyse on samalla yleisestä tasosta, että katsojilla on täsmälleen samanlaisia tunteita ja tunnelmia mutta joiden paljastaminen, esiin räväyttäminen, poistaisi sen mysteerin, joka tekee hyvästä taiteesta hyvää taidetta ja johon ei sanoin niin helppoa ole päästä käsiksi.

Yrjölä maalaa kerroksellisesti ja hitaasti, väliin pelkästään pitkään mietiskellen. Aivan vastaavasti katsomisprosessi on kerroksellinen, jota voi avata hedelmällisesti juuri unheimlich-käsitteen avulla, Freudin itsensä sanoin: ”Unheimlich (epämukava) on jollain tapaa heimlich (mukava, kotoisa, salainen)…Voidaan kulkea kahta tietä: voidaan tutkia millaista kehitystä kielen kehitys on sijoittanut sanaan unheimlich, tai koota yhteen se, mikä ihmisissä ja olioissa, aistivaikutelmissa, elämyksissä ja tilanteissa saa meidät kokemaan epämukavuuden tunnetta, ja näin löytää epämukavuuden salattu luonne siitä, mikä on kaikille tapauksille yhteistä. Tahdon paljastaa saman tien, että molemmat tiet johtavat samaan tulokseen: kammotus on sellaista kauhua, joka juontuu ammoin tutusta, muinoin mukavasta.”

Pitääkö tästä puhua tämän enempää, pitääkö tätä purkaa? Mielestäni ei, enkä usko Yrjölänkään olevan asiasta yhtään eri mieltä. Mutta sanojahan aina käytetään, niin tekee Yrjöläkin, joka kirjoittaa runoja. Hänen säkeistään voi lukea tuon saman tutun ja oudon ristivedon:

Lennän pimeässä
sinä siipieni kantajana.
Laske minut metsään
niin etteivät pimeän neulaset
minua vahingoittaisi.

Metsä on yhtäaikaisesti sekä pelottava että turvallinen. Niin kuin pimeäkin. Niin kuin se toinen, se ’sinä’, mutta olkoon se kuka tahansa…

***

Yrjölän taidetta voisi lähestyä tietysti hänen teemojensa ja motiiviensa kautta. Hän maalaa usein maisemiksi luonnehdittaviksi olevia asioita. Teoksissa voi erottaa metsää, merta tai muutenkin vettä. Yksittäisissä motiiveissa katsoja voi kiinnostua vaikka kimalaisista ja puista – joita voi tarkastella vaikka Yrjölän alter egona tai sitten vaikkapa yleisesti ihmisen allegoriana. Yrjölä itse mietti kimalaista ja palauttaa sen lapsuuden kokemukseen: ”Näin äitini suvun mökillä Päijänteellä lapsena miten kimalainen istuu kukassa, miten raskaasti se lähtee lentoon, näin samalla ihmisen – raskauden, kömpelyyden ja pienuuden… sen kuinka pieni ihminen on luonnossa.” Yksityiskohtiakin voi paljastaa enemmänkin: yhteen aikaan Yrjölä maalasi uponneita veneitä, ja osa maalausten voimasta tuli epäilemättä siitä tosiseikasta, että hän oli käynyt veneenveistokurssia, mikä mahdollisti mätänevien ja hajoavien veneiden yksityiskohtien rankojen kuvaamisen siten, että tragiikka perustui sille todentunnulle, jonka katsoja voi aistia – tietämättä taustoja. Mutta miksi näitä yksityiskohtia pitäisi avata? Ei kai katsojan kokemus siitä mihinkään muutu?

Jäätynyt, 2004. Kuva: Mika Friman.

Ei Päijännekään ole olennainen kuin Yrjölän omassa henkilöhistoriassa. ”En ole mikään maisemamaalari”. Yrjölä totesi minulle. Hän ei maalaa luonnossa vaan työhuoneellaan. Luonnolla on kuitenkin suuri merkitys hänen työlleen: ”Maalausten lähtökohdat löytyvät luonnosta. Luontoelementit: valo, meri, metsä ja taivas ovat aina olleet minulle tärkeitä.” Yrjölän paikat ovat ”oikeita” paikkoja, mutta sekoittuneena hänen henkilöhistoriallisissa kokemuksissaan, ne eivät ole palautettavissa arkiseen todellisuuteen, ne eivät sijaitse enää missään tietyssä miljöössä eksaktilla tavalla kuvattavina: ”Nuoruuteni kesät saaressamme ovat tuoneet luonnon sisälleni. Luonnon jännitteistä kumpuaa minuuteni. Viittaan töissäni sellaiseen, jonka toivoisin koskettavan sitä osaa meissä, joka on särkyväisin ja tärkein.”

Se särkyväisin ja tärkein näky usein unissa: ”Näen paljon voimakkaita unia, ja ne vaikuttavat aika paljon työskentelyyni. Eikä aina tarvitse välttämättä olla unessakaan. Joskus vaan välähtää joku idea… FLASH!... näen kuvan. Näen sen usein valmiina mittasuhteineen, joten ei minun tarvitse luonnostellakaan. Mutta maalatessa asiat kuitenkin muuttuvat, ja prosessi vie aina mukanaan. En siis koskaan näe valmista maalausta, jonka vain toteuttaisin… en koskaan kuvita… ja tekniikkani vuoksi sattumallakin on oma osuutensa. Se tietenkin muuttuu kokemuksen myötä hallitummaksi.”

Samalla tavalla kuin Yrjölän teokset abstrahoituvat, voi tematiikankin osalta mennä hiljalleen abstraktimpaan suuntaan. Kimalaisista ja koivuista voidaan mennä yleisemmälle tasolle. Yrjölän omin sanoin: ”Lähtökohta on herkkyyden ja voiman symbioosi. Kyse on katoavaisuudesta, elämän ja kuoleman kysymyksistä… syntymisestä… eiväthän ne sen monimutkaisempia asioita ole, mutta niistä se monimutkaisuus syntyy…”

***

Yritetään vielä neljättä tietä. Taiteilijoita lähestytään usein luovina poikkeusyksilöinä, joiden elämä on jo sellaisenaan kiinnostavaa. Tällaista lähestymistapaa nimitetään biografiseksi, ja taidehistoriassa se on nykyään mielletty useimmiten vanhanaikaiseksi. Jo vuosia on puhuttu esimerkiksi taiteilijamytologian tai pahimmillaan neromyytin purkamisesta. Lapsia on näin kuitenkin heitetty aika paljon pesuveden mukana.

Kun olin vierailulla Yrjölän vanhasta kaupasta muunnetussa kodissa ja työhuoneessa, näin yläkerran käytävien seinillä maalauksia, jotka tunnistin Yrjölän töiksi mutta joiden laatua jouduin hämmästelemään, kun kuulin niiden olevan vasta vähän toisella kymmenellä olevan Yrjölän töitä. Yrjölä on selkeä luonnonlahjakkuus – riippumatta mistään taiteilijakoulutuksesta, jota sitäkin hänellä on runsaasti. 

Juhlat, 2011. Kuva: Mika Friman.

Yrjölä itsekin tiesi jo varhain tulevansa taidemaalariksi: ”Vietin aika yksinäistä lapsuutta Oulunsalossa. Pakenin piirtämiseen. Se jäi unohtumattomaksi kokemukseksi.” Eikä pelkkä piirtäminen riittänyt: ”Lastenkirjojani olivat taidekirjat. Kasvoin jokseenkin kulttuuriperheessä. Isä oli metsänhoitaja, äiti kieltenopettaja. Kotona soi klassinen musiikki, ja kirjahyllyssä oli taidekirjoja, muun muassa kirjasarja Suomen taide. Suomen taiteesta jatkoin Maailman taiteeseen, ja opettelin kaiken mahdollisen.”

Peruskoulun jälkeen Yrjölä suunnisti heti Limingan taidekouluun, sieltä Kokkolan Pohjoismaiseen taidekouluun ja sieltä kahden vuoden jälkeen Kuvataideakatemiaan, josta hän valmistui taidemaalariksi vuonna 1998. Akatemian kolmantena vuotena löytyi se juttu, joka tuntui omalta ja tuntuu siltä edelleenkin: ”Löysin tummanpuhuvan maailman ja tajusin, että työssä täytyy olla voimaa… ja se voimahan on aika mystinen juttu, se miten se saadaan aikaan… sitä kautta löysin rakkauden varjon ja valon leikkiin, ja se kiehtoo minua edelleenkin.”

Kuvataideakatemian tärkeimpänä opettajanaan Yrjölä muistelee Henry Wuorila-Stenbergiä, jonka luokse hän hakeutui kuitenkin aivan muista kuin maalauksellisista syistä. ”Me olemme Henryn kanssa maalareina hyvin erilaisia, ja se on aika tärkeää… suhteessa tärkeämpää onkin ollut syntynyt ystävyys ja ne filosofiset keskustelut, joita meillä on tapana käydä. Ei maalaamista mielestäni voi oikeastaan opettaa lainkaan – niin kuin klassista piirtämistä.”

Taidemaalarin ja taidekirjoittajan tekniikka on usein samankaltainen peittämisen ja paljastamisen vuoropuhelu. Taidekirjoittaminen on usein lopputulokseltaan viileää ja asiallista, eikä prosessin yksityiskohtiin ole tapana mennä. Teen nyt kuitenkin poikkeuksen. Kesken tämän kirjoittamisen soitin Wuorila-Stenbergille, joka sattuu kuulumaan myös minun tuttavapiiriini, ja aloitin suoraan, kertomatta tarkoitusperiäni: ”Kerro minulle jotain Petri Yrjölästä.”

Vastaus tuli epäröimättä – ja myös motiiveja kysymättä: ”Sillä on jotain sellaista 1980-luvulle tyypillistä hybristä, uhoa… ja pohjoista melankoliaa. Maisemiahan se tekee, mutta sen jylhät maisemamaalaukset eivät kuitenkaan kuvaa vain luontoa, vaan ne ovat ennen kaikkea synkeitä, mutta silti syvällisesti lohdullisia balladeja ihmisenä olemisesta.”

Melankolia lienee yksi avainsana Yrjölän tuotantoon. Kun kysyin häneltä synkkyyden ja melankolian eroa, hän vastasi: ”Synkkyys on kuolema, melankolia on tapahtumasarjojen ja sattumankauppojen lopullinen summa.” Syntymän ja katoavaisuuden tematiikan parissa askaroivaa Yrjölää kiinnostaa juuri tuo historiallisten tapahtumien summa. ”Historia on tehnyt meistä tällaisia, me suomalaiset olemme melankolisia.” Makrohistorian lisäksi on olemassa mikrohistoria ja vielä kunkin henkilön osin satunnainen henkilöhistoria, jonka kautta tekijä tekee ja katsoja taidetta katsoo ja vastaanottaa, ja siksi Yrjölä haluaakin jättää teoksensa avoimiksi – palaan aiempaan Yrjölän kommenttiin katsojasta, ”joka voi nähdä työn oman historiansa kautta, eri tavalla, jokainen omalla tavallaan.” 

Lupaus huomisesta, 2012. Kuva: Mika Friman.

Kun Wuorila-Stenberg puhuu ”syvällisesti lohdullisesta”, on sitä hieman syytä avata. En huomannut puhelimessa kysyä häneltä selvennystä, mutta uskallan olettaa, että kyse on nimenomaan esteettisestä laadusta. Yksi hyvän taiteen ominaisuuksista on nimittäin oudolla tavalla kaksinapaista: vaikka tematiikka olisikin traagista, synkkää tai melankolista, tuottaa taiteilijan osaamiseen liittyvä esteettinen ulottuvuus teokselle oman lisäulottuvuutensa: ei ole lainkaan haettua puhua Aristoteleen katarsiksesta, tragedian tuottamasta tunnetilasta, joka johtaa jonkinlaiseen puhdistautumiseen, elämänhalun uudistumiseen ja voimistumiseen.

Mutta on syytä kuitenkin muistaa, että Yrjölä ei ole sen paremmin psykiatri kuin taideteoreetikkokaan. Hän on taidemaalari. Hän on myös taidemaalari, joka ei paljoa piittaa trendeistä tai taidehistorian konventioista. Hänellä on vahva näkemys omasta maailmastaan.

”Petri on omavaloinen. Se on hurjaa”, lopetti Wuorila-Stenberg puhelun.

Lähteet:

– Freud, Sigmund: Murhe ja melankolia. Vastapaino 2005.

– Halmetoja, Veikko: Oulusta Mältinrantaan. – Aamulehti 29.10.2004.

– Kärki, Vesa: Hallitun sattuman taidemaalari. – Kaleva 15.4.2009.

– Mäkelä, Riitta: Aaltoliike ja valohämy. – Kaleva 7.3.2002.

– Nikkari, Virpi & Moisio, Tomi: Petri Yrjölä. – Nikkari, Virpi (toim.): Olotila OK! Sara Hildénin taidemuseo 2010.

– Pallasmaa, Ullamaria: Maisema sielun tilana. – Karvonen, Kirsti (toim.): Ars Fennica 2009. Henna ja Pertti Niemisen Kuvataidesäätiö Ars Fennica, 2009.

– Salovaara, Esa: Komiikka ja Unheimich Maiju Lassilan romaanissa Kuolleista herännyt. Pro gradu, Jyväskylän yliopisto (https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/38090)

– Yrjölä, Petri: Maalauksia. – Lager, Katariina (toim.): Näitkö. tm-gallerian ja Taidemaalariliiton näyttelytoiminta 2004. Taidemaalariliitto 2004.

***

Ja palataan vielä vähän muistoihin. Kirjoitin aikoinaan Kauppalehteen minikokoiset esittelyt vuoden 2009 Ars Fennica -ehdokkaista, joihin Yrjöläkin kuului. Ja löytyihän teksti tietokoneen uumenista. Näin ajattelin Yrjölästä tuolloin – ja varsin pikaisesti tuttuun journalistityyliin. Muistan vieläkin sen, kun pressistä piti rynnätä himaan kirjoittamaan tunnin aikataululla viidestä ehdokkaasta:

Täysverinen maalari

Oululainen taidemaalari Petri Yrjölä (s. 1972) on outo vieras tämänvuotisten Ars Fennica -ehdokkaiden joukossa. Hän on rehellisesti ihan vanhanaikainen maalari ilman sen kummempaa poliittista agendaa.

Maalaustaiteen kuolemasta puhutaan varmaan yhtä usein kuin teatterin kriisistä, mutta eipähän tuo näy kuolevan. Yrjölä myös osoittaa, ettei kaiken nähtyäänkin voi vielä nähdä enemmän. Pystyyn kuolleiden kliseiden sijaan Yrjölän välinevalikoima on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan riittävä.

Luonnonmaisemaa ilman sitä häiritsevää ihmistä kuvaava Yrjölä löytää mittakaavoja vaihdellessaan outoja asioita ja myös kuvaa niitä komeasti. Ja voi hänen teoksiinsa sijoittaa lopulta tuntevan ihmisen moninaisine tunteineen. Se rooli jätetään samastuvalle katsojalle.